Punk in Finland

Karannut mies, ok wrote:^ Jotenkin tutun kuuloista toi teksti, olen itse ajatellut joskus vähän vastaavalla tavalla. Oon seurannu topikkia ja luulen että täs kohtaa voisin kertoo että miten itelläni on menny välillä ja ajattelin jakaa vähä omii kokemuksia tästä omasta mielentilapuolesta elämäntapojen muutoksen kanssa. En nyt ehkä vielä halua avautua tonne mielenterveyspuolelle, mutta sanotaan nyt näin että ongelmia ahdistuksen, stressaantumisen ja itsevihan kanssa on ollut paljon viimeisten vuosien aikana ja se on näkyny mun elämäntavoissa. Tällä hetkellä elämäntapojen kanssa asiat on suht hyvin mutta mielenterveyden kanssa on sellaisia ongelmia että mun täytyy olla tosi varovainen itseni kanssa. Tää on vaan tällaseks tavallaan omien kokemusten kautta vertaistueksi, jokasella sitten itselleen parhaiten sopivat ratkaisut mutta täys tuki ja tsemppi kyllä sinne.

Eli tosiaan, mähän olen aina ollut vähän sellanen tapojeni orja ja koen että mulla omat ajatukset itsestä liittyy aika vahvasti siihen että miten syö, liikkuu, nukkuu ja muuten huolehtii itestään. Mulla on tosiaan vahvasti huonoina kausina ollut sellasta, että olen elänyt lähes puoli vuotta nuudeleilla, leivällä, sipseillä, kahvilla ja karkilla. Oikeesti, mä oon tosiaan vaan siis itkeny lattialla ja syöny ihan mitä sattuu, en tosiaan liikkunu ja yritin nukkua vaan silleen että pystyin koulun jotenkin hoitamaan. Toi Lakun postaama kuva yheltä illalta ei siis oo ainakaan mulle yhtään mitenkään järkyttävä. Olen myös käynyt läpi bulimiaan verrattavia lyhyitä vaiheita. Mulla on ollu myös ihan päinvastaisia kausia, oon lähteny karppaan ja syömään yliterveellisesti ja treenannu liikaa. Sit ku se kausi on loppunu ni paino on palannu, yleensä isompana. Ylipainonen en oo vielä ollut koska oon tosi pitkä ja nopea aineenvaihdunta, mutta terveyden kannalta mun kaudet on ollu pahoja ja ainoo millä pääsin näistä kierteistä, oli se että tiedostin että mun kaltaiselle herkästi ahdistuvalle ja itseään syyllistävälle ihmiselle ei mistään itsensä tuomitsemista tule muuta kuin seuraavia neuroottisia kausia.

Jotenka, mä annoin koko syömis- ja elämäntapapakkomielteen olla kokonaan koska tajusin että ongelma oli tää mielentila. Keskityin siihen että aloin korjaamaan elämässä asioita jotka mua todella vaivas, muutin uuteen kaupunkiin ja tapasin uusia ihmisiä. Sitten aloin pikkuhiljaa ja kämppisten vähän vaikuttamana muutella pieniä tapoja yks kerrallaan. Mä tykkään niin hirveästi rutiineista, että mulle riittää kun yhtenä tai kahtena päivänä teen jonkun asian toisin niin se jää tavaksi. Ja sit sitä teki niin hitaasti että tuntu ku ei olis tehny asian eteen mitään, mikä oli mulle tosi tärkeä lähestymistapa. Keskityin oikein siihen että teen muutokset mahdollisimman itseltäni huomaamatta, että tavat ensinnäkin pysyy ja en aloita minkäänlaisia kierteitä. Vaihdoin lihan kasvisproteiineihin, aloin syömään kasviksia yks kerrallaan enemmän, vaihdoin tavallisen maidon kasvimaitoihin, jätin einekset ja kokkaan kerran kaks päivässä, liikun joka paikkaan säännöllisesti lonkkarilla, meen nukkumaan ja herään samaan aikaan ja syön herkkuja tai juon alkoholia jotain kerran viikossa jos sitäkään. Edelleen kyllä sillon ku tekee mieli, ni ostan sitä mitä haluan ja syön sen, mutta sitten jätän asian miettimisen kokonaan koska mun mielelle se on paljon pahempaa kuin joku herkkupäivä.

