Össön kunkin vuoden levyarvostelut (Top30-listat 2015-2023 avauksessa)

[Össö]

arvostele Lempi Elon Observatorio

Joo tää tulee myös! Ihan loppupäässä tosin, kun käyn järkässä läpi. Spoilataan sen verran, et onha se todella hieno levy.

Lempi Elo - Observatorio

Itseäni miellyttävää hyvin kaunista, haurasta ja hypnoottista musiikkia. Minimalistisen kansanmusiikin, taidepopin ja dronen yhdistelemistä. Yhdessä kappaleessa soivaa banjoa lukuunottamatta polkuharmoni on laulun lisäksi levyn ainoa instrumentti ja hitto miten hyvä soitin se on. Vaikka biiseissä on ihan "normaalit" rakenteet ja sointukierrot, niin pelkkä harmoonin lähtösoundi riittää tekemään kaikesta vähän upottavampaa ja dronempaa. Observatoriokuvun tilakaiku vielä boostaamassa.

Harmoonin lisäksi Lempi Elon lauluääni ja melodiantaju 5/5. Ullakon ja Tikapuut uniin kertosäkeet pakahduttavia, koko vuoden lempibiisejäni. Jäätävä pun tuli tähän nyt. Mutta käykää nyt kuuntelemassa, kun Tikapuut uniin nousee tuohon hyminä-kohtaan, menee jo ihan Sigur Rósin puolelle. Ensimmäistä kertaa levyä kuunnellessa tuli kuviteltua ja ehkä kaivattua lisäinstrumenttejä juuri näihin kohtiin, mutta dynamiikkaa hyödynnetään sen verran taitavasti, että ei niitä mihinkään tarvitse. Tyttö kadonnut ja Salaisuus tuovat vielä hyvää mystisyyttä levylle ja Kasetti kertoo onnistuneesti tarinan arkistuneesta parisuhteesta. Ehkä kansanmusiikin poljennosta eniten ammentava Kastele kukat rikkoo vähän kokonaisuutta, mutta siinä on hyvä tykittely lopussa eli ei haittaa. Lopetuksena Päivän nousu tarjoilee vielä tyylikkäät laulurevittelyt, lintuäänet ja dronet. Voisin ihan hyvin luulla tätä vaikka Fonal-klassikoksi, jos sokkona kuulisin.

4/5

[Össö]

The Flaming Lips - American Head

Suhteeni Flaming Lipsiin on sellainen, että klassikot on tsekattu ja The Soft Bulletinista pidän varmaan eniten. Tätä uutta kehaistiin ja kuulin sieltä sattumalta kappaleen nimeltä "Mother I've Taken LSD", joka oli siis pysäyttävän upea ja koskettava biisi. Jylhä singer songwriter-tatsi kohtaa melankolisen psykedelian, nuoruuden huumekokemukset kiedottu Wayne Coynen kipuilevaan falsettiin. Eli aika hiton jees!

Ensimmäisenä mieleen jää juuri nuo huumebiisit. At the Movies on Qualuudesia taustoittaa riisuttu piano, skebafiilailut ja lepäävä komppi, kun Coynen ihana laulumelodia kertoo amerikkalaisen unelman syntyvän amerikkalaisesta pilvisestä päästä. You N Me Sellin' Weed on maailmanluokan romantisointia (hetken myös yllättävää psykecountrya) ja jopa spirituaalisella tasolla liikutaan lopussa, kun God and the Police sekä My Religion Is You päättävät kaiken täydellisesti. Ihan silkkaa romantisointia levy ei toki ole, tässä on kunnon karu stoori. Mother Please Don't Be Sad esim, hitto mikä balladi. Jouset ja kaikki, mutta Coynen loistava tulkinta se on tässäkin avainasemassa.

