Kun Nyman jälleen kerran kirjoitti häneltä tilattuja esittelytekstejä Suureen Toivelaulukirjaan ja vuorossa oli Hectorin Jäävälssin analyysi, hän muisti, että kappale oli soinut joko Risto Räppääjä- tai Heinähattu ja Vilttitossu -elokuvassa, jotka perustuvat Nopolan sisarusten kirjoihin. Nyman päätti pirauttaa puolitutulle kirjailijalle.
”Sinikka vastasi puhelimeen, että mä en nyt ehdi puhua sun kanssa, kun telkkarista tulee Tanssii tähtien kanssa”, Nyman muistelee nauraen.
Onneksi Nopola kuitenkin soitti takaisin. Pitkän puhelun päätteeksi he sopivat treffit, ja niistä alkoi heidän seurustelunsa.
Pariskunnan musiikkimaku ei olisi voinut olla kauempana toisistaan.
”Ennen Sinikkaa olin tosikkomaisempi. Häneltä opin, ettei kaikki tässä elämässä ole niin vakavaa.”
”Sound of Music -musikaali oli Sinikan valtava suosikki. Minä taas inhoan musikaaleja. Minusta koko tyylilaji on täysin käsittämätön: että on hyvä stoori, jota ruvetaan esittämään näyttämöllä. Sitten yhtäkkiä tarina katkeaa ja joku alkaa laulaa, ja vielä operettityyliin.”
Nyman myöntää, että hänellä on tapana esitelmöidä artisteista. Kerran automatkalla radiosta tuli Santanan Smooth, ja koska Sinikka innostui siitä, Nyman aloitti luentonsa. Kun hän lopulta päätti yksinpuhelunsa, Nopola kysyi, onko Santana kuollut.
”Tajusin, että hän oli ollut ihan omissa ajatuksissaan eikä kuunnellut saarnaamistani, mikä oli ihan oikein.”
Heidän yhteinen suosikkinsa oli Anki Lindquist. Ja saipa Nopola Nymanin innostumaan jopa vanhasta humpasta, jota tämä oli aiemmin pitänyt isänsä sukupolven mielimusiikkina.
Ennen kaikkea Nopola toi Nymanin elämään huumoria ja kepeyttä.
”Ennen Sinikkaa olin tosikkomaisempi. Häneltä opin, ettei kaikki tässä elämässä ole niin vakavaa. Sinikalla oli mahtava taito nauraa itselle, ja minulla taas ei sitä oikein koskaan ollut. Nyt olen tajunnut, miten vapauttavaa on, jos pystyy nauramaan omille mokilleen.”
3. Tom Waits:
Martha (1973)
Kuuntele näyte biisistä ja kuinka Jake Nyman sen esittelee. ”Me on valittu yks polku, ja sitä pitkin mennään.”
00:00 / 01:29
Rakkaus on tärkeä teema Nymanin lohtulauluissa. Hän on iän myötä tajunnut, miten sattumanvaraista kaikki elämässä on. Ihminen valitsee yhden polun, vaikka jossain tienhaarassa oli monta muutakin suuntaa, joihin olisi voinut lähteä.
”Mitä jos olisinkin mennyt naimisiin jonkun toisen ihmisen kanssa? Mitä olisi tapahtunut, ja olisimmeko me pysyneet yhdessä ja olisimmeko saaneet lapsia?”
Hän on huomannut, että samaa ovat miettineet monet muutkin – niin usein hittikappaleissa haikaillaan nuoruudenrakkauden perään. Nymanin mukaan niissäkin on kyse tietynlaisista menetyksistä, joihin liittyy kaipausta.
”Voi olla, että aika kultaa muistot. Kun on ollut nuori ja kamalan rakastunut, kaikkihan on ollut ihanaa ruusunpunaista höttöä. Jälkeenpäin sitten miettii, että voi hitto, kun se oli kiva likka, miksen minä sen kanssa ruvennut olemaan.”
Tom Waitsin Marthan sävelet vievät hänet hetkessä vuosikymmenten taakse. Nymanin mielestä kappaleessa kiteytyy hyvin se, millaista oli olla nuori ja hupsu eikä ollut huolta huomisesta.
”Martha vaikuttaa tunnustukselliselta kappaleelta, ja se on aika rohkea veto kaverilta, jonka laulut eivät aina ole tätä osastoa.”
”Luultavasti monelle on käynyt ihan samalla tavalla: on jahkaillut vuosikymmeniä vanhan ihastuksensa perään ja sitten soittanut tai jättänyt soittamatta. Tai vahingossa törmännyt kaupungilla. Kyllähän se nostaa tunteita pintaan.”
Nyman ihailee sitä, miten taitavasti kappaleen dramaturgia on rakennettu. Asiaa kierrellään ja kaarrellaan, kunnes kertoja saa lopulta kakistettua, että hän rakastaa Marthaa edelleen yli 40 vuoden jälkeen.
”Martha vaikuttaa tunnustukselliselta kappaleelta, ja se on aika rohkea veto kaverilta, jonka laulut eivät aina ole tätä osastoa. Vaikka mukana on jouset ja enkelikuoro, laulusta ei missään vaiheessa tule siirappia.”
”Vaikka elämäni on ollut traaginen, niin onhan tässä ollut myös paljon helkkarin hienoa”, Jake Nyman sanoo.
4. David Gilmour:
Comfortably Numb
(Live at Pompeii, 2017)
Kuuntele näyte biisistä ja kuinka Jake Nyman sen esittelee. ”Tää kappale tuo mulle ensinnäkin lapsuuden mieleen.”
00:00 / 01:58
Voimaannuttava. Se on muotisana, jota Nyman inhoaa sydämensä pohjasta.
Mikään muu sana ei kuitenkaan kuvaa yhtä täsmällisesti sitä, mitä hän tuntee kuunnellessaan ja katsellessaan Pink Floydin Comfortably Numbin liveversiota Pompejin raunioilta vuonna 2016.
Välillä ”mindfulness-musiikkia” kuunnellessaan Nyman miettii, onko hänestä tullut juuri miellyttävällä tavalla turta, kuten David Gilmour kappaleessa laulaa. Kun musiikki vyöryy läpi koko kehon, se turruttaa mielen ja tunteet.
”On se silti parempi selviytymiskeino kuin vetää pää täyteen joka päivä ja yrittää sillä tavalla unohtaa.”
Ennen kaikkea esityksessä kolahtaa Gilmourin neljä ja puoli minuuttia kestävä kitarasoolo.
”Gilmour ei irvistele ja vääntele naamaansa niin kuin monet kitaristit soittaessaan korkeita ääniä, vaan ottaa leppoisasti ja hymyilee, vaikka soittaa kuin itse pääpiru. Kappaleen päätyttyä ja aplodien alkaessa näyttää kuin hänen mielessään kävisi: taisi mennä aika hyvin.”
Nymanin mukaan kappale uhkuu tulevaisuudenuskoa ja luottoa siihen, että kaikesta selvitään.
”Jos 70-vuotias kaveri pystyy soittamaan kitaraa tuolla tavalla ja nauttimaan siitä, niin minkä takia minä en ottaisi kaikkea irti jäljellä olevista elinvuosista ja tekisi töitä niin kauan kunnes on pakko lopettaa.”
”Tässä sitä vaan istutaan ja kuunnellaan Gilmourin soittoa Pink Floyd -t-paita päällä.”
Hän suunnittelee jo seuraavaa kirjaansa, ja aiheita riittäisi useampaankin. Hän ei koe työtä työksi, pikemminkin on kyse elämäntavasta. Nyman muistelee, miten hänen oli pakko kerran radiolähetyksessä nousta jammailemaan soittamansa biisin tahtiin. Yleisradion vanhoja lähetysstudioita erotti toisistaan vain lasiseinät, ja kun hän käänsi päätään, viereisessä kopissa kollega teki ihan samaa.
”Silloinkin ajattelin, että on tämäkin ammatti, on helvetin kivaa ja tästä saa vielä rahaa”, Nyman kertoo.
”Vaikka elämäni on ollut traaginen, niin onhan tässä ollut myös paljon helkkarin hienoa.”
On klisee, että ikä on vain numero, mutta juuri niin Nyman ajattelee. Hän uskoo, että se johtuu rockin asemasta nuorisomusiikkina. Hänen ikäpolvelleen sanottiin, että viimeistään kolmekymmentä täytettyään he alkavat käydä Lappeenrannan laulujuhlilla.
”Mutta tässä sitä vaan istutaan ja kuunnellaan Gilmourin soittoa Pink Floyd -t-paita päällä.”
Kaikkien aikuisten pitäisi osata leikkiä, Nyman ajattelee. Hän rakentelee edelleen lentokoneiden pienoismalleja, niin kuin on tehnyt siitä lähtien, kun kymmenvuotiaana sai enoltaan ensimmäisen. Seuraavaksi hän haaveilee kokoavansa Boeing-koneen, jolla The Beatles lensi ensimmäiselle kiertueelleen Amerikkaan.
5. Edith Piaf:
Hymne à l’amour (1950)
Kuuntele näyte biisistä ja kuinka Jake Nyman sen esittelee. ”Tässä on se toivo, että taivaassa tai ikuisuudessa kohtaat sen menettämäsi henkilön.”
00:00 / 02:13
Viime elokuussa Nyman sai jälleen huonoja uutisia. Tällä kertaa ne koskivat häntä itseään. Häneltä oli löydetty paksusuolensyöpä.
”Kymmenen vuotta sitten olisin hyppinyt diagnoosin kuullessani seinille, mutta kaikkien menetysten jälkeen ajattelin, että aha, nyt se on sitten minun vuoroni.”
Tietokonetomografian jälkeisenä yönä hän ei saanut nukuttua, vaan valvoi sairaalavuoteellaan. Aamulla hän saisi tietää lisää. Jos syöpä ei olisi ehtinyt tehdä etäpesäkkeitä, ennuste olisi hyvä. Mutta jos imusolmukkeista löytyisi tautia, tilanne olisi paljon pahempi.
”Aloin tehdä suunnitelmia siitä, mitä kaikelle omaisuudelleni pitää tehdä kuolemani jälkeen”, Nyman kertoo.
Tuolloinkin hän pani luurit korvilleen.
Edith Piaf kirjoitti Hymne à l’amour -kappaleen suuren menetyksensä jälkeen. Hän oli rakastunut tulisesti nyrkkeilijä Marcel Cerdaniin. Rakastavaisten oli niin vaikea olla erossa toisistaan Piafin Amerikan-kiertueen aikana vuonna 1949, että Piaf pyysi Cerdania lentämään Atlantin yli luokseen. Välilaskussa Azoreille lentokone törmäsi vuoreen, ja kaikki sen matkustajat kuolivat.
”Laulun keskeinen sanoma on, että taivas voi romahtaa ja maa sortua jalkojen alta, mutta sillä ei ole mitään väliä, kun rakastavaisilla on rakkautensa.
Kappaleen edetessä niin orkesteri kuin kuorokin panevat kaikkensa peliin, mutta lopussa kuuluu vain Edith Piafin yksinäinen ääni. Se laulaa uskovansa, että jumala yhdistää rakastavaiset taivaassa.
Jorvin sairaalassa Jake Nyman mietti menettämiään rakkaita ja itki.
