Punk in Finland

Lörsson. wrote:No tää: http://www.punkinfinland.net/forum/view ... 2&t=262136

Elmeri suosittelee wrote:Be like Bill

http://www.bbc.com/news/blogs-trending-35344300

Lörsson. wrote:No tää: http://www.punkinfinland.net/forum/view ... 2&t=262136

Yle.fi wrote:Ei paratiisissakaan ketään voi jättää yksin, perustelee Ali, miksi ryhtyi 80-vuotiaan kirkkonummelaisrouvan avustajaksi. Kun Ali rukoilee, Linnéa pitää tupakkatauon.

Ketkä?
Linnéa Mynttinen, 80
eläkeläinen Kirkkonummelta
aktiivinen veteraani-, seurakunta- ja kuulovammatoiminnassa
Porkkalan evakko 1940-luvulta

Ali Kamil al-Sammarnaie, 36
turvapaikanhakija Irakin Samarrasta
tilastotieteilijä, it-insinööri, perheenisä
asuu Evitskogin vastaanottokeskuksessa
on saanut tehdä töitä kolmen kuukauden oleskelun jälkeen
Tukossa on, sanoo Linnéa ja tähyilee hautausmaalle.

Tummapartainen mies kipaisee katsomaan. Kyllä, nyt ei päästä Alpon haudalle.

– Too much snow. Should I get kola? hän kysyy.

Ei, antaa olla, Linnéa vastaa.

– Kotonakin riittää sulle lumitöitä.

Allah ja Jumala ovat sulassa sovussa tässä kirkkonummelaisessa kaksiossa. Tummapartainen Ali keittää teetä, Linnéa hakee servettejä. Seinäkello lyö.

Aluksi Linnéa oli kysynyt Alilta, onko ongelma, jos he käyvät kirkossa. Joka maanantai olisi seurakunnan kerho.

– Ei tietenkään! Minulle ne ovat Jumalan taloja, yhtä kaikki, Ali selittää.

Ne on vaan hirveen vaarallisia ihmisten mukaan.
Kaapista löytyi puhdas matto, jolle Ali voi polvistua. Linnéa sauhuttelee terassilla sillä aikaa, kun matto on käytössä.

– Ali kysyy joka kerta, saako hän rukoilla. Kyllä sen verran on aina aikaa. Se on suunnilleen tupakkatauon verran, Linnéa sanoo.

Hän tutkaili Googlesta, että muslimit rukoilevat viisi kertaa päivässä.

– Mutta kun mun Jumalan office on auki joka sekunti, Linnéa totesi Alille.

– Ali sanoi, ettei se niin ole. Rukousajat ovat sitä varten, että ihmiset muistaisivat rukoilla. On totta, että me rukoillaan vasta silloin, kun ollaan kusessa, Linnéa nyökkää.

Ali ja Linnéa käyvät yhdessä kirkossa.
Linnéan miehen Alpon hauta on uurnalehdossa Kirkkonummen kirkon vieressä. Kuva: Jyrki Ojala / Yle
Tarvitsin vain apua ja justiin, Linnéa kertoo. Joulu oli tulossa, eikä hän uskonut selviävänsä pyhistä yksin. Jalka oli päässyt huonompaan kuntoon, ja koko syksyn hän oli jo lykkinyt pyörätuolia ilman avustajaa.

– Kysyin taksikuskiltani, luuletko että voisin niistä ulkomaalaisista saada? En edes tiennyt, oliko ne miehiä vai naisia! Ne on vaan hirveen vaarallisia ihmisten mukaan, Linnéa päivittelee.

Halal-liha oli halvempaa kuin Lidlin liha.
Vastaanottokeskus auttoi, ja pian oli aika tavata tuntematon irakilaismies. Linnéa näki silmistä, että tämän kaverin kanssa tulee toimeen.

Ali vakuutti hänet jo samana päivänä. Hän korjasi terassin oven, ennen kuin Linnéa ehti sanoa mitään. Vaikeakulkuiseen uurnalehtoon hän kärrytteli Linnéan viemään joulukynttilät.

– Sinne taksikuski ei olisi ikinä jaksanut mua auttaa.

Ali kohauttaa olkiaan. Hänelle tämä on normaalia.

– Olen tehnyt samaa vanhuksille kotipuolessa. Ilmaiseksi, koska se kuuluu ihmisyyteen. Niin tekisin Linnéallekin, hän sanoo.

Siis ilman rahaa?

– Kyllä.

Ali ja Linnéa ostoksilla Prismassa.
Ali auttaa Linnéaa liikkumisessa ja arkiaskareissa. Kuva: Sara Rigatelli / Yle
Kirkkonummen kunta maksaa avustajille 10 euroa tunnilta, noin tunnista per päivä. Ali ei laske tunteja. Byrokratian takia hänellä ei ole vielä edes pankkitiliä.

Ali ja Linnéa käyvät yhdessä Prismassa, siivoilevat Linnéan kotia ja vain juttelevat.

Yhteinen kieli on englanti, jota Linnéa osaa "niin että pärjää". Välillä sekaan lipsahtaa ruotsia, Linnéan äidinkieltä. Silloin Ali kaivaa esiin puhelimen käännösohjelman.

– Kerran hän kysyi, saako pestä mun vessan. No mielellään! Linnéa parkaisee.

– Hän on viimeisen päälle herrasmies. Ja kaipaa vaimoaan ja tyttäriään niin kovasti, Linnéa kuvaa.

Isis lähestyy Samarraa, jossa hänen perheensä piileskelee.
Kun pakkaset alkoivat, entinen myymälävastaava Linnéa Mynttinen ei pystynyt katsomaan farkuissa hytisevää Alia. Tokmannilla olivat tarjouksessa sekä pitkät kalsarit että toppapöksyt. Lopuksi hän kurvasi vielä kenkäkaupoille.

– Minä sanoin, että en minä niitä sinulle anna. Kyllä sinä ne jonain päivänä maksat, Linnéa kertoo.

– Ensin saat perheesi Suomeen ja töitä. Mutta oikeasti olen ajatellut, että joku päivä sanon: nyt ne housut on maksettu, Linnéa paljastaa.

Kirkkonummea lähin halal-kauppa löytyi Espoon Leppävaarasta. Linnéa käytti yhden taksisetelin käydäkseen katsomassa, oliko halal-liha niin kallista kuin väitetään.

– Mutta sehän oli halvempaa kuin Lidlin liha! Linnéa hämmästelee.

Linnéa korostaa, ettei hän ole mikään kotikokki, eikä avustajalle kuulu edes lounas. Mutta stressihän siitä tulee, jos itse syö eikä toinen mitään.

– Tai siis sanoo, että on "paastolla", Linnéa huomauttaa.

Pidän hänestä huolta niin kuin äidistäni.
Linnéa syö muutenkin vähän sikaa, joten halal ei tuntunut hullummalta.

– Minä en rupea muslimiksi, mutta jos se on itselle terveellistä ja kukkarolle sopii, niin miksi ei, Linnéa perustelee.

Tänään Linnéa ja Ali nauttivat lounaaksi paahtoleivät ja banaanit.

Ali vakuuttaa pärjäävänsä ilman ruokaa iltaan asti. "Leirissä" ehtii syödä.

– Mutta me on sovittu, että jos ei muuta, niin keitetään makaronit ja laitetaan ketsuppia päälle! Linnéa kuittaa.

Kuva Alin tyttärestä rikkinäisellä puhelimen näytöllä.
Vaimolleen ja 4- ja 6-vuotiaille tyttärilleen Ali soittaa päivittäin. Kuva: Mikko Koski / Yle
Kun Ali painoi ensi kerran pään tyynyyn heinäkuussa Helsingin Kaarlenkadulla, päässä pyöri yksi ajatus: onko todella niin, että kukaan ei ole enää perässäni? Onko tämä ohi?

Suomesta hän tiesi järvet, kalamies kun on. Vastaanottokeskuksen vartija lupasi pilkkikairan lainaan.

Suomalaisen järven pintaan hän on myös piirtänyt lumisydämen, jonka sisään neljä nimikirjainta.

Yhden Alille, yhden vaimolle, yhden esikoiselle ja yhden kuopukselle.

4- ja 6-vuotissynttärit ovat tässä kuussa, siellä jossain. Maan alle ei voi lähettää edes barbinukkea.

Siksi ikävät ajatukset palaavat edelleen iltaisin. Täältä käsin ei voi tehdä mitään: vain toivoa, että jonain päivänä perhekin pääsee pois.

Nyt pitää vain rukoilla Allahia ja Jumalaa.
Miksi jätit heidät sinne?

– Kumiveneeseen avomerelle? Salakuljettajien armoille? Hehän ovat lapsiani! En voi ottaa sellaista riskiä, Ali vastaa.

– On kuin olisi käsiraudat, hän huokaa syvään.

Kun perhe tulee Suomeen, Ali on jo sanonut Linnéalle, että toivoo tämän muuttavan heille asumaan.

– Pidän hänestä huolta niin kuin äidistäni. Jokainen tarvitsee jotakuta, paratiisissakin, Ali summaa.



Lumisydän, jossa Alin perheenjäsenten nimiä.
Evitskogissa Ali kirjoitti järven lumeen perheensä nimikirjaimet. Puhelin meni rikki pakomatkalla. Kuva: Mikko Koski / Yle
Kesken juttutuokion Ali saa huonoja uutisia. Isis lähestyy Samarraa, jossa hänen perheensä piileskelee.

Alkaa vimmattu viestittely Irakiin. Ali kävelee olohuoneesta makuukammariin ja takaisin. Linnéa menee hermosauhuille.

Ali ei paennut Isisiä vaan muita maanmiehiään. Heitä ei miellyttänyt se, että hän oli töissä Irakin hallituksella. Lähtö tuli äkkiä.

Palattuaan Linnéa etsii karttakirjan ja hakee suurennuslasilla Samarraa. Tik-rit, hän tavaa. Ali osoittelee kaupunkeja, jonne hänen vaimonsa voisi pyrkiä.

– Nyt pitää vain rukoilla Allahia ja Jumalaa, Linnéa päättää.

Yli vuorokauteen perheestä ei kuulu mitään. Sitten Ali saa vahvistuksen: vaimo ja lapset ovat päässeet turvaan.

Samoihin aikoihin poliisit saapuvat vastaanottokeskukseen ja kertovat Alin saaneen oleskeluluvan.

– Ehkä ihan vähän itkin, hän tunnustaa myöhemmin.

Hui kauheeta, sehän voi väkisinmaata sut!
Osa ihmisistä ei enää puhu Linnéalle hänen irakilaisen avustajansa takia.

– Yksi ystävätär sanoi, että hui, kuinka sä uskallat. Sehän voi väkisinmaata sut! Linnéa pyörittelee päätään.

– Hänhän voisi olla mun lapsenlapseni. Ja sitä paitsi kyllä se on niin, että mun parasta ennen -päivä on mennyt jo, Linnéa nauraa.

On tullut pimeä. Ali vetää toppahousuja jalkaansa. Pitää ehtiä viimeiseen Evitskogin-bussiin.

Viikonloppuisin kyyti ei kulje. Silloin Linnéa hakee Alin Fiat Puntollaan.

– Muistathan ottaa lääkkeet? Ali huikkaa ovella.

– Ja ajoissa nukkumaan?

– Soita jos on jotain!

Jees jees jees, Linnéa vastaa ja ojentaa Alille biojätepussin.

Melankolia wrote:Olin juuri viikon jeesailemassa kaveria joka on selkänsä takia pyörätuolissa. Siivosin kämpän, pyykkäsin, lenkittelin koiraa ja kokkailin. Ja neuloin kaverille pipon. Kaveri vaikutti kovin iloiselta

Ensin haluttiin purkaa, nyt palkita – Sompasaunasta Helsingin kulttuuriteko

Sompasauna sai palkinnon omalaatuisesta luovuudesta
Kaupunki 28.1.2016 12:37

Maija Aalto

Helsingin Sanomat

Helsingin kulttuuriteko -palkinnon on saanut tänä vuonna Sompasauna.

Kulttuuri- ja kirjastolautakunta valitsi voittajan yleisöltä tulleiden satojen ehdotusten joukossa. Perusteluissa painotettiin Sompasaunan yhteisöllisyyttä ja omalaatuista luovuutta, joka ilahduttaa arjessa sekä kaupunkilaisia että matkailijoita.

”Kaikille avoin löylypaikka on rakennettu talkoovoimin, purettu ja jälleen rakennettu, ilman minkään valtakunnan tukea. On korkea aika antaa saunojen sankareille kaupungin virallinen tunnustus”, perusteli lautakunnan puheenjohtaja Jukka Relander (vihr) päätöstä tiedotteessa.

Sompasaunaseuran hallituksen jäsen Timi Wahalahti arvelee, että palkinto kertoo isosta asennemuutoksesta kaupunkikulttuuriin ja saunakulttuuriin.

”Alkuun ajattelimme, että saunan on pysyttävä salaisuutena tai kaupunki tulee ja vie sen meiltä pois. Niinhän sitten kävikin. Ja nyt saimme palkinnon”, Wahalahti summaa.

Sompasauna on kesäisin ilmaiseksi kaikille avoinna ympäri vuorokauden. Ensimmäinen sauna syntyi, kun löytyi hylätty puukiuas. Sen ympärille saunan perustajat kokosivat joutomaalle Kalasataman eteläkärkeen rojuista saunan.

Kaupungin ja saunan yhteiselo ei aina ole sujunut yhtä harmonisesti kuin nyt. Ensimmäisen saunan kaupunki purki kesän päätteeksi, 2013 sama tapahtui kesken kesän. Sitten vuokrasopimus järjestyi kiinteistöviraston ja vastaperustetun yhdistyksen eli Sompaseura ry:n välille, mutta 2014 ilkivallantekijät tyrkkäsivät saunan mereen.

Koettelemuksista selvittiin tietenkin talkooporukalla.

”Saunan ympärille on kasvanut suuri yhteisö. Joka kesä tulee mukaan mielettömän paljon uusia ihmisiä rakentamaan saunaa”, kertoo Wahalahti. Kaikki on toiminut vapaaehtoistyön ja lahjoitusten varassa. Saunan ympärille syntyy myös tapahtumia kuten viime vuonna kesätanssiaiset, joihin tuli lopulta yli tuhat ihmistä.

Talveksi sauna on yleensä lukittu lukuun ottamatta pikkusaunaa, johon pitää tuoda omat puut. Juhlan kunniaksi isokin sauna on kuitenkin lauantaina avoinna kaikille kello 17.30 ja paikalle on myös tuotu polttopuita ja muita tykötarpeita.

Palkinto on arvoltaan 5 000 euroa. Se jaettiin nyt seitsemännen kerran. Kunniamaininnan saivat Mustikkamaalla toimiva yhteisökahvila MuuMaa ja näyttelijä Noora Dadu Minun Palestiinani -esityksestä Teatteri Takomossa.

MAMULANDIAN FALAFEL


21. helmikuuta 2016klo 18:00–20:00

Kauhavan VOK
62200 Kauhava

[aloitusaikaa saatetaan vielä muuttaa hieman]

Kauhavan vastaanottokeskuksen asukkaat valmistavat jälleen ravintolapäivänä erinomaista falafelia.
Tällä kertaa myös leipäset tulevat omasta leipomosta!
Falafel - sämpylä + juoma = 6,- €

Viimeksi noin 360 asiakasta kävi "aitojen ulkopuolelta".

Askeleen päässä kuolemasta voi vielä kääntyä

Äiti itkee humalapäissään ja hokee haluavansa kuolla. Tätä todistaa viisivuotias Kim, joka pelkää äitinsä puolesta. Sama poika oppii alle kouluikäisenä, miltä tuntuu kun selät kääntyvät ja tylsä hetki pihaleikeissä voi johtaa itseä kohti sinkoileviin kiviin.

Kim Kreusin olemus on levollinen. Hän on läsnä, puhuu harkitusti ja hänet kohtaavalle tulee tunne, että tässäpä vasta kuuntelija. Ja kuuntelija Kreus onkin, nykyään myös työnsä puolesta.

Päivätyökseen rovaniemeläinen Kreus on nuorten ohjaaja. Vapaa-ajan suuri rakkaus on teatteri, joka kerran oli Kreusille kuin pelastusrengas hukkuvalle.

Tänään Kreusin arjen täyttävät lapsiperhearki ja muiden auttaminen. Takana on kuitenkin aika, jolloin apua olisi tarvinnut Kim itse.

Viisi onnellista vuotta

Kim syntyi Ruotsin Göteborgissa suomalaisille vanhemmille. Isä tosin ei ollut koskaan lapsia halunnut, ja kantansa hän oli tehnyt selväksi. Pian vauvan synnyttyä isä päättikin jättää perheen. Kolmikuinen vauva ja äiti jäivät kahden.

Tammikuisena pakkaspäivänä 35 vuotta myöhemmin Kim Kreus luonnehtii lapsuuttaan varsin värikkääksi. Vaikka 'värikäs' on oikeastaan kaunistelusana. Todellisuudessa värikäs lapsuus oli kaoottinen, epämääräinen lapsuus.

– Ehkä viisi ensimmäistä vuotta oli niin sanotusti normaalia perhearkea, Kreus sanoo.

Kreusille normaali perhearki on sitä, että lapsen ei tarvitse pelätä. Että pienen ihmisen hallitseva olotila ei ole pelko, että tavallinen elämä sujuu ihan mukavasti, että äiti on iloinen, että pihapiirissä on kavereita.

Kimin äiti kävi töissä, tapasi uuden miehen ja kihlautui. Onnellisten vuosien kausi oli kuitenkin jo tulossa päätökseensä.

Kun Kim oli 5-vuotias, tapahtui jotain, mikä käänsi perheen elämän suunnan: äidin kihlattu ampui itsensä.

Eihän se mitään muista

Äidin kihlatun kuoleman jälkeen elämä Göteborgissa ei palannut uomiinsa. Kim ja äiti vaihtoivat maisemaa, muuttivat äidin juurille Pohjois-Pohjanmaan Oulaisiin.

Äidin töidensaanti alkoi vaikeutua ja alkoholi astui kuvaan. Äiti ei ollut enää iloinen, ei työssäkäyvä, eikä hyvinvoiva.

Viiden vanha poika kantoi huolta humalapäissään itkevästä äidistään, joka hoki haluavansa kuolla.

Pelko oli tullut Kimin elämään.

– Monet vanhemmat ajattelevat, että lapsi on niin pieni, että eihän se mitään muista. Saatetaan olla niin syvällä niissä omissa ongelmissa, ettei huomata, että siinä on se pieni kaverikin mukana. Olen valitettavasti tällaisen polun joutunut kulkemaan, kertoo Kim Kreus.

Ja hän muistaa.

Kestämällä pärjää aikansa

Oulaisilla oli Kimille paljon annettavaa – ikävä kyllä erityisesti raskaiden kokemusten saralla. Oulaisissa Kim oppi vain viiden vanhana, mitä on kiusaaminen. Muualta muuttanut poika oli kotipihan kiusaajille helppo kohde.

Joskus myös Kim otettiin mukaan leikkeihin. Näin kävi erityisesti silloin, kun pihan kouluikäiset johtohahmot eivät olleet paikalla. Mutta kun jompikumpi ilmestyi, kääntyivät selät nopeasti Kimille.

Toisinaan pihapiirin leikeissä tuli tylsä hetki, kun edellinen leikki loppui ja alettiin miettiä, mitä seuraavaksi tehtäisiin.

– Helposti se kääntyi siihen, että ruvetaan tuota kivittään, kertoo 35-vuotias Kim Kreus, pihaleikeissä kiusattu poika.

Kiusaaminen jatkui koulussa. Toinen pihapiirin kiusaajista kävi samaa koulua, ja Kimin kohtaloksi tuli kokea monta painajaismaista koulumatkaa: ojaan tönimisiä, takaa-ajoa ja lumipesuja.

Kim kokeili erilaisia selviytymiskeinoja ja yritti välillä rakentaa itselleenkin kovan pojan mainetta. Hyväksyntää saadakseen hän varasti kaupasta karkkia ja tupakkaa. Jossain vaiheessa Kim mietti, voisiko omasta pahasta olosta ja kiusatun roolista päästä eroon kiusaamalla muita.

– Otin jonkun vielä heikomman silmätikuksi ja sitä kiusasin, Kreus kertoo.

Muiden kiusaaminen ei ollut ratkaisu. Sen Kim oppi viimeistään yläasteikäisenä, kun eräänä iltana näki kaupungilla ringin tyttöjä ja poikia. Kaikki huusivat ja räyhäsivät jollekin ringin keskellä. Keskellä oli tyttö, yksin.

– Se oli varmaan seiskalla. Sitä haukuttiin huoraksi. Tytöt potkivat ja pojat tönivät. Katsoin, että tuossa ei ole mitään järkeä. Ryntäsin sinne ryhmän keskelle tytön kaveriksi ja sain sitten revittyä tytön siitä pois.

Lopulta Kimistä ei tullutkaan kiusaajaa, vaan heikompien puolustaja. Muiden puolustaminen ei tosin ollut omiaan vähentämään kiusaajien intoa tehdä Kimin elämästä hirveää.

Kiusaaminen jatkui, mutta Kim oli päättänyt olla varastelematta ja kiusaamatta. Voittavaksi selviytymisstrategiaksi valikoitui siis kestäminen. Ja se toimi. Mutta vain aikansa.

Lapsi puhui äitinsä komerosta sairaalaan

Kimille koulu ei ollut rauhan ja hyvän mielen tyyssija, eikä sellainen odottanut päivän jälkeen kotonakaan. Kotona Kim katseli vierestä äidin huonoja suhteita ja väkivaltaa. Lopulta poika tunsi myös omissa nahoissaan, miltä tuntuu kun nostellaan seinille.

Kun Kim oli 10-vuotias, taakka kävi liian raskaaksi Kimin masentuneelle, työttömälle ja humalassa väkivaltaisen miehen pahoinpitelemälle äidille. Äiti nieli kaikki kaapista löytämänsä pillerit.

Kun ambulanssikuskit saapuivat paikalle, äiti pakeni komeroon.

– Isot miehet eivät saaneet äitiä tulemaan pois komerosta. Ne laittoivat minut puhumaan äidin pois komerosta. Olin silloin kymmenen, Kreus kertoo.

Jäi siis Kimin tehtäväksi puhua äiti komerosta. Ja Kim puhui. Kim oli myös äidin mukana koko ajan, sairaalaan saakka. Poika oli läsnä silloinkin, kun hoitajat ja lääkärit keskittyivät pelastamaan äitiä.

Ja silti: yksikään viranomainen ei kertaakaan tapahtuneen jälkeen käynyt kysymässä, miten perheessä voidaan.

Kim Kreusin elämä alkaa

Vuodet kuitenkin kuluivat. Äiti oli edelleen työtön ja masentunut. Välillä elämä oli helpompaa, välillä vaikeudet pääsivät niskan päälle.

16-vuotiaana Kim muutti pois kotoa ja paria vuotta myöhemmin hän valmistui kiusaamisesta huolimatta sähköasentajaksi hyvin arvosanoin.

Päästyään armeijasta vuonna 2000 parikymppinen Kim tiesi, mitä ei elämältään halunnut. Hän ei halunnut päätyä elämässään samaan pyörään kuin äiti. Siksi hän päätti lähteä työn perässä pääkaupunkiseudulle. Tavaroita pakatessa tuntui siltä, kuin vastaus pitkään piinanneeseen kysymykseen olisi löytynyt.

– Ajattelin, että nyt alkoi Kim Kreusin elämä. Nyt jää kaikki ikävä taakse.

Eihän se ihan niin mennyt. Kim sai kyllä työpaikan, uuden kodin ja ystäviä, mutta vanhat vaikeudet eivät olleetkaan taakse jäänyttä elämää.

Vähitellen oireita alkoi nousta pintaan. Ahdistus kulminoitui vuosituhannen ensimmäisenä jouluna, jonka Kim vietti yksin pienessä yksiössään. Kim oli ostanut jouluksi pienen kinkun itselleen, ja pannut sen uuniin. Jouluateriaa ei kuitenkaan tullut, sillä kinkku paloi korpuksi.

Kim katsoi yksin television jouluohjelmia, ja mustat ajatukset ottivat vallan.

Yksi askel kuolemaan

Ahdistus kiristi otettaan, orastavat parisuhteet eivät ottaneet tuulta alleen ja alkoholinkulutus kasvoi koko ajan.

Juominen oli humalahakuista ja alkoi siirtyä arkipäivillekin. Töissä oli paineita, kun pörssiyhtiölle myydyllä työpaikalla käytiin yt-neuvottelut. Kim ei menettänyt työpaikkaansa, mikä herätti katkeruutta, koska moni pitkäaikainen työntekijä oli saanut lähteä.

– Loppupeleissä päädyttiin siihen tilanteeseen, että halusin kuolla, halusin tappaa itseni.

En onnistunut tässä elämässä. Minua ei ehkä ole tarkoitettu tähän maailmaan. Minähän olen kaiken lisäksi vahinkolapsi. Minä hyppään nyt. Niin Kim ajatteli parikymppisenä Tikkurilan aseman junalaiturilla, missä tavarajunat ajavat kovaa vauhtia pysähtymättä ohi.

Takana oli pitkä musta ajanjakso ja paljon painajaisia. Jos Kim olisi astunut yhden askeleen, hän ei ehkä kertoisi nyt tarinaansa.

Mutta hän kertoo.

– Onneksi siinä tilanteessa heräsin. Että ei jumantsukka, eihän tämä nyt voi mennä näin. Että jostainhan apua on löydyttävä.

Kim teki sopimuksen itsensä kanssa: yksi vuosi pitää katsoa. Junan alta ei pääse takaisin, mutta raiteille voi aina palata.

Viimeisillä voimilla kontaten

Apua löytyi. Nuori terveyskeskuslääkäri ymmärsi ja ohjasi eteenpäin. Alku olikin hyvä. Kim pääsi mielenterveyspuolen asiakkaaksi. Siellä nyökyteltiin, että olet tosiaan avun tarpeessa. Ja puisteltiin päätä, että on ihme, että sinulla on ammatti ja työ.

Kim löysi myös teatteriharrastuksen, joka tarjosi tilaisuuden karjua lavalla roolissa sen minkä ääntä riitti. Samalla sisäinen tuska ja ahdistus hellittivät.

Parin vuoden aikana Kim sai ensiavun, mutta vain sen. Terapia jäi kesken, koska Kelan kuntoutustukea ei myönnetty. Vertaistukiryhmän toimintakin loppui aikanaan.

Kun välitilinpäätöksestä junanraiteilla oli kulunut neljä vuotta, Kim koki toisen pahan uupumuksen ja samalla syvää vihaa maailmaa ja muita ihmisiä kohtaan.

Hän haki apua, mutta sitä ei kunnallisesta eikä työterveyshuollosta irronnut. Ammattilaisten mielestä apua ei tarvinnut mies, jolla oli työpaikka ja jalat, jotka kantoivat apua pyytämään.

Raskaimmista ajoista Kimille jäi kokemus, että vaikeiden asioiden kanssa jätettiin yksin.

– Kukaan ei ottanut minusta silloin koppia. Itse joutui aina viimeisillä voimillaan konttaamaan ja selviytymään paikasta toiseen.

Viimeisillä voimillaan 24-vuotias Kim selviytyi lopulta nuortenkriisipisteeseen, ja se osoittautui paikaksi, jossa koppi otettiin.

Ehkä kaikki eivät olekaan kiusaajia?

Nykyään Kim Kreusin päivätyö on tehdä parhaansa, jottei yksikään apua tarvitseva nuori joutuisi vain kestämään.

– On tosi paljon nuoria, jotka ovat enemmän tai vähemmän hukassa tai tarvitsevat apua. Mutta heitä on tosi vaikea tavoittaa.

Kreus työskentelee Nuorten Ystävien ohjaajana nuorten ohjaamossa. Ohjaamot ovat matalan kynnyksen palvelupisteitä, joissa ovet ovat auki riippumatta siitä, onko tulijan mielessä päällimmäisenä unelma vai ongelma.

– Jos olisi tällainen nuorten ohjaamo silloin ollut ja ottanut sen kopin... Tällaista olisin silloin kaivannut.

Kreus on siis työkseen se, mitä olisi itse kaivannut. Hän on kuunteleva korva, rinnallakulkija ja oikean avun etsijä. Ja työssä auttavat omat jo taakse jääneet vaikeudet.

On tosin pieni ihme, että Kim Kreus ylipäänsä päätyi ammattiin, jossa työtä tehdään nuorten kanssa.

– Pitkään olin sitä mieltä, että nuoret on ihan hirveitä ja kamalia, Kreus tunnustaa.

Jokin kuitenkin muuttui opiskeluaikoina teatteri-ilmaisuohjaajalinjalla. Se oli ensimmäinen koulu, jossa Kimiä ei kiusattu. Ensimmäisen kerran hänelle tuli tunne, että on hyväksytty. Ehkä kaikki eivät sittenkään ole ilkeitä ja kiusaajia?

Kukaan ei ole syntyessään paha

Käännekohdasta on nyt yksitoista vuotta. Silloin 24-vuotias Kim sai Kelan tuen ja pääsi terapiaan. Samaan aikaan ahdistava työ vaihtui opiskeluun ensimmäisessä koulussa, jossa Kim ei ollut kiusattu, vaan yksi muista.

Kymmenen vuotta sitten elämään tuli myös tyttöystävä, nykyinen vaimo.

Nyt Kim Kreus hohkaa rauhaa ja puhuu kiihkotta. Puhuu hämmästyttävän avoimesti, koska haluaa antaa toivoa. Puhuu elämänsä kipeimmistä asioista, koska haluaa osoittaa, että perheen ja suvun masennuskierteen voi katkaista.

Kreus uskoo, ettei kukaan ole syntyessään paha. Elämä vain koettelee kaikkia eri tavoin, ja olosuhteiden uhri voi päätyä purkamaan ahdistuksensa ympäristöönsä, ellei pysty käsittelemään menneisyyttään. Siksi Kreus ymmärtää äitinsä juomista ja myös äidin humalassa väkivaltaista miesystävää.

Hän ei ole katkera. Erityisesti äitiään hän ei syytä mistään. Päinvastoin. Häntä Kreus haluaa kiittää elämänsä ensimmäisistä vuosista: niistä viidestä normaalin perhearjen vuodesta, joina pienen ihmisen vallitseva mielentila ei ollut pelko. Noiden vuosien Kreus uskoo kantaneen läpi mustien aikojen.

Kreusin isä kuoli, kun poika oli yhdeksän. Samalla sulkeutuivat viimeisetkin tutustumisen mahdollisuudet.

Elämä on silti jatkunut. Tänään Kim Kreus on isä itsekin, ja vastuussa kahden pienen ihmisen vallitsevista mielentiloista. Kreusin perheeseen kuuluvat 4- ja 6-vuotiaat pojat.

– Kun isää ei koskaan ollut, tietää, mitä on kaivannut. Tulee vähän paineita siitä, osaanko nyt olla oikeanlainen isä ja miten tässä nyt pitäisi olla.

Kim Kreusista on tullut isä, joka havahtuu hetkenä, jona huomaa koko perheen nauravan. Sellaista on kevyt, hyvä, seesteinen arki: kaikki ovat syöneet ja levänneet, kaikilla on hyvä olla.

– Siinä hetkessä huomaa, että kannatti. Kannatti olla hyppäämättä raiteelle, Kreus sanoo.

Toimittaja Bikka Puoskari