Eikä ole kyse yksittäisistä kohokohdista siellä täällä, kokonaisflow on täydellinen. Paikoin yhteen sulautuvista biiseistä tulee hyvällä tavalla jo Floydikin mieleen ja rikas äänimaailma juhlii vaan menemään. Rumpusoundit bändillä aina kohdallaan, retrosti kumisevat tomit ja kunnon psykerock-fillit vyöryävät ympäriinsä pitkin levyä. Arvostan myös isosti, miten eufoorista kamaa saadaan aikaan näinkin suoraviivaisella ja paikoin pelkistetyllä soittamisella. Ja miten eufooria ja surumielisyys on ihan täydellisessä liitossa, kaunista jälkeä syntyy sellaisesta.

Heittämällä Flaming Lipsin all time parhaimpia levyjä, vaikka kaikkia en oo ees kuullu, mutta pakko olla. Myös vuoden parhaimpia levyjä.

5/5

[Össö]

King Gizzard & The Lizard Wizard - KG

Hiton hyvän viime vuoden rässilevyn jälkeen Gizzardi palaa psykempään riffittelyyn ja kunnon grooveihin. Mukana myös mikrotonaaliset instrumentit. KG ei yllä ihan edellisen mikrotonaalisen levyn Flying Microtonal Bananan tasolle, mutta Bananalla ei tosin ollut Straws In The Windin tai Honeyn kaltaisia tyylikkäitä akustisia hetkiä. Myös diskobiisi Intrasport 5/5 ja tuleehan tosta pahuksen hyvä fiilis, kun Automation potkaisee riffit käyntiin nimittäin.

Mutta aika perus Gizzardia, eli tosi jees. Ei yhtyeen parhaimpia, silti hyvä.

4/5

[Össö]

Liturgy - Origin of the Alimonies

Hurja levy tässä, ooppera ja futuristinen black metal yhdistyy nimittäin. Ehkä Liturgyn edelliseen levyyn tulee palattua enemmän, mutta arvostetteva kokonaisuus. Pahaenteiset ja nätit jouset dominoi alkuun, mutta sitten kun lähtee käyntiin niin impakti on aikamoinen. Toisiksi viimeinen kappale Apparation of the Eternal Church on energian ja metelin mestariteos.

4/5

[Össö]

Joku Iiris - Joku Iiris

Niin hyvä levy. Naurattaa, ahdistaa ja samaistuttaa, vuoden parhaat suomilyriikat. Edes satunnainen oispa kaljaa-meininki, joka minua usein ärsyttää ei ärsytä nyt yhtään, kun avoimuus ja vilpittömyys on niin tapetilla. Ja on nämä hienoja biisejä myös. Joensuu ei kaipaa bändiä taustalleen ollakseen menevä ja Runkkarit kitaranäppäily aidosti surumielinen, karusta tekstistä puhumattakaan. Perspektiivi myös oleellinen. Tykkään myös, miten kyseessä ei ole mikään karanteenilevy, vaan ihan normaalin elämän yksinäisyyttä ja syrjäytymistä kuvaava tykittely.

Vaikka onhan tässä huumoria myös hitosti. Mutta tää on sellanen levy, joka heittää call for help läppää ja jengi ei ihan tiedä, että pitäskö nauraa mukana vai puuttua asiaan. Ja sehän on tietyssä olotilassa 5/5 läppää heittää.

4.5/5

[jaxen]

You N Me Sellin' Weed on maailmanluokan romantisointia (hetken myös yllättävää psykecountrya) ja jopa spirituaalisella tasolla liikutaan lopussa

Kuuntelin levyä eilen ja tää biisi nosti antennit pystyyn ja kuuntelin levyn toisenkin kerran. Ylipäätään loppua kohden levy lähtee ehkä tuoreemmin tosta geneerisestä Lips-tunnelmoinnista irti.

[Össö]

You N Me Sellin' Weed on maailmanluokan romantisointia (hetken myös yllättävää psykecountrya) ja jopa spirituaalisella tasolla liikutaan lopussa

Kuuntelin levyä eilen ja tää biisi nosti antennit pystyyn ja kuuntelin levyn toisenkin kerran. Ylipäätään loppua kohden levy lähtee ehkä tuoreemmin tosta geneerisestä Lips-tunnelmoinnista irti.