Sitten sellanen tärkee pointti on ollut, että koska olen niin herkkä, niin oon kertonu vaan harvoille mun elämäntavoista. Ihmiset osaa oikeasti olla ihan sairaan tuomitsevia ja vaikka se onkin väärin, sitä silti tehdään koska se tulee jotenkin niin automaattisesti vähän kaikilla, myös mä olen joskus sellanen ja jälkeenpäin kaduttaa mutta siinä hetkessä se tulee niin nopeasti. Se muiden automaattireaktio on vaan tosi tuhoisaa sille myötätunnolle itseä kohtaan, mitä eniten tarvitsee kun pitäis päästä mieleltään sellaseen paikkaan ettei aja itseään syyllisyyteen mikä ajaa sitten taas ajaa syömiseen. Siksi mä en tajua noita laihdutusohjelmia, jotka sekottaa ihmisten päät nöyryyttämällä eikä ihmekään kun porukka niissä ohjelmissa hajoilee täysillä, onneks joissain niistä on psykologit ja vertaistuki mukana mut silti. Mä hajoaisin päästäni totaalisesti.

Nyt tällä hetkellä mielentilaltani olen vähän huonossa paikassa ja olenkin sitten ollu tosi varovainen, etten mitenkään aja liikaa ajattelemaan että mikä mun elämäntavoissa ja ulkonäössä olis lisää vikana. Oon vaan pitäytyny melkein kasvissyöjän ruokavaliossa (proteiinia, kasviksia ja täysjyvää enimmäkseen) ja pitäny kiinni niistä rutiineista mitkä mulle on jääny, pysytellen sillä lailla turvallisella alueella. Esimerkiksi tofun kokkaaminen on mulle nykyään paljon mieleisempää ku lihan eikä vanhoja ruokia enää tee sillä lailla mieli. On mulla edelleen huonojakin tapoja, mutta en vaan nyt ajattele sitä, muutan sitten kun tuntuu siltä.

delirium8 wrote:Vähän itteä harmittaa kyllä kun mulla on vieläkin 20kg ylipainoa. Tuntuu jotenkin vaikealta aloittaa diettiä taas kerran ja päästä niistä eroon.
Mun dietit on olleet kyllä rankkoja ja oon vedellyt niitä viimiset kolme vuotta kerran tai pari vuodessa. Positiivista ehkä kuitenkin et pääsääntöisesti suunta on ollut vain alaspäin ja diettien välissä oon saanut takaisin aika pieniä määriä painosta ja sellasen 4-5kg tuntuu mulla selittävän jo ihan se että syö taas leipää ja muuta hiilaripitoista. Nopeasti ne häviääkin sitten taas kun ruokavalionsa järkeistää.
Periaatteessa tiedän että mulle riittäis joku 4kk niin tämä ongelma ois ratkaistu. Jotenkin tästä viimisestä etapista on tullut hirveen iso ja tärkeä asia. Alunperin mun oli tarkoitus, että tämä missä oon nyt, riittäis. Tämäkin on jo vähemmän mitä mulle lääkäri on pitänyt realistisena tavoitteena. Tuntuu vaan että se lähes normaali paino ois ihan tuossa nurkan takana, mut en vaan saa otetta viimisestä taipaleesta. Tarttis jonkin ison hyrrän taas pyörimään, ihan järkyttävää itsensä motivointia tää kuitenkin joka kerta vaatii. Ja ahistaa saaha jatkuvasti palautetta dietillä ollessa et oon syömishäiriöinen, teen kaiken väärin jne jne. Se osaltaan tekee koko projektista jollain lailla vastenmielisen. Tuntuu et oon aika monelle vähän eri tyyppi näin pienempänä, joidenkin kohdalla hyvään, joillain huonoon suuntaan. Harmittaa ettei osalle 'kelpaa' mun metodit joilla oon saanut tän onnistumaan ja about pelastanut oman terveyteni vielä kun se on ollut jollain lailla mahdollista. Eikä tunnu ees kelpaavan syyt että miksi oon tätä halunnut. Ja koen että oikeasti runsaan ylipainon kadottaminen on lähtökohtaisesti erilainen prosessi kuin jonkin 10-15kg:n hävittäminen. Pienen kilomäärän kadottaminen varmasti hoituukin pienellä elintapojen rukkaamisella, sillä että "katsoo vähän mitä syö ja kävelee rappuset ylös" eikä tuollakaan metodilla asiaan mene montaa kuukautta. Sitten kun painoa on paljon, paljon enemmän, ei enää ole ehkä aikaa tai kykyä painonpudotukseen noilla metodeilla. Itselläkin on sattunut tähän muutamaan vuoteen pitkiäkin välejä joiden aikana en ole ollut kykenevä edes siihen pieneen painonpudotukseen, mutta kun ne hetket jolloin se on onnistunut on voinut keskittyä asiaan kunnolla niin tuloksiakin on tullut. En edes tiedä mikä mun pointti tässä liian pitkässä selostuksessa on. Muuta kuin et vaikeaa on ja ei nyt huvittais taas. Silti haluisin olla ns. normaali joskus. Niin ettei aina joutuisi kuuntelemaan lääkärissä saarnoja ylipainosta, ettei mun kaikki terveysviat ois ylipainon aiheuttamia (mm. ne synnynnäiset probleemat, kuten yliliikkuvat nivelet ). Usein tuntuu että kun on ylipainoinen niin se on syy ihan kaikkeen ja sitä oikeaa syytä mun sairastamiseen ei edes haluta hakea. Oli sitten kyse nivelkivuista joita mulla on ollut jo ihan lapsuudesta asti tai poskiontelontulehduksesta. Jopa tikkejä haavaan laitettaessa on muistettu mainita ylipainosta. Haluaisin vaatekauppaan ja oikeuden taas saada hyvin istuvia ja kauniita vaatteita, ilman että on aina pakko tyytyä pelkkiin eläkeläismummojen kaapuihin.
Huoh.

Nanni.Firefly wrote:Itselle on kertynyt nyt reilusti lisää kiloja ja vaatteet kinnaa kiinni.. Syy on ollu kahtena peräkkäisenä kesänä ( 2015 / 2016) murtuneet jalat.. Ensin vasen sitten oikea.. Töissä käyny silti kokoajan, mutta kaiken ylimääräsen vetäny minimiin kivuilta. Ja tietysti tuli vedettyä vitutukseen herkkuja.. Katotaan, jos pikkuhiljaa yrittäisin jotain..

Helsingin Sanomat wrote:Lihavuudesta ei tarvitse pyrkiä pois, sanoo laihdutuksen 15 vuotta sitten lopettanut lihavuustutkija – ”Onko hyötyä, että naiset opetetaan vihaamaan vartaloaan”
Lapsena Hannele Harjunen sai lääkäriltä listan sallituista ruuista. Nyt hän on lihavuustutkija, joka sanoo, että kenelläkään ei ole velvollisuutta laihduttaa.

Kun Hannele Harjunen oli ala-asteella, hän sai lääkäriltä listan. Siihen oli koottu ruokia, joita Harjusen pitäisi ryhtyä syömään. Listalla oli myös laihdutustuotteita.

Koululääkärin viesti oli selvä. Harjusen olisi syytä ryhtyä tarkkailemaan painoaan.

Jälkeenpäin ajatellen se tuntui Harjusesta oudolta: eiväthän lapset yleensä itse päätä ruokavaliostaan.

”Lapsena minulla oli hyvin vahva käsitys siitä, että minun pitäisi olla vartaloltani toisenlainen”, Harjunen sanoo.

Kasvattajat ja terveydenhoitohenkilökunta eivät tuolloin osanneet olla erityisen hienotunteisia. Lapsi oli paikalla, kun vanhemmat ja kouluterveydenhoidon väki puhuivat tämän painosta, ulkomuodosta ja ruokavaliosta. Se oli kiusaannuttavaa ja nöyryyttävää.

”Päällimmäiseksi minullekin jäi vain vaikutelma, että olen huono ja vääränlainen ja minun tulee muuttua ollakseni hyväksyttävä.”

Nyt Hannele Harjunen on yhteiskuntatieteellisen lihavuustutkimuksen suomalaisia pioneereja. Hän on tutkija, jolle toimittajat soittavat, kun juttuun kaivataan kommenttia siitä, miltä lihavuus tuntuu.

”Omat lapsuudenkokemukseni ovat samankaltaisia kuin niillä tutkimillani naisilla, jotka ovat olleet lapsesta saakka lihavia tai joita on sellaisina kohdeltu. Huomauttelua harrastivat koululääkäri, terveydenhoitajat, opettajat ja koulukaverit. Ruumiin poikkeavuus tuli esiin erityisesti liikuntatunneilla, joilla ei arvioida vain liikkumistaitoja, vaan myös ruumis on arvioimisen kohteena”, Harjunen kertoo.

”Olen nyt 47-vuotias. Olen ollut normaalipainoinen lapsi, pullea lapsi, normaalipainoinen aikuinen ja lihava aikuinen.”

Lihavuutta on tutkittu valtavasti – lääketieteen ja terveyden näkökulmista. Kauneusihanteista, ulkonäköpaineista, syömishäiriöistä ja niiden suhteesta on myös paljon tutkimustietoa. Paljon vähemmän tiedetään siitä, miltä ylipaino sen kantajasta tuntuu ja millaisia asenteita hän kohtaa.

Harjusen mukaan lihavuus on ollut yhteiskuntatieteissä musta aukko. Vielä 90-luvulla, kun hän opiskeli Jyväskylässä yhteiskuntapolitiikkaa ja naistutkimusta, saatavilla ei ollut juuri lainkaan kirjallisuutta, joka käsittelisi lihavuutta sosiaalisena ja yhteiskunnallisena kysymyksenä tai sukupuolitettuna ilmiönä.

”Määräysvalta lihavuuspuheessa on ollut lääketieteellä. On yleisesti hyväksytty, että lihavuus on sairaudenkaltainen tila, joka hoidetaan. Lihavuus on myös sosiaalisesti stigmatisoitu ominaisuus, jota on pidetty etenkin naisilla ongelmana, josta halutaan eroon. Lihavuus ja lihavat ihmiset on demonisoitu.”

Lihavuudesta puhutaan epide­miana. Lihavia saa solvata julkisesti ja heitä kohdellaan ennakkoluuloisesti. Ja kun lihavuutta pidetään epidemiana, lihavat kansalaiset esitetään usein ikään kuin symbolina kansakunnan moraalisesta rappiotilasta, Harjunen sanoo.

”Lihavuuden on esitetty joissain tutkimuksissa olevan syypää jopa öljykriisiin, maailman nälkäongelmaan ja ilmastonmuutokseen. Tuskin globaalitalouden suuret kysymykset ratkeaisivat, vaikka kaikki laihtuisivatkin.”

Lihavuuden ajatellaan yhä usein olevan jonkinlainen välitila, josta pitää pyrkiä pois. Se on myytti, jonka Harjunen haluaa kumota. Hän tietää, ettei ole ainoa.

”Nykyään yhä useampi kyseenalaistaa tämän ja pyrkii ikään kuin asettumaan taloksi omaan ruumiiseen, sellaisena kuin se on.”

Hannele Harjunen oli jo nuorena kiinnostunut yhteiskunnallisista ­asioista, vaikuttamisesta ja feminismistä. Ala-asteella hän uskoi, että naisesta voi tulla presidentti.

”Rakastin lukea sanomalehtiä. Tiedon ja kulttuurin janoni on ollut kova lapsesta saakka.”

Nuorena opiskelijana Harjunen olisi halunnut lukea lehdistä myös lihavien naisten elämästä. Heidän kokemuksensa olivat hänenkin kokemuk­siaan.

Mediassa lihavat naiset olivat kuitenkin lähes näkymättömissä. He olivat esillä vain laihdutusjutuissa tai tv-viihteen koomisina hahmoina.

”Kun itseään ei pysty tunnistamaan kulttuurituotteista eikä tietyn ihmisryhmän kokemuksista puhuta, sitä ajattelee olevansa yksin ­asian kanssa. Se taas lisää syyllisyyden ja häpeän tunteita”, Harjunen kertoo.

Harjunen uskoo päässeensä vähällä verrattuna moneen muuhun. Ohimennen lausutut, mutta loppuelämäksi mieleen jääneet solvaukset olivat tuttuja suurimmalle osalle Harjusen väitöskirjaansa varten tutkimista naisista.

”Monet ovat kokeneet hyvin paljon ikävämpää kiusaamista, johon jopa aikuiset ovat osallistuneet. Lasten ei esimerkiksi ole annettu syödä kotona lihomisen pelossa.”

Kouluterveydenhuollon satuttavat kommentit ovat olleet monelle tärkeä syy vältellä lääkärissä käyntiä, Harjunen kertoo.

Sama kävi ilmi, kun HS ja Harjunen tutkijakollegoidensa kanssa keräsivät kokemuksia painoon ja kokoon liittyvästä syrjinnästä. Toissakesänä julkaistuun lihavuuskyselyyn vastasi 18 000 ihmistä. Harjunen analysoi aineistoa parhaillaan kirjahanketta varten.

Kyselyssä myös tuhannet normaalipainoiset tai hoikat ihmiset halusivat kertoa kokemuksistaan. Niille, jotka joskus olivat laihduttaneet, ulkonäköpaineet olivat olleet siihen terveyttä suurempi motivaattori.

Harjusesta se on surullista. Paino on tärkeä seikka varsinkin naisten hakiessa sosiaalista hyväksyntää.

Moni tekee ulkonäön ja painon perusteella päätelmiä toisen elintavoista ja persoonasta. Harjusen mukaan se on naisille suurempi ongelma kuin miehille.

”Lihavat naiset saavat tutkitusti vähemmän palkkaa, etenevät uralla heikommin ja ovat työttöminä ­kauemmin. Oletus tietynlaisesta hyväksyttävästä naiseudesta on niin vahva, että siitä poikkeavia rangaistaan jopa palkan muodossa.”

Toki myös miehet kärsivät lihavuuteen kohdistuvista asenteista.

”Miehille lihavuudesta ei kuitenkaan ole todettu olevan ollenkaan haittaa esimerkiksi palkan määräytymisessä.”

Harjusen mukaan vanhempien ikäluokkien miehet ovat ainoa ryhmä, joka on saanut elää pääasiassa suojassa painoon kohdistuvilta ulkonäkövaatimuksilta. Heidän ei ole tarvinnut pelätä sosiaalisia rangaistuksia ruumiinsa koon takia esimerkiksi työelämässä.

Sitä nuoremmat miehetkin tiedostavat lihavuuden sosiaaliset seuraukset. Miehiin kohdistuvat ulkonäkövaatimukset ovat Harjusen mukaan tiukentumassa.

Nyky