Punk in Finland

Trollface-mies wrote: ↑

21 Aug 2024, 22:48

Ekan luennon avausslaidi, ja päätin että se on nyt tää estetiikka jolla mennään

Katos Bowie

No wave Mymmeli wrote: ↑

21 Aug 2024, 22:55

Trollface-mies wrote: ↑

21 Aug 2024, 22:48

Ekan luennon avausslaidi, ja päätin että se on nyt tää estetiikka jolla mennään

Katos Bowie

katos Enki Bilal

Binki Elal.

Noita tyyppejä vaivaa balenciaga-tauti

Elikkäs ensimmäisen luennon aiheena on se, miten Suuren isänmaallisen sodan aikana sosialistinen Neuvostoliitto hyödynsi propagandassaan tarkoituksella nationalistisia, venäläiskansallisia aineksia.

Tälle prosessille oli laskettu pohja jo ennen sotaa. Marxin ja Engelsin mottona oli, että proletariaatilla ei ole isänmaata, mutta jo vuonna 1931 Stalin julisti, että vallankumous on antanut proletariaatille isänmaan, jota tulee puolustaa. Molempia venäläisiä sanoja, eli "Otetšestvo" (Isänmaa) ja "Rodina" (Synnyinmaa) käytettiin ristiin rastiin.

Siinä 1930-luvun lopulla stalinistinen arvomaailma vakiintui ja vakiinnutettiin sellaiseksi millaisena se tunnetaan. Keskusjohtoinen propaganda painotti kansalaishyveitä ja kuuliaisuutta. Perinteiset sukupuoliroolit oli kunniassaan, jos kohta neuvostovetoisiin perheenäiti-kampanjoihin kuului ajatus naisesta ei ainoastaan kodin tukipilarina vaan myös yhteiskunnallisesti valveutuneena toimijana. Kaikki mahdollisuudet kunnon burnoutiin siis.

Asiaan kuului myös venäläiskansallisten arvojen rehabilitaatio. Stalin lähti entisenä kansallisuusasiain kansankomissaarina siitä, että isänmaallisten arvojen tuli olla "kansallisia muodoltaan, mutta sosialistisia sisällöltään". Käytännössä mikä tahansa voitiin esittää sosialistisena. Esimerkiks Puškin oli jees, siitä tehtiin "kansankirjailija".

Sotalaitoksessa tämä sitten merkitsi sitä, että alettiin hehkuttaa venäläisten muinaista uljasta sotahistoriaa. Puolueen virallinen lehti "Bolševik" julkaisi 1938 artikkelin, jossa ylistettiin isovenäläisen kansakunnan soturikuntoa. Pontta haettiin aina Aleksanteri Nevskistä asti, joka oli pistänyt teutoneille luun kurkkuun. Tässä kohtaa siis Molotov-Ribbentrop-sopimusta ei vielä oltu solmittu ja odotettiin sotaa natseja vastaan hetkenä minä hyvänsä. Eisensteiniltä tunnetusti myös tilattiin ihan erikseen se leffa Aleksanteri Nevskistä. Propagandan käyttöarvoksi tosiaan kelpasi materiaali, jossa ylistettiin venäläisten soturien kuolematonta urheutta ja sitä, miten venäläiset ovat jo ammoisista ajoista asti olleet ronskeja soturiukkoja koska se on niitten luonto.

Eli hyvin essentialistinen, peräti primordialistinen, ja täysin sosialismille vieras kansallisuuskäsitys alkoi vakiintua.

Kesäkuussa 1941 kun Operaatio Barbarossa alkoi ja natsi-Saksa liittolaisineen hyökkäsi Neuvostoliiton vuosina 1939-1940 miehittämille alueille ja sen jälkeen syvemmälle Neuvostoliittoon, niin vedettiinkin iso vaihde päälle. Se, että sotaa ylipäätään kutsuttiin "Suureksi isänmaalliseksi sodaksi" oli tietysti suora viite vuoteen 1812 ja sotaan Napoleonia vastaan, jota oli kutsuttu täsmälleen samalla nimellä. Ensimmäisenä tätä ilmaisua käytti Jemeljan Jaroslavski. Propagandajulisteissa tehtiin suora rinnastus Napoleonin ja Hitlerin välillä, mikä ei ollut Hitlerille edullinen.