Joo täähän on aika turvallista Lipsiä jep! Mutta biisit on sieltä parhaimmasta päästä näin on.

[Össö]

No ni nyt on lista avauksessa ja vanhat listat löytyy sieltä myös!

Hitto mikä päähänpisto taas, enhän minä mikään levyarvostelija ole. Olen Muumiarvostelija.

Mutta aika komee topikki ois tää varmaan joskus vuonna 2030, kun kymmenen vuoden ajalta löytyis vaan tällasta sisältöä eli ei muuta kun nähdään taas ensi vuonna!

[Össö]

Viagra Boys - Welfare Jazz

No niin 2021 lähti tällä levyllä käyntiin ja hitto että on hyvä rokkilevy ja upea rokkibändi. Yhtyeellä hallussa huumori ja itsetietoisuus omasta meemiydestään, mutta kumpikaan näistä ei sodi vakavasti otettavaa loistavaa musiikkia vastaan. Krautiksikin tätä kutsutaan ja ehdottomasti esim. levyn parhaimmistoon kuuluva instrumentaalinen 6 Shooter edustaa kunnon hypnoa & jumitusta, mutta on tässä ihan rock & roll meininki läpikotaisin.

Pirun tiukan rytmisektion lisäksi fonisti ja kiipparisti ovat yhtyeen todellisia sankareita. Fonistin otteessa noise ja melodia kohtaavat täydellisesti, kiippari tykittelee kylmiä ja rytmisesti mielenkiintoisia riffejä just oikeisiin kohtiin, niin kuin tuohon Ain't Nicen loppuun. Laulajan koko habitus ja tekstittäminen toki sitten bändin suola. Naurattaa aika paljon vintage kalkulaattorit tai huumebreikin jälkeen koettu jumalallinen hurmos ekasta fiksistä, mutta mutaisa ja matala fraseeraus tekee kaikesta skidisti vaarallista. Arvaamattomia hahmoja näissä tarinoissa, aidolta tuntuu myös. To The Country paljastaa tosin myös komeaa rauhaa ja herkkyyttä ukolta. Hiton kova biisi, kun itekin tässä toki haaveilen pääseväni takaisin Tapanilaan ja ehkä siellä sitten ei tulis raivottua esineille jotka ei toimi niin paljoa, kuten padeille ja tietokoneille.

Asiallinen meno, sounditkin kohallaan. Bändin aikaisemmaasta hittibiisistä Slow Learnerista oon esim. kuunnellut lähinnä sitä tykimpää liveversiota, mutta nyt on energiaa levylläkin.

4/5

[Majakan Mario]

minkä takia tossa jätkän listalla ei muuten oo tiiu helinä EP:tä?

[Össö]

minkä takia tossa jätkän listalla ei muuten oo tiiu helinä EP:tä?

No ku en kuunnellu sitä silloin hemmetti sentään. Kuunnellaan varmaan tässä joskus.

[Össö]

Sun Kil Moon - Welcome to Sparks, Nevada

Sun Kil Moonin karanteenilevy sekä odotettu paluu riisutun ja taitavan kitaroinnin pariin. Toki eihän siitä niin kauaa ole, kun 2018 Mark Kozelekin self-titled albumilla kuultiin vähän samanlaista estetiikkaa. Mukana on myös viime vuoden full hd spoken word-albumilta tuttua toistuvien pianokuvioiden taustoittamaa fiilistelyä, jossa laulumelodioista ei ole enää tietoakaan, mutta raukea ja rauhallinen tunnelma riittää pitämään mielenkiintoa yllä.
Ja onpahan taltioitu teksteihin hyvin viime kevään fiiliksiä. Kiinnostavaa päästä kuulemaan muusikon arkinen jenkkinäkökulma lockdownista.

