MetallicA

[Mike Progehevi]

Omat suosikit oli nää

1. My Friend of Misery - Kamasi Washington. Löysästi kovin cover näistä. Loput neljä:

The Unforgiven - Moses Sumney
Holier than Thou - Corey Taylor
Nothing Else Matters - Dave Gahan
Of Wolf and Man -Goodnight, Texas

[Man-Thing]

Soitin kaverille eilen Lulua ja se ei oikein lämmennyt.

[Hyödytön idiootti]

Omat suosikit oli nää

1. My Friend of Misery - Kamasi Washington. Löysästi kovin cover näistä.

Tämä oli pettymys, siis tämä oli ainut jolta odotin jotain mielenkiintoista (ehkä se laulu siinä oli pettymys, odottelin pelkkää jazzii, tosin en ole mikään Kamasin fani, ei ole sen oma tuotanto kolahtanut, vielä). tai Rodrigo y Gabrielta odotin perushyvää, mutta ei niiden biisi nyt oikein iskeny. Ja en todellakaan ole kuunnellu kaikkia versioita, hesarin arvion perusteella tein vain nopeaa vilkaisua youtubesta.

[Jesse Python]

Soitin kaverille eilen Lulua ja se ei oikein lämmennyt.

Ei se oo mitään helppotajuista hittikamaa joka iskee heti.

[Mike Progehevi]

Lulussa on tehty vielä sellainen temppu että kunnon hourailu alkaa vasta kolmosbiisistä. Kaks ekaa on vähän heikompaa materiaalia ja ykkösbiisiin on vielä ripattu Gunnareilta kitarariffiä...

[Jesse Python]

Kuuntelin just Dave Gahanin Nothing Else Matters ja täähän menis täysiä Depeche Moden levylle. Metallican jäbätkin tais innostua Loadin aikana DM:stä kun Anton Corbijnkin ohjas niitä videoita.

[Mike Progehevi]

Oliskohan se aika laittaa Lulu soimaan tänään.

[Hardcore-Mummo]

Soitin kaverille eilen Lulua ja se ei oikein lämmennyt.

Kaveri vaihtoon.

[Jesse Python]

Tää ei tainnut olla vielä tässä topikissa, Väntäsen helvetin hyvä juttu Lulusta.

Pannaas tää Väntäsen analyysi tännekin, kun se on mummielestä aika hemmetin osuva.

Lou Reed & Metallica: Lulu – nainen miesten maailmassa
8.11.2016 | Kirjoittaja: Ari Väntänen
Lulu | Warner Bros/Universal International Music 2011
Lou Reed & Metallica: Lulu (2011).Kun saksalaisen Frank Wedekindin (1864–1918) Lulu-nimisestä naisesta kertova näytelmä Erdgeist eli Maahinen esitettiin Tampereen Teatterissa vuonna 1909, se sai lehdistöltä niin vihaisen vastaanoton, että näytelmä oli poistettava ohjelmistosta kolmen esityksen jälkeen. Kun vaihtoehtorockin suurvisiirin Lou Reedin ja hevimammutti Metallican Wedekindin tarinaan perustuva yhteisalbumi Lulu ilmestyi reilut sata vuotta myöhemmin, sekin sai osakseen ivaa ja paheksuntaa. Vähän eri syistä, mutta kuitenkin.

Wedekindin näytelmä kertoo ”naisen primaalimuodosta”, kuten Lulu Erdgeistissä esitellään, ja hänen rakastajistaan. Vaikka Lulu on tarinan päähenkilö, hän on hädin tuskin olemassa. Lulu elää miesten kautta. Hän ei ole toimija vaan kohde, halujen heijastuspinta, josta miehet peilaavat erilaisia intohimojaan mutta joka ei ihmisenä kiinnosta ketään. Lopulta Lulu päätyy vankilaan murhasta. Tarina jatkuu näytelmässä Die Büchse der Pandora eli Pandoran lipas, jossa Lulu pakenee vankilasta, päätyy Lontooseen prostituoiduksi ja kuolee sarjamurhaajan uhrina.

Kun Reed ja Metallica ryhtyivät kaavailemaan yhteistä hanketta, he ottivat käsittelyynsä sanoituksia, jotka Reed oli kirjoittanut Wedekindin Lulu-näytelmien pohjalta. Reedin mielestä Metallican selässä tekstit nousisivat ”seuraavalle tasolle”. Kenties Reed halusi nostaa Lulun kohtalon pintaan miehekkään hevimetallisen kontrastin avulla. Metallican stereotyyppisen maskuliininen soitto ja kitaristi-laulaja James Hetfieldin machohko ärjyntä rakensivat Lulun vaiheille patriarkaalisen miljöön, joka korosti persoonattomaksi objektiksi alistetun naishahmon asemaa.

The View’n videon ohjasi Darren Aronofsky:



On hiukan epäselvää, mikä Lulu on. Se on avantgardistinen metallilevy, taidemusiikkia tai raskaasti säestettyä runoutta, abstrakti musikaalikuunnelma tai jonkinlaista spoken wordia. Pop- tai rocklevy se ei missään nimessä ole, mutta siinä kontekstissa useimmat kriitikot sen tyrmäsivät. Vaikka Reed oli jo ajat sitten hylännyt popmusiikin muotokielen taiteelleen tarpeettomana, moni ilmeisesti odotti kuulevansa levyllä jonkinlaisia Fight Fire With Firen ja Perfect Dayn summan ylittäviä rockklassikoita. Pöyristys valtasi alaa, kun Reed ja Metallica tarjoilivatkin levyllisen melodiattomia, jopa kaksikymmentäminuuttisia taidejurnutuksia, joissa Reed luki ääneen, Hetfield mylvähteli ja Metallica riffitteli doomahtavan laahaavasti tai speed metalia blitzkrieginä piiskaten. Lars Ulrichin sympaattisen kulmikas rumpalointi sopi mainiosti komppaamaan Lulun kolhon eurooppalaista tunnelmaa.

Albumista tekee vaikeatajuisen se, ettei sillä ole selkeää tarinaa. Esimerkiksi se Die Büchse der Pandoran kohtaus, jossa Lulu heittää henkensä psykopaatin äärifantasian kohteena, sisältyy kolmanteen kappaleeseen Pumping Bloodiin. Sitä kertomuksessa edeltänyt Lulun ja kreivittären suhde vilahtaa tekstissä heti perään Mistress Dreadissa, eikä minkäänlaisesta kronologisesta järjestyksestä ole tietoakaan. Reed ei tehnytkään Lulua kerratakseen tarinan, jota kerrotaan muutenkin jatkuvasti maailman teatterinäyttämöillä. Sen sijaan hän halusi käsitellä vallankäyttöön, identiteettiin ja itsepetokseen liittyviä teemoja omalla tyylillään.

Kun Metallica mättää heviä Reedin kiihkeän paasauksen taustalla, vaikutelma on samanlainen kuin Tarantinon Inglourious Basterdsin kohtauksessa, jossa David Bowien – joka osapuilleen ainoana maailmassa julisti Lulun mestariteokseksi – Cat People (Putting Out Fire) säestää toisen maailmansodan aikaisia tapahtumia. Se on älyvapaan urhea ja kiehtova mutta myös sanomallinen kohtaus, joka sanoo, että nämä asiat voisivat tapahtua milloin tahansa, kenelle tahansa.

Reedin Lulu (sillä hänen levynsähän Lulu on, sanokaamme noin 70-prosenttisesti) asetti vapaamuotoisuudessaan uusia haasteita metallibändille, joka ei normaalisti juuri jammaile. Reed vaati soittajilta kykyä improvisoida jazzin hengessä, mutta myös antoi Metallicalle jotakin: Hänen raaka runoutensa saa Metallican riffit kuulostamaan rankemmilta kuin ne kuulostaisivat bändin oman kuvaston taustalla. Silkkaa metallia Lulu ei kuitenkaan ole. Sillä kuulee myös akustista kitaraa (mm. Little Dog), viitteitä elektroniseen musiikkiin sekä vapaasti soivia jousi-instrumentteja. Lulun suhteesta erääseen mieheen ja tämän poikaan inspiroitunut Junior Dad on lempeän bändisoiton sekä sellojen ja viulujen dronen varaan rakennettu massiivinen teos.

Junior Dad livenä Saksassa:



Wedekindin näytelmiä on sittemmin tulkittu niin feministisiksi kuin naisvihamielisiksikin. Aikoinaan niitä soimattiin groteskeiksi, yliampuviksi ja moraalittomiksi. Reedin ja Metallican Lulu sai satikutia siitä, että se kuulostaa rumalta, rasittavalta ja teennäiseltä, ikään kuin Lulu ei aiheena suorastaan vaatisi juuri sellaisten ekspressionististen vaikutelmien luomista. Taiteen tehtävänä ei ole maistua hyvältä, tuntua kivalta tai kuulostaa Roxettelta. Sen kuuluu luoda uusia tulkintoja. Niitä Reed ja Metallica Lululla tekivät.



Lulu oli kova pala niin Lou Reedin kuin Metallicankin yleisöille. Reedin joukot eivät nähneet hänen taiteensa ja banaalin metallin välillä minkäänlaisia yhtymäkohtia. Metallica-faneille taas itkuraivarin aiheeksi on joskus riittänyt pelkkä akustisen kitaran käyttäminenkin. Yhteisalbumin tekeminen tuollaisten mielikuvaharjoitusten melskeessä vaati rohkeutta kummaltakin osapuolelta.

Lulu jäi Lou Reedin (s. 1942) viimeiseksi albumiksi. Hän kuoli syöpään vuonna 2013. Reed halusi tulla tunnetuksi taiteilijana, joka piut paut piittaa siitä, mitä hänestä ajatellaan. Lulu on lopullinen todiste siitä, että juuri sellainen hän oli.

https://levyhyllyt.musiikkikirjastot.fi ... aailmassa/

[Hyödytön idiootti]

^ Kiitos jutusta!
Enpä muuten ole tainnut tuota musavideota katsoa, täytyypä vilkaista se tänään.

[overgrown reptilian]

[overgrown reptilian]

ihan kova tää Mon Laferten veto

[Rotte]

Ens kuus Lulun julkasust 10 vuotta. Pitäisköhän vihdoin ottaa aikaseks ja kuunnella tuo

[Jesse Python]

Ens kuus Lulun julkasust 10 vuotta. Pitäisköhän vihdoin ottaa aikaseks ja kuunnella tuo

Itellä kuunnelluin Metallica viimeisen 10 vuoden aikana

[Hyödytön idiootti]