Samalla tietysti kaivettiin naftaliinista Suvorovit, Kutuzovit ja koko tsaarin kenraalien vanha lössi. Vanhat keisariaikaiset Pyhän Yrjön nauhat otettiin käyttöön uusien kaartinyksikköjen tunnuksina. Venäläiskansalliset arvot oli kunniassaan. Neuvostososialismi ei tietysti kadonnut mihinkään; tavallaan voi sanoa, että kansallinen ikonografia approprioitiin. Samalla julistettiin totta kai koko ajan, miten sekä venäläinen isänmaallisuus että neuvostokansojen neuvostoisänmaallisuus on luokkatietoisine kansalaishyveineen paljon jalompaa ja kunniakkaampaa ja kypsempää ja myös modernimpaa kuin natsien brutaali, rujo etnonationalismi.

No ehkä kiinnostavinta oli ortodoksikirkon ottaminen messiin. Vaikka konservatiivisia arvoja oli paalutettu jo ennen sotaa, niin Stalin ei ollut missään kohtaa luopunut uskonnonvastaisesta kampanjastaan. Vasta kesäkuussa 1941 kun natseja alkoi pukata rajan yli niin Joe-setä tuumas, että nyt muuten loppu ateismin tukeminen tässä neuvostotaloudessa. Siihen saakka keskushallinto oli vielä pelannut kaksilla korteilla, eli ajanut ateismia ja samalla tukenut reformoitua "renovationistista" ortodoksikirkkoa, mutta nyt sai renovationismikin jäädä. Stalin totesi, että vanha kunnon Venäjän ortodoksikirkko saa nyt täydet toimintavapaudet ja papit voi vaikka siunata rintamalle lähtevät puna-armeijan sotilaat jos mieli tekee. Ja mielihän teki aika monella.

Vuonna 1943 Moskovan patriarkaatti perustettiin uusiks. Ja nyt tulee ehkä se kiinnostavin osuus, joka kertoo siitä, miten kirkko tosiaan tarttui tilaisuuteen. Sodan syttyessä tilanne nimittäin oli sellainen, että suuressa neuvostomaassa oli 10243 ortodoksista kirkkoa tai rukoushuonetta. Näistä peräti 6072 oli Ukrainassa. Venäjällä oli vain 2297. Vaikka Venäjä oli suurin neuvostotasavalta, siellä oli vähemmän kirkkoja. Älkää kysykö miksi. Todennäköisesti selittyy Kiovan suuremmalla uskonnollisella merkityksellä, Ukrainan suuremmalla väestötiheydellä, tai sitten uskonnonvastainen kampanja oli vaan toteutunut perinpohjaisemmin Venäjällä, vaikka ottaen huomioon miten vahvasti terrori oli holodomorin aikana keskittynyt Ukrainaan, tätä on kyllä vaikee uskoa.

No tää tietysti tarkoitti sitä, että 70% Neuvostoliiton ortodoksikirkoista oli länsialueilla, jotka jäi akselivaltain miehittämäksi melkein saman tien! Siinä kohtaa kun Moskovan patriarkaatti pykättiin pystyyn, sillä ei ollut pahemmin mitään infrastruktuuria. Kirkkoja oli vähän ja papit piti haalia kokoon jostain leireiltä.

Ja miehitetyillä alueilla tilanne oli se, että liian moni johtava kirkonmies päätyi yhteistoimintaan natsien kanssa tai sitten muuten vain kompromenttoitui. Metropoliitta Sergius, joka oli Latvian ja Viron eksarkki, lähetti kutakuinkin heti sodan sytyttyä Hitlerille sähkeen, jossa toivotti kansallissosialistiset vapauttajat lämpimästi tervetulleeksi ja kutsui näitä yhteisrintamaan jumalatonta kommunismia vastaan kiitos Jeesus 88 Sieg Heil. Ukrainassa taas metropoliitta Polykarp, joka oli muodollisesti Puolan ortodoksikirkon alainen, päätyi vastaperustetun "vapautetun Ukrainan autokefaalisen kirkon" pääksi, mikä oli Moskovan patriarkaatin silmissä skismaattisuutta.

Eli toisin sanoen Stalinin armosta uudelleen perustettu Moskovan patriarkaatti joutui rakentamaan auktoriteettinsa altavastaajan asemasta. Miehitetyillä alueillakaan ei tietysti papeilla ollut helppoa. Ne oli kolmen kovan välissä: toisaalla oli natsimiehittäjät, toisaalla pannaanjulistuksella uhkaileva Moskovan patriarkka, ja toisaalla paikalliset nationalistipartisaanit, jotka ei tykänneet kummastakaan. Aika moni pappi totes, että parempi yrittää vaan olla kuin ei oliskaan.

Valitettavasti patriarkaatin ja puna-armeijan silmissä tää ei riittänyt. Passiivisuus todisti opportunismista ja petturuudesta. Ja siinä kohtaa kun puna-armeija alkoi edetä takaisin länsialueille, niin kirkonmiehiä ei niinkään vapautettu miehityksestä, vaan kyse oli Moskovan patriarkaatin suorittamasta valloitusoperaatiosta. Patriarkka Sergius ei paljoa aikaa haaskannut, vaan pyrki nimittämään kokonaisuudessaan uudet piispat ja papit, jotka oli taatusti lojaaleja Moskovan patriarkaatille ja neuvostojärjestelmälle.

Vuonna 1944-1945 nimitykset kohdistui etenkin ja erityisesti Ukrainaan, joka sai hyvin perusteellisesti venäläistetyn papiston. Sota sosialistisen isänmaan vapauttamiseksi palveli Venäjän ortodoksikirkon ikiaikaisia kansallisia tavoitteita.

Se on aika erikoinen juttu miten jopa uskonnon osalta neuvostopolitiikka oli niin täydellisesti jatkoa tsaarinvallan aikaiselle politiikalle ja ennakoi sitä, mitä Putin yrittää tehdä nyt.

Mietin et pääsispä tonne luentosarjalle mutta ilmeisesti varjoluennot on tässä topsus?

Kiinnostavaa, kiitos näistä. Oon kyllä lukenut Deutscherin Stalin-elämäkerran jossa käytiin läpi etenkin noita sodanaikaisia juttuja. Mutta muuten minulle uutta tietoa ja vetävästi esitettynä!

Hyvää settiä! Kiitos. Ois kyllä kiva kuulla luennot ihan livenä.

harhaiskaali wrote: ↑

22 Aug 2024, 21:46

eh wrote: ↑

22 Aug 2024, 21:42

Maansa menettänyt Perttu wrote: ↑

22 Aug 2024, 18:18

Mietin et pääsispä tonne luentosarjalle mutta ilmeisesti varjoluennot on tässä topsus?

Ehdottomasti aikomukseni on jotain täällä sössöttää.

Oho, noiden luentojen paikka ja aikahan on sellainen, että ehdin ihan hyvin. Aion siis olla paikalla, vaikka opintosuoritusta en edes haikaile tosta. Onneksi yliopistoluennoille saa tulla paikalle kun tulee vaan.

Trollface-mies wrote: ↑

22 Aug 2024, 18:16

...Suuren isänmaallisen sodan aikana sosialistinen Neuvostoliitto hyödynsi propagandassaan tarkoituksella nationalistisia, venäläiskansallisia aineksia.

Tälle prosessille oli laskettu pohja jo ennen sotaa. Marxin ja Engelsin mottona oli, että proletariaatilla ei ole isänmaata, mutta jo vuonna 1931 Stalin julisti, että vallankumous on antanut proletariaatille isänmaan, jota tulee puolustaa.

Hyvä huomio, jota pitäisi enemmän korostaa. Hylätessään internationalismian Stalin hylkäsi sosialismin ja omaksui oikeistolaisen isänmaallisuuden.

Hitto tosta muuten julkaistiin joku vuos mielenkiintoisen oloinen kirja, jossa käsiteltiin Venäjän (ja siis toki Neuvostoliiton) alueen etnisiä ristiriitoja, liittyen just tohon alkuperäiseen antinationalismiin tms. Pistin sen lukulistalle, mut oon hukannut sen listan. No ehkä se googlaamalla löytyy.

Ajattelin kanssa, että pitää joku valeasu keksiä: collarit ja salikengät nilkkasukilla, Sebu-fleece, jonka alla ironinen tee ja ananastukka tietysti kruunaa. Bundeswehrin leipälaukussa täppäri, vape ja luentolehtiö...

Hmm, luulen, että tämä valeasu on noin 15 vuotta vanhanaikainen
Olen ihan pihalla opiskelijamuodista, mutta sen olen huomannut, et tekniikan opiskelijoilla on paljon näitä tällaisia "nuori isä -erikoishuosuja", millaisina niitä ennen pidettiin. Semmoiset venyvät ruumiin myötäiset, joissa on paljon taskuja.