Testo Torture wrote: ↑22 Aug 2024, 21:57
Hitto tosta muuten julkaistiin joku vuos mielenkiintoisen oloinen kirja, jossa käsiteltiin Venäjän (ja siis toki Neuvostoliiton) alueen etnisiä ristiriitoja, liittyen just tohon alkuperäiseen antinationalismiin tms. Pistin sen lukulistalle, mut oon hukannut sen listan. No ehkä se googlaamalla löytyy.
No itselläni on kans tarkotus sivuta muita neuvostokansoja ja niitten vaiheita 1941-1945. Otetaan nyt niistäkin tämmönen ylimalkainen katsaus. Stalin oli sanonut, kuten mainitsin tossa edellä, että propagandan piti olla kansallista muodoltaan ja sosialistista sisällöltään. Sama päti myös ei-venäläisten kansojen kohdalla. Eli keskusjohtoinen propaganda pyrki eri kansallisuuksien keskuudessa hyödyntämään aina sitä omaa paikallista kansallista historiaa, ikonografiaa ja jopa myyttejä. Kaikki nämä valjastettiin Natsi-Saksan vastaisten sotaponnistusten tueksi.
Esimerkiksi Azerbaidžanissa sikäläisen kommunistipuolueen pääsihteeri Mir Jafar Baghirov Abbas oglu (Mir Cəfər Bağırov Abbas oğlu) otti heti kesällä 1941 johtaakseen tällaisen agitaatio- ja propagandakampanjan. Kampanjan tarkoitus oli edistää siviiliväestön ja asevelvollisten tietämystä "Azerbaidžanin kansakunnan sankarillisesta menneisyydestä".
Tämäkin propaganda oli avoimen nationalistista,
mutta valitut menneisyyden sankarit muokattiin samalla heijastamaan marxilais-leniniläistä maailmankatsomusta. Esimerkiks semmonen aikoinaan 400-luvun lopulla vaikuttanut zarathustralainen reformaattori Mazdak, joka oli saarnannut köyhien auttamisen tärkeyttä, esiteltiin varhaisena yhteiskunnallista tasa-arvoa vaatineena sosialistisena ajattelijana. Sotapäällikkö Bābak Khorramdin, joka oli johtanut abbasidikalifien vastaista hurramiittien kapinaliikettä 800-luvulla, korotettiin neuvostopantheoniin oman aikansa vallankumouksellisena. Ja näitten molempien hahmojen oli tarkoitus inspiroida azereita sodassa fasistista Saksaa vastaan.
Mutta siitä ei tingitty, että Venäjän piti olla ensimmäinen vertaistensa neuvostokansojen joukossa, ja sosialistisen isänmaan yhtenäisyys edellytti Venäjän aseman tunnustamista. Propagandaa koordinoineen neuvostotietotoimisto Sovinformin pomo Aleksandr Štšerbakov antoi pääsihteeri Baghiroville tarkat ohjeet siitä, miten julkaisuissa piti tähdentää kuinka "Venäjän kansakunta on Azerbaidžanin kansakunnan isoveli". Tässä oli ehkä muitakin taka-ajatuksia kuin pelkkä azerien nationalismin ulosmittaaminen Saksan vastaisiin sotaponnistuksiin. Stalin halusi tunnetusti yhdistää Neuvostoliittoon myös Iraniin kuuluneen eteläisen Azerbaidžanin alueen, jonka puna-armeija sitten miehittikin sodan aikana.
No kiinnostavaa on se, että kaikesta venäläisestä nationalismista huolimatta Moskova myös pyrki toteuttamaan nämä velvollisuutensa isoveljenä. Melkoinen osa näistä vuonna 1941 palvelukseen astuneista azerisotilaista taisteli muiden kaukasialaisten yksikköjen tavoin Krimillä, jossa kärsittiin sitten seuraavana vuonna aika kova tappio Mansteinin saksalaisia joukkoja vastaan. Tämä purkautui joidenkin venäläisten rintamakomentajien rasistisena suhtautumisena kaukasialaisiin sotilaisiin. Kaukasialaiset sotilaat oli tehneet parhaansa kovissa ja verisissä taisteluissa, mutta niistä yritettiin tehdä tappion syntipukkeja. Moskova vastasi tähän ripeästi toimittamalla yksikköihin NKVD:n erikoisosastoja, joiden tehtävänä oli ryhtyä suoriin toimenpiteisiin "isovenäläiseen kansalliskiihkoon" syyllistyneitä upseereita vastaan. Eivät olleet käyttäytyneet kuten isonveljen tulee.
Muiden Kaukasuksen kansojen kohdalla meneteltiin samalla tavalla. Etniset ristiriidat kun oli aina Kaukasiassa läsnä, niin keskusvalta toivoi, että sota tarjoaisi tilaisuuden lievittää niitä ja neuvostopatriotismi, joka hyödyntäisi samalla nationalistisia motiiveja, voitaisiin paaluttaa Kaukasuksen kansojen keskinäisen kumppanuuden välikappaleeksi. Vuonna 1943 azerirunoilija Samad Vurgun (Səməd Vurğun) julisti, ettei "fasistisen miehittäjän jalka tulisi koskaan tallaamaan maata, joka synnytti Nizami Ganjavin". Tämä oli viittaus 1100-luvulla vaikuttaneeseen persialaiseen runoilijaan, joka oli syntynyt nykyisen Azerbaidžanin alueella. Samaan hengenvetoon Vurgun sitten manasi esiin "isoisämme Tarielin, Sasunin Daavidin, Babakin ja Koroğlun". Nämä taas olivat Georgian, Armenian ja Azerbaidžanin suuria sankarihahmoja.
Ja joskus vauhtia haettiin aina antiikin ajoista asti. Venäläiset itse muistelivat keskiaikaa ja Aleksanteri Nevskiä, mutta Kaukasuksen kansoilla oli vielä pitempi historia, mistä ammentaa. Neuvostopropaganda muun muassa selosti, miten muinaisen Urartun ja Meedian kansat, jotka siis olivat armenialaisten ja azerien esi-isiä, olivat taistelleet rinta rinnan assyrialaisia vastaan, jotka olivat siis samanlaisia orjuuttajia kuin saksalaiset fasistit. Kaukasuksen kansojen taistelu roomalaisia vastaan esitettiin samassa hengessä. Historioitsija Mamed Kaziev kirjoitti järjestelmälle teoksia, joissa Kaukasukselle tunkeutuneet roomalaiset legioonat ja näissä palvelleet germaanisoturit esitettiin historiallisena ennakkotapauksena Rooman-Berliinin fasistisesta akselista.
Keski-Aasiassa kansallinen historia otettiin samalla tavoin käyttöön. Kazakstanissa vanhan kaanikunnan viimeinen sotapäällikkö Kenesari Kasimov ja batyyri-soturit nostettiin sankareiksi, jotka tarjosivat esikuvan neuvostotasavallan asevelvollisille taistelussa Saksaa ja myöhemmin Japania vastaan. Kazakstanista koottiin Suuren Isänmaallisen Sodan aikana kaikkiaan kolme kaartinyksiköiksi korotettua divisioonaa.
Jopa Ukrainan kohdalla hyödynnettiin kansallista historiaa! Kasakkapäällikkö Bohdan Hmelnitskin mukaan nimettiin kunniamerkki, joka olikin ainoa ei-venäläisen historiallisen hahmon mukaan nimetty kunniamerkki ja ainoa prenikka, jossa oli ukrainankielistä tekstiä. Marxilais-leninistisen tulkinnan mukaan Hmelnitski oli aloittanut vallankumouksen puolalaisia feodaaliherroja vastaan, ja tähän oli helppo yhdistää se venäläiskansallinen näkemys, että kasakat soti ortodoksisen uskon puolesta ja liittoutuivat Moskovan tsaarin kanssa. Nykyisen Ukrainan armeijalla on totta kai samanniminen mutta ulkoasultaan erilainen ritarimerkki.
Mutta sitten oli niitä kansoja, joilla kävi paska säkä, huomattavimpina ja tunnetuimpina tšetšenit ja Krimin tataariväestö. Tšetšenit ehkä oli kaikkein kaltoinkohdelluin ryhmä. Esimerkiksi Brest-Litovskin linnoituksen puolustamisessa, joka oli sellainen vuoden 1941 suuri sankaritaru, soti tšetšenisotilaita aika paljonkin. Kaikkien nimet pyyhittiin kaatuneitten listoilla siinä kohtaa kun kansakunta päätettiin pakkosiirtää Keski-Aasiaan syytettynä yhteistyöstä natsien kanssa.
(Nykyään kun on taas muotia sössöttää, ettei Neuvostoliitto olisi ikinä voittanut natsi-Saksaa ilman länsiapua, niin useasti tulee meleen miten tšetšenit lastattiin nimenomaan Studebaker-kuormureihin. Jotenkin luulen, ettei niistä ajoneuvoista niin iso pula ollut, jos niitä riitti tämmöseenkin.)