Levyn avaus Angela on kaunista jatkoa Markin San Fransisco-tribuuteille, tosin tällä kertaa ihmetellään, että mihin se kaupunki oikein hävisi. Kova featti kertsin stemmoissa joltain äijältä. The Johnny Cash Trailissa kipuileva kitarointi ja vähän kömpelö falsetti kuulostaa aivan ihanalta ja William McGirtissä naurattaa, kun Mark boomer ei tiedä mikä on Bandcamp ja ajattelee edelleen sanan "streaming" kuullessaan virtauksia, eikä mitään striimejä. Aitoa. Keikoille on myös luonnollisesti kova ikävä. Lopussa kohtaaminen William McGirtin nimisen spurgun kanssa, joka ikuistettiin biisin otsikoksi.

Hyviä stooreja siis tyhjien kylien läpi ajelemisesta ja kotona hengailusta. Nuo jotkut lyhyemmät biisit eivät mitään suuria merkkiteoksia ole, mutta kivoja biisejä. Varsinkin Lemombalm heleine kitaroineen. Lopussa Hugo tarjoaa vielä komean closuren.

Ei ihan niin hyvä levy kuin sanotaan vaikka kuusi viimeisintä, mutta silti erittäin hienoa musiikkia ja toimivaksi todettua tajunnanvirran tykittelyä.

4/5

[Össö]

Stam1na - Novus Ordo Mundi

Sitten jotain ihan muuta. Yllättävä fakta on, että Stam1na ei ole julkaissut vielä yhtään huonoa levyä. Ja vaikka en enää ole yläasteella (toinen yllättävä fakta), niin olen jaksanut pysyä perässä ja etenkin edellinen platta Taival oli ihan selkeästi yhtyeen parhaimpia. Ilmava, monipuolinen, raskas ja kaunis kokonaisuus, jossa Hyyrynen riisui pahimmat Stam1na-kliseet teksteistä ja kirjoitti levyn läpi kulkevan metsäseikkailun, joka kertoi isänsä poismenosta. Hieno levy.

Nyt on sitten biisien nimien puolesta palattu ehtoihin Stam1na-kliseisiin ja hevibändille tyypilliseen tapaan vielä uhottu, että helkkarin raaka levy tulossa, pelkkää kaahausta! Kaikki alkaa tosin aika uljaalla kasvattelulla avausbiisissä Henkilökohtainen helvetti, joka esittelee Hyyrysen puhtaiden laulujen liitelevän yhä komeasti fiilistelevän mätön päällä. Peksiltä hyvä "experimental"-soolo, vaikka c-osassa biisi jää vähän junnaamaan paikoilleen. Emilin sävellys muuten, hyvä Emil. Tempoa nostetaan seuraaviin biiseihin ja on muuten siis oikesti hyvää ajoa, Kaikkahan ne tykeimmät biisit on tälle bändille tehnyt jo pitkään! Narsistin kaahauksen keskelle on isketty kertsiin epätoivoa huokuva näppäilyriffi ja jos tämä biisin kertojahahmo on peräti Hyyrynen itse, niin karu meininki. Memento Mori on räksytyksen ja hitikkäämmän kertsin hyvin yhdistelevä teos, teksti aika perus kauraa. No gods no masters, heils taiteet ja tieteet. Hyrden screamit soundaa kyllä edelleen helkkarin terävältä.

Betelguise on vähän väsyneempi rallattelu, mutta oikeastaan levyn ainoa kipale, jota voi sanoa radiokelpoiseksi Stam1naksi. Ja tässäkin tuo bridge miellyttää. Kova haippi raa'asta levystä perustuu siis ihan tosiasioihin. Metropolio tuo mieleen SLK:n Masiinan, on hemmetin nykivä riffi. N.P.V.E.M. liikkuu sulavasti thrash-riffittelystä Slayerin Criminally Insane-komppiin ja siitä Norja-blästiin ja nimibiisi Novus Ordo Mundin arpeggiot varsin murskaavia. Voxut rytmitetty tähän myös todella tyylikkäästi. Tykkään myös, miten levy ei pääty tyypilliseen isoon biisiin tai hitaaseen biisiin, vaan näennäisesti simppeliin Sirkkeli-rykäisyyn. Hyvä no bullshit meininki vaihteeksi.

