Hämeenlinnan Ahvenistolla, jylhän mäntymetsän keskellä, sijaitsee komea funkisrakennus. Se on entinen tuberkuloosiparantola.
Kivenheiton päässä parantolasta, suurten aroniapensaiden keskellä, sijaitsee kodikas omakotitalo. Se on Leena ja Eero Kivelän koti.
Sairaanhoitaja Leena, 78, työskenteli Ahveniston parantolassa 1970-luvun lopulle asti, jolloin tuberkuloosipotilaiden hoito siirtyi Hämeenlinnan uuteen keskussairaalaan. Keuhkosairauksien hoitajana hän toimi lopulta lähes 40 vuotta.
Eero, 81, sairasti nuorena sekä luu- että keuhkotuberkuloosin.
Kivelän pariskunta muistaa yhä, millaista elämä tuberkuloosin keskellä oli. Nyt he kertovat, mitä noista ajoista voitaisiin korona-aikana oppia.
Ennen vanhaan tuberkuloosi oli yleinen kansantauti. Tuberkuloosiparantoloiden entisiä potilaita elää Suomessa edelleen suuri joukko.
Aiemmin tuberkuloosiin usein myös kuoltiin, ja siksi se oli pelottava sairaus. 1900-luvun alussa se oli yleisimpiä nuorten ihmisten kuolinsyitä. 1940-luvulta lähtien uudet lääkkeet alkoivat parantaa tilannetta, ja 1960- ja 1970-luvuilla lääkkeet olivat jo varsin tehokkaita.
Taudista paraneminen kesti silti kauan. Sairaalassa joutui viettämään pitkiä aikoja, jopa vuosia.
Siksi tuberkuloosiparantoloihin muodostui aivan omanlaisensa yhteisö. Monilla on parantoloista positiivisiakin muistoja. Myös parisuhteita syntyi potilaiden kesken.
Leena ja Eero eivät kuitenkaan tavanneet parantolassa vaan tanssiravintolassa Hämeenlinnassa, jonne Eerokin oli muuttanut työn perässä Oulun seudulta.
Keuhkotuberkuloosiin Eero sairastui 17-vuotiaana, 1950-luvun lopulla.
”Sairastin sitä ennen aasialaisen. Se oli siihen aikaan yleinen influenssa, melkein kuin korona. Sen jälkeen todettiin tuberkuloosi”, hän kertoo.
Oireena oli pitkittynyt kuume, yskä ja väsymys. Keuhkokuva ja yskösnäytteet paljastivat tuberkuloosin.
Eero joutui yli vuodeksi Oulaskankaan keuhkotautiparantolaan. Se oli kova pala nuorelle ihmisille.
”Kyllähän se surkealta tuntui.”
Kesken parantolahoidon hän pääsi keuhkoleikkaukseen Helsinkiin. Sinne hän matkusti yksin junalla, ensimmäistä kertaa elämässään.
Eero vietti Helsingissä pari viikkoa. Sinä aikana kukaan ei käynyt häntä katsomassa.
Muistoksi jäi pitkä arpi kylkeen. ”Enpä ole juuri uimahalleissa viihtynyt.”
Pikkulapsena Eero oli sairastanut luutuberkuloosin. Silloinkin hän oli pitkään sairaalassa.
Tuberkuloosibakteeri saattoi mennä myös luihin ja jopa silmiin, Leena kertoo.
Kun Eero pääsi lopulta pois keuhkotautiparantolasta, hän vaikeni asiasta. Tuohon aikaan ihmiset eivät puhuneet sairaudestaan, vaan se koettiin vähän häpeällisenä ja edelleen pelottavanakin.
Lapsuudestaan Eero muistaa, että moni kuoli keuhkotautiin.
”Myös isälläni oli ilmeisesti tubi, hän kuoli nuorena. Parantolan pihalla oli vähän väliä lippu puolitangossa, kyllä niitä paljon meni.”
Koska tauti oli niin yleinen, keuhkoparantoloita oli ympäri Suomea. Alvar ja Aino Aallon suunnittelema Paimion parantola lienee niistä kuuluisin.
Monet parantoloista rakennettiin 1930-luvulla, kuten Ahveniston parantolakin. Havumetsiin nousseet rakennukset muistuttivat toisiaan: oli naisten ja miesten osastot, juhlasali sekä avonaiset hallit, joissa potilaita makuutettiin ulkoilmassa.
