Punk in Finland

Olavi Virta 93 wrote: ↑

07 Jul 2024, 19:42

Vastatkaa tähän myyttinen menneisyys -pohdintaan!

No ei sellaista oikeastaan ole. Ehkä joskus 1920- ja 1930-luvulla tunnelmoitiin jollain saatanan hakkapeliitoilla ja kivekkäillä ja muinaissuomalaisilla heimosotureilla ja muulla paskalla.

Tätä nykyä kotimaisen äärioikeiston unelma on paradoksaalisesti se sotienjälkeinen Suomi, jonka vasemmisto loi. Täydellinen hyvinvointi ja töitä kaikilla. Eikä vääränvärisiä missään.

Riena wrote: ↑

07 Jul 2024, 20:36

Olavi Virta 93 wrote: ↑

07 Jul 2024, 19:42

Vastatkaa tähän myyttinen menneisyys -pohdintaan!

Mietin missä määrin suomalainen oppilaitos voi ehkäistä näitä, mutta toisaalta olisiko se, et kun ei niin avata esim. muiden maiden historiaa ja esitetään Suomi Venäjän vallan alaisena marttyyrimaisena kärsijänä, niin se luo sellaista perussuomalaisuuteen liittyvään uhrimentaliteettiin sopivaa pohjaa. Tätä voisi verrata siihen, miten Britanniassa ei ole aina niin pureuduttu siihen kolonialismin väkivaltaisuuden historiaan.

Emmää ny oikein tiedä onko oppilaitoksissa edes esitetty Suomea minään marttyyrimäisenä kärsijänä Venäjän vallan alla. Mitä itse muistan oppikirjoja selailleeni, niin autonomian aika on aina esitetty kansallisen heräämisen kautena ja taiteen ja kulttuurin kultakautena ja niinpäin pois.

Nää kaikki parin vuoden aikana esille ponnahtaneet isoviha-sössötykset tuntuu tulleen ihan puskista.

No en kyl tie itekään voiko tollain marttyyrisoida, kun jaksaa pakitella, mut kaiketi tuolta osastolta sellaista löytyy.

Toivo Nygårdin väitöskirja Suomalainen äärioikeisto maailmansotien välillä : ideologiset juuret, järjestöllinen perusta ja toimintamuodot vuodelta 1982 on mielestäni tosi koherentti esitys suomalaisesta äärioikeistosta. Myös teoreettisesti aika tarkka, eikä siinä niin vaan niputella yleisfasisteiks, vaan katsotaan aika tarkkaan mistä eri jutut tulevat.

https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/73331

E. tässä käydään myös hyvin sitä kuinka ryssäviha on ollut laajemminkin oikeiston poliittista työkalupakkia läpi historian ja joka on sitten tietty niissä äärimuodoissa ollut vielä entistä selkeämpi tekijä.

Mut ehkä tosiaankin suomalainen oppilaitos pitkälti ehkäisee tällaisten tarttuvuutta, mut kummia narratiiveja välistä löytyy ja nykyinen tilanne suhteessa Venäjään ehkä luo pohjaa sille, miten tuollaiset narratiivit voivat yleistyä.

Riena wrote: ↑

07 Jul 2024, 20:51

Mut ehkä tosiaankin suomalainen oppilaitos pitkälti ehkäisee tällaisten tarttuvuutta, mut kummia narratiiveja välistä löytyy ja nykyinen tilanne suhteessa Venäjään ehkä luo pohjaa sille, miten tuollaiset narratiivit voivat yleistyä.

Aina se on jossain määrin mun mielestä kulkenut tietyssä arkijärjessä se ryssäviha, vähintään jonkin sortin kytevässä muodossa. Kyllä mä sen esim. omilta kouluajoilta muistan varsin hyvin, että se narratiivi ikuisesta vihollisesta tuli kyllä välillä aika rajusti pintaan. Väitän myös, että Suomessa ei ole temppu eikä mitään masinoida sitä uudelleen ihan ykkösaiheeks.

Mut siis totta toki se on paljon muustakin kiinni kuin koululaitoksesta kii, mut kyllä jos kattelee minkälaista poliittista suuntautumista esim. opettajakunnissa on ollut opettajaseminaareista aina OKL:ään, niin...

Jos nyt jotain nostais esille, niin meillä on kolme flashpointia. Vuosi 1918, talvi- ja jatkosota ja suomettuneisuus.

Näiden pohjalta luodaan sitten nykyäänkin historiaselityksiä, joiden kautta perustellaan nykymaailmassa tehtyjä toimia kiintoisalla tavalla. Sipilän hallituksen työvoimapolitiikka nähtiin jo aikoinaan valkoisen Suomen kunnianpalautuksena, ja Jari Ehrnrooth kirjoitteli ihan vakavissaan siitä, miten aktiivimalli merkitsi irtautumista punaisen Suomen varjosta. Tällä hetkellä on vastaavasti meneillään selvä revanssi siitä kun tässä välillä oli tamperelaisen nuoren naisdemarin johtama hallitus.

Ylipäätään oikeistolaisessa historiakäsityksessä halutaan nähdä sotienjälkeinen konsensus-Suomi vain jonkinlaisena historiallisena oikkuna, jossa esimerkiksi ammattiyhdistysten asema ei suinkaan ollut omaehtoisen yhteiskunnallisen kehityksen tulosta, vaan perustui vain kylmän sodan ja suomettuneisuuden synnyttämään asetelmaan. Tämä selittää nykyhallituksen patologisen himon murskata ammattiliitot. Siinä soditaan Neuvostoliittoa vastaan, näin se koetaan.

Ja totta kai asiaan kuuluu, että sotienjälkeistä hyvinvointivaltiota halutaan kyllä nostalgisesti vaalia, mutta sitä ei nähdä työväenliikkeen ansiona. Hyvinvointiyhteiskunta spinnataan mielellään kokonaan oikeiston ansioksi.

Ja sitten on tietysti kulttuurisodat. Jostain kumman syystä yhä vieläkin parin vuoden välein alkaa mouhoaminen siitä, miten Väinö Linna oli stalinisti tai vähintäänkin historian vääristelijä.

No mistä tämä kaikki kumpuaa? Olen kovasti pitänyt Wolfgang Schivelbuschin "Tappion kulttuuri" -teoksesta, joten luodaanpa lyhyt katsaus siihen. Schivelbusch esitteli teoksessaan kolme modernia esimerkkiä tappion kärsineistä yhteiskunnasta, jotka yrittivät tulla toimeen tappionsa kanssa. Yhdysvaltain etelävaltiot; Ranska vuoden 1871 jälkeen; ja vuoden 1918 jälkeinen Saksa. Nämä ovat aika helppoja esimerkkejä. Vituiks meni kaikilla, ja seurauksena oli rasismi, revansismi ja natsismi.

Siirrytäänpä sitten Suomeen. Valkoisen Suomen perinnössä näkyy hieman monitahoisempi piirre: se ei ole suoranaisesti tappion kulttuuria, koska valkoiset voittivat vuoden 1918 sodan, mutta siinä on kyse, valkoisesta perspektiivistä jos asiaa tarkastelee, eräänlaisesta menetetyn voiton kulttuurista.

Oula Silvennoinen on puhunut fasismin alkusyitä kuvatessaan "syrjäyttämisen ja marginalisoinnin" kokemuksista, joiden pohjalta luodaan militantteja ja kumouksellisia pyrkimyksiä. Hieman samalla tavoin kuin vasemmistossa, mutta konservatiivisten ja kiihkokansallisten arvojen puolesta. No, meillä Suomessa vuoden 1918 voittoon voimakkaasti sitoutuvilla oli ja joillakin on yhä se tuntemus, että heiltä on viety jotain, joka heille oikeuden myötä kuuluisi. Eli heiltä on riistetty se voitto. Se riistettiin heiltä vuosina 1944-1945.

Ja koska kyse on kansallisesti tärkeästä asiasta, sitä ei ole viety vain heiltä, vaan koko Suomelta: oikeus voittoon, oikeus kunniaan, oikeus kansakunnan syntytarinaan, jonka perustana on voitettu sota, ja sitä myöten oikeus itsenäisyyteen. Toisin sanoen, oikeus historiaan; ei ainoastaan omaan historiaan, vaan sellaiseen historiaan, jonka pitäisi olla kansakunnan yhteistä historiaa. Mikään tutkimuksen tai tulkintojen vapaus ja moninaisuus ei tätä tunnetta lievitä, koska tämän menetyksen tunteen voi palauttaa vain palauttamalla heille kuuluvan status quon ja hegemonian.

Miten tähän päästiin? Viime kädessä kaikki vuoden 1918 sotaan liittyvät traumat nousivat valkoisellakin puolella siitä, että sota oli maata jaksanut kansalaissota, ja vaalittua voiton kulttuuria oli tämän vuoksi täysin mahdotonta saada juurrutettua kansakunnan yhteiseksi omaisuudeksi. Vuoden 1939-1940 talvisodan jälkeen seurasi lyhyt historianvaihe, jossa maan eliitti vuoden 1918 valkoista ylipäällikköä myöten tuumasi ykskantaan, että ehkäpä on turha edes yrittää; kansakunnalla oli nyt käytössään paljon tuoreempi ja taatusti yhteinen sotamyytti.

Roseliuksen ohella Tuomas Tepora on sivunnut tätä käännekohtaa. Siinä vaiheessa tilalle astuivat vuoteen 1918 liittyen "kansamme kärsimystien", "veljessodan" ja "murhenäytelmän" narratiivit, joissa tavallaan oli se eheyttävä ja yhdistävä elementti. Nämä selitykset siirtyivät sotienjälkeisenkin ajan historiakäsitykseen ja vaikuttavat yhä edelleen. Vielä tässä vaiheessa, eli heti talvisodan jälkeen, prosessi tapahtui siten, että valkoinen Suomi silloisine instituutioineen oli siinä mukana.

Ongelmana on nähdäkseni se, ettei tämä prosessi silloisessa muodossaan saanut jatkua. Menetetyn voiton tunne kumpuaa siitä, että vuosi 1944 peitti alleen vuoden 1940. Se peittää sen edelleenkin. Torjuntavoitto-puheet sikseen, mutta viime kädessä vuoden 1944 lopputulos oli, että valkoisen Suomen keskeiset instituutiot, ennen muuta suojeluskuntajärjestö, lakkasivat olemasta, vieläpä niin, että ne lakkautettiin nimenomaan Neuvostoliiton sanelemana.

Kaikki, mikä tapahtui tämän jälkeen, tapahtui valkoisen Suomen perintöön vihkiytyneiden näkökulmasta maassa, jonka ei oltu annettu tehdä omia valintojaan, vaan joka oli kaikessa painostettu Neuvostoliiton ja kommunistien taholta. Siinä samalla oli helppo unohtaa sekin, että valkoisen Suomen perinnön hataruus oli käynyt selväksi jo 1930-luvun lopulla, samoin kuin myös se, että talvisodan jälkeen vanhasta vapaussotamyytistä oli jo de facto kansallisella tasolla luovuttu.

Vuoden 1944 jälkeen tuntemukseksi siis jäi, että voitto oli anastettu, riistetty, ja nämä ryöstäjät vaikuttivat politiikan vasemmalla laidalla. Näkemyksen aiheuttama katkeruus periytyi edelleen kotoisalle oikeistollemme ja sitten myös äärioikeistolle.

(Sivuutan tässä nyt hetkellisesti sen, että sotienjälkeisessä Suomessa monet silloiset vaikuttajat, mukaan lukien muuan presidentinlinnassa istunut henkilö, olivat vuoden 1918 valkoisia rintamamiehiä, jotka itse ja oma-aloitteisesti tekivät tiliä kokemuksistaan tavalla, joka sekin merkitsi irtiottoa niistä vanhoista valkoisista arvoista. Keskityn tässä niihin, jotka eivät ikinä hellittäneet.)

Uutta vauhtia tämä tietysti sai vuosina 1989-1991 ja sen jälkeen, jolloin niinsanottu uuspatriotismi nosti päätään. Noihin aikoihin 1990-luvun alussa käytiin aika paljon keskustelua, jossa yleensä oikeistolaisittain asemoituneet kommentaattorit pyrkivät vuoden 1918 valkoisen voiton kunnianpalautukseen Neuvostoliiton romahduksen kautta. Tässä vaiheessa sekä talvisota että vuoden 1944 loppuratkaisu esitettiin taisteluina, jotka olivat pelastaneet Suomen neuvostovallalta ja Baltian maiden ja Itä-Euroopan kohtalolta.

Koska tilaisuus oli tuolloin otollinen, myös vuoden 1918 valkoisten voitto haluttiin esittää samanlaisena tapahtumana; Suomi oli jo tuolloin pelastettu neuvostovallalta ja myös Stalinin puhdistuksilta. Pertti Haapala on maininnut näistä ulostuloista "Kun yhteiskunta hajosi" -teoksessaan. Tavoite oli siis uuspatrioottinen vapaussodan restauraatio. Se, että sitä ei tuossa vaiheessa sitten kuitenkaan saatu aikaiseksi, todennäköisesti vain lisäsi ärtymyksen tunnetta niissä, jotka sitä havittelivat. Näitä henkilöitä ei ollut paljoa, mutta monesta heistä tuli vaikutusvaltaisia, esimerkiksi Jussi Niinistöstä.

Samalla vakiintui näkemys siitä, että sotienjälkeinen hyvinvointivaltio on historiallinen erhe, ja kellonviisarit pitäisi kääntää takaisin toista maailmansotaa edeltävään aikaan. Arvokonservatiivit halusivat sosiaalipolitiikan ohella suoraviivata myös arvoliberaalin kehityksen, mutta se oli 1990-luvulla jo liian vaikeaa. Ei ole mikään ihme, että oikeiston oli aluksi helpompi hyväksyä arvoliberalismi ja ympätä se hyvinvointivaltion tuhoamiseen tähtäävän politiikan kanssa.

Myöhemmin poliittinen rasismi löi läpi, ja se on tarjonnut porttihuumeena kelpo väylän myös arvoliberalismin alasajon yrittämiseen. Nykyään jopa normipoliitikolta on ihan tavanomaista vastustaa vaikka aborttia. Ja sekin on taistelua suomettuneisuuden aikaa vastaan.

Ihmisten suhde historiaan määräytyy monasti -- liian usein -- heidän poliittisen vakaumuksensa mukaan. Suhde historiaan voi yksinkertaisimmillaan olla ihan silkka identiteettivalinta; halua samastua johonkin, mikä tuntuu oikealta, tuo tyydytystä tai tarjoaa sen mielekkäimmän tuntemuksen.

Tai en tiedä, kirjoittelen jotain paskaa tässä vaan. Jos menis nukkuun, pitää herätä huomenna jotain viideltä taas.

Hyvää settiä taas ja ihan hemmetin tärkeetä, että noita avataan. Jos joku edes kuuntelis, sillä nyt taas Ukrainan sodanjälkeen noi helkkarin historiatulkinnat ovat olleet mediassa yms. ihan vitun järkyttävää kamaa. Ja se mitä itse tossa sanoin, niin kyllä se ikuinen ryssäviha yhdistettynä noihin yksinkertaisiin sankarinarratiiveihin valitettavasti lyö turhan helposti läpi.

Ja miettikää nyt tosiaan kaikkia niitä hurmahenkiä, jotka ysäriltä asti odotti ihan mehuissaan että koska saadaan suojeluskunnat takaisin, ja sen sijaan ne saikin presidentiksi jonkun DDR-punamuumimamman joka vei vielä maamiinatkin rajalta.

Että onhan se kauheeta kun aattelee.

Suomalainen tilauspukki wrote: ↑

07 Jul 2024, 19:49

Wiskari-fasismi hemmetin hyvä kuvaus

Joku tuttu kuvaili Wiskarin musaa aikoinaan "musiikin muotoinen Kiitos-paita".

Testo Torture wrote: ↑

07 Jul 2024, 20:56

Riena wrote: ↑

07 Jul 2024, 20:51

Mut ehkä tosiaankin suomalainen oppilaitos pitkälti ehkäisee tällaisten tarttuvuutta, mut kummia narratiiveja välistä löytyy ja nykyinen tilanne suhteessa Venäjään ehkä luo pohjaa sille, miten tuollaiset narratiivit voivat yleistyä.

Aina se on jossain määrin mun mielestä kulkenut tietyssä arkijärjessä se ryssäviha, vähintään jonkin sortin kytevässä muodossa. Kyllä mä sen esim. omilta kouluajoilta muistan varsin hyvin, että se narratiivi ikuisesta vihollisesta tuli kyllä välillä aika rajusti pintaan. Väitän myös, että Suomessa ei ole temppu eikä mitään masinoida sitä uudelleen ihan ykkösaiheeks.

Mut siis totta toki se on paljon muustakin kiinni kuin koululaitoksesta kii, mut kyllä jos kattelee minkälaista poliittista suuntautumista esim. opettajakunnissa on ollut opettajaseminaareista aina OKL:ään, niin...

Kyllä ainakin Itä-Suomessa 1990-luvulla peruskoulut ja lukiot käyneenä voin vahvistaa, ettei tarvinnut paljon arpoa kuka se ikuinen vihollinen on. Idässä se, lähellä. Uinui ja odotti paikkaa seuraavaan iskuun.

Tän kirjan suomentajalle sellaiset terveiset, että ”vankuttaa” ei ole mikään yleiskielen verbi.

Trollarilta jälleen erinomaista pohdintaa.

Sivuhuomiona toteaisin, että kyllähän se itku vuoden 1918 menetetystä voitosta alkoi jo 1920-luvulla, kun maasta tuli tasavalta ja kaikenmaailman patkuli Ståhlbergit ja Ritavuoret olivat merkittävillä paikoilla. Sietää pohtia, minkälaisena lähtölaukauksena suomalaisen fasismin konkreettiseen muodostumiseen toimi Väinö Tannerin demarihallituksen kausi 1926-27. Olihan se nyt todella törkeää ja traumaattista jokaiselle VAPAUSsodan miehelle että punaryssät ovat hallitus ja suojeluskunnat joutuivat pokkuroimaan voiton päivän ohimarssilla vt. presidenttinä toiminutta punaryssä Tanneria.

Niin & näin:issä takavuosina suomennettu Umberto Econ "perifasismi" on myös oiva teksti, valitettavasti sille ei ole vissiin julkaisuoikeuksia netissä. Mut löytyy englanniks täältä:

https://theanarchistlibrary.org/library ... ur-fascism

En jaksa nyt sitä lukea uudestaan, mutta muistaakseni aika samoja huomioita kuin tuossa Stanleynkin kirjassa toki.

Joskus sitä mietti katellessaan muiden maiden vierahien sekoilua fasistiensa kanssa, että "suojaako" Suomea sotien välisen aikana kehittynyt ja säilynyt demokratia, siinä missä itäblokin maissa nähtiin suuruuden aikana nationaliset oikeistodiktatuurit ja monessa länsimaassa muisteltiin menetettyjä imperiumeja. Mut ehkä tosiaan toi jonkinlainen työ Valkoisen Suomen myyttien kirkastamiseksi on mahdollistanut Suomen pääsyn mukaan globaaliin megatrendiin.