Ei mitään valittamista, todella hyviä biisejä ja sopiva määrä yhtyeelle tyypillisiä mielikuvituksellisia koukeroita ja ideoita. Sovitukset on ehdottomasti aina todella mietittyjä, mutta energia ei häviä mihinkään pikku ehostamisesta huolimatta. Freesiä myös, että levyllä ei taida kulkea mikään sen kummempi jatkuva tarina tällä kertaa. Hyyrynen on voinut kirjoitella vähän milloin mistäkin, ajankohtaista kantaaottavuuttakin mukana runsain mitoin. Jopa "uusi normaali" on saatu nokkelasti mukaan kuvastamaan vihapuheen olevan uusi normaali. Välillä simppeli huutelu riittää pitkälle, "unohda eriarvo, rasismi" ja pitti pyörii. Niin pitääkin! Simppeli huuteluhan oli jo älykkölevy Viimeisellä Atlantiksella se kaiken a ja o. "Säästä luontoa, minimoi kulutus ja kuole."

4.5/5

[Össö]

Musta Huone - Hälve/Huove

Tässäpä ihan saatanan kolkkoa ja komeaa wall of sound / shoegaze / kraut / ambient / experimental-musiikkia. Musta Huone, ottakaa haltuun!

Hälve/Huove on kaksi EP:tä samassa paketissa. Jo aikaisemmin julkaistu kahden biisin EP Huove ja kolme uutta biisiä eli Hälve. Musiikkia yhteensä kuitenkin sellaiset 40 minuuttia ja kokoelma toimii ongelmitta ihan yhtenä täyspitkänä.

Ja on siis erittäin vaikuttava ja näkemyksellinen uusi yhtye. Mustan Huoneen musiikissa temmot on välillä niin alhaalla, että liikutaan jo todella upottavan doomin puolella. Päälle laskeutuvat reverbiin hukutetut laulumelodiat ja kitarat ovat kuitenkin sen verran eteerisiä, että hevistä ei ole kysymys. Bassovoittoista louhintaa tarjoillaan kuitenkin heti avauksessa Valtakunta, joka esittelee yhtyeen peruspilarit. Mihinkään ei ole kiire, sointua, nuottia tai riffiä ei turhaan ruveta vaihtamaan. Tylsää ei silti tule missään vaiheessa ja jännite saattaa purkautua kunnon krauttiajoon tai kosmiseen ambientiin. Isossa roolissa ekalla puoliskolla on myös saksofoni, tykkään miten esim. Valtakunnassa foni toimittaa aika atonaalista revittelyä, eikä niinkään syntetisaattoreiden tai kitaroiden mukana kulkevia pitkiä ääniä.

Ensimmäisen puoliskon upein sävellys on kuitenkin Aamuyö. Kaunista ja toispuoleista, niin kärsivällistä. Rakastan miten pelkkä ride soi hyvän aikaa ennen kuin komppi edes lähtee käyntiin ja kun sointukierto ja laulut tulee viimein messiin niin meikäläinen on jo ihan hypnoosissa. Sen mitä teksteistä saa selvää niin hyviä kielikuvia, joku kosmisuus mitä tässä ehkä haetaan kyllä välittyy. B-puolen avaus Hidas valo on vähän suorempaa slowcorea, todella nätti kitaralinja tässä. Päätös Aistit on kirsikka kakun päällä, jumalaton krautrevittely ihan tajuttomalla ässäriffillä. Aina ei siis liikuta hitaissa temmoissa. Laulut on niin kaiutetut, että tuntuu kuin putoaisi johonkin vortexiin ja ilkeät henget kuiskailisi korvaan. Ajo loppuu kuin seinään ja lopun ambient-matto vie vielä kerran maisemiin.

4.5/5

[punk-tietokone]

Arvostele Qwälen - Unohdan Sinut