Eero muistaa maanneensa ulkona talvellakin, vaikka Oulun seudulla oli kylmä. Potilaat pantiin hallimakuulle paksuihin makuupusseihin ja vällyjen alle, hän kertoo.
Ahveniston parantola toimii nykyisin psykiatrisena sairaalana.
Teemme alueella kierroksen. Avonaiset makuuhallit on jossain vaiheessa rakennettu umpeen.
Leenalle tulee paljon muistoja mieleen entisestä työpaikastaan. Kuten se, miten tärkeää hygienia oli. Sairaalassa oli oma pesula sekä pannuhuone, jossa poltettiin kertakäyttöiset yskösmukit.
Ennen sitä mukien sisältö piti kuitenkin tutkia.
”Yskösmukit kerättiin potilaiden pöydiltä aamuisin. Ennen kertakäyttöisiä mukeja käytettiin emalimukeja, jotka keitettiin. Mukit piti näyttää aamulla lääkärille, joka tarkasti, oliko ysköksissä esimerkiksi veriviiruja.”
Niin, yskökset. Juuri ne tulevat monelle mieleen tuberkuloosista. Potilaiden keuhkoihin muodostui limaa, joka piti yskiä pois.
Juuri yskökset olivat muille vaarallisia. Niiden kanssa piti olla tarkkana, sillä tuberkuloosi levisi ennen kaikkea pisaratartuntana. Sairaalan henkilökunnastakin jotkut sairastuivat.
”Moni muistaa, että junissa luki aikoinaan, että spotta ej på golvet, älä sylje lattialle”, Leena muistelee.
Eläkkeelle jäädessään hän sai työkavereilta lahjaksi matkakäyttöön tarkoitetun metallisen ysköspullon. Sellainen annettiin potilaille mukaan kotilomille.
Pulloon on kaiverrettu jäähyväisviesti eläkeläiselle. Osuva lahja, Leena sanoo.
Ahveniston parantolassa oli kymmenittäin tuberkuloosipotilaita vielä 1970-luvullakin. Määrä kuitenkin väheni vuosi vuodelta.
”Näihin aikoihin sairaus ei ollut enää niin pelottava, lääkehoidon kehittyminen oli mullistava asia.”
Lyhimmillään hoito kesti puolisen vuotta, mutta osa potilaista sairastui uudelleen ja palasi takaisin.
Eräs tuberkuloosipotilas vietti sairaalassa peräti 17 vuotta. Lopulta paluu normaalielämään tuotti hänelle vaikeuksia.
”Muistan hänet aina ja aina. Sairaala oli hänen kotinsa ja henkilökunta hänen perheensä. Häneen ei ensin purrut lääkehoito. Myöhemmin hän oli jo terveempi, muttei halunnut lähteä pois”, Leena kertoo.
”Hänelle hommattiin sitten asunto sairaalan läheltä. Siihen aikaan oltiin niin empaattisia.”
Jotkut potilaat karkailivat tai jättivät palaamatta kotiloman jälkeen. Joukossa oli laitapuolen kulkijoita.
Potilaat joutuivat syömään useita lääkkeitä samanaikaisesti.
”Lääke nimeltä passi oli kuin jäätelöströsseliä. Sitä piti ottaa iso lääkemitta päivässä”, Leena muistelee.
Eerokin muistaa saaneensa paljon erilaisia lääkkeitä. ”Ei se kivaa ollut.”
Parantolasta jäi kuitenkin päällimmäisenä mieleen mukava tunnelma, Leena kertoo.
Potilaille järjestettiin monenlaista ohjelmaa. Oli esimerkiksi konsertteja, päivätansseja ja lausuntailtoja.
”Yrjö Jylhä ja Veikko Sinisalo kävivät Ahvenistolla esiintymässä. Paljon siellä tapahtui. Se oli myös mielenterveyden hoitoa samalla.”
Päiväohjelmaan kuuluivat keskusradion kautta soitetut toivelevyt. Oman toiveensa saattoi pudottaa laatikkoon. Pari potilasta hoiti sairaalan suurta äänilevyvarastoa.
Oli myös erilaisia kilpailuja, kuten tikanheittoa ja mölkkyä. Voittajat saivat palkinnoksi hienot pokaalit.
Juhlapyhiä vietettiin ohjelman ja juhlaruuan merkeissä.
”Muistan, että jouluaattona puettiin siistimmät vaatteet ja saatiin joku pakettikin”, Eero kertoo.
Tavalliseen päivään kuuluivat hiljaiset makuutunnit ja esimerkiksi askartelua.
Leena tuo näytille nahkaisen pallin ja peikon muotoisen korin, jotka ovat parantolan potilaiden tekemiä.
”Ostin nämä heiltä, he tarvitsivat taskurahaa.”
Eero kävi parantolassa rottinkikurssin ja oppi tekemään rottinkikoreja.
”Lisäksi vietimme paljon aikaa pelaamalla koronaa”, hän kertoo ja alkaa nauraa. ”Olipa pelillä kohtalokas nimi!”
Ympäri Suomea parantoloissa oli samantapaisia käytäntöjä. Potilailla oli omat toverikuntat eli hallikunnat. Niillä oli omat liput, laulut ja kirjoitetut sääntönsä.
Kun sairaalaan tuli uusi potilas, tämä ”kastettiin” hallikunnan jäseneksi ja hän sai sairaala-ajan lempinimen.
Ja kun nuoret naiset ja miehet olivat pitkään poissa kotoa, ei ollut ihme, että romanssejakin syntyi. Potilaiden välistä seurustelua kutsuttiin lumpusteluksi.
”Minäkin muistan, että tupakkahuone oli vähän sellainen hämärä ja siellä istui välillä pareja. Tai sitten he kävivät yhdessä ulkoilemassa”, Leena kertoo.
”Se oli ihan yleistä, mutta tämä oli asia, josta ei juuri puhuttu.”
Korona-aikana tuberkuloosi on tullut pariskunnalle usein mieleen. Vanhat muistikuvat ovat vyöryneet takaisin.
”Molemmat sairaudet menevät keuhkoihin”, Leena sanoo.
Korona tuntuu hänestä tällä hetkellä oikeastaan pelottavammalta kuin tuberkuloosi.
”Se on virus, tuberkuloosi oli bakteeri. Koronaan ei ole mitään hoitokeinoa, tuberkuloosiin auttavat lääkkeet. Sama tilanne oli tavallaan tuberkuloosin varhaisvuosina, ennen lääkehoidon keksimistä. Eikä koronasta tiedetä paljoakaan, kaikki on vähän kuin ilmassa.”
Koronapotilaat sairastavat yleensä yksin ja eristyksissä. Tuberkuloosipotilaat sen sijaan sairastivat yhdessä ja kokivat yhteisöllisyyttä.
”Tosin vaikeimmat tubitapauksetkin eristettiin aluksi”, Leena tarkentaa.
Eroa on siinäkin, että tuberkuloosin ajateltiin iskevän helpommin laihoihin ihmisiin. Korona puolestaan voi olla vakavampi ylipainoisille ja esimerkiksi uniapneapotilaille.
”Tubipotilaita suorastaan lihotettiin. Hoidon peruspilarit olivat hyvä yleishoito, ruoka ja lepo”, Leena muistelee.
”Ahveniston parantolassa olikin tosi hyvä ruoka. En ole sen koommin saanut niin hyvää mademuhennosta. Ja munatoti oli sellainen, minkä monet potilaat oikein itse vaativat joka aamu.”
Tuberkuloosi ei ole vieläkään kadonnut maailmasta.
Erityisesti kehittyvissä maissa se on edelleen yleinen sairaus. Venäjälläkin sitä esiintyy paljon enemmän kuin Suomessa.
”Ongelmaksi on tullut myös lääkkeille vastustuskykyinen tuberkuloosibasilli”, Leena sanoo.
Suomessa on nykyään alle 250 tuberkuloositapausta vuodessa. Siitä on tullut niin harvinainen, ettei tuberkuloosirokotus kuulu enää lasten rokotusohjelmaan. Rokotus annetaan nykyään vain riskiryhmiin kuuluville.
Mitä voisimme korona-aikana oppia tuberkuloosiparantoloiden arjesta?
Paljonkin, Leena vastaa.
”Nykyään puhutaan kokonaisvaltaisesta hoidosta, mutta se oli sitä jo silloin – tai varsinkin silloin. Ennen hoito oli jotenkin inhimillisempää. Lääkäreillä oli läheinen suhde potilaisiin. Nykyään on lyhyet ja vaihtuvat hoitosuhteet”, Leena vastaa.
Eerolle tulee mieleen lohdullinen ajatus:
”Pandemioita tulee ja menee, mutta kaikista selvitään aikanaan.”
, mutta kun oli puhetta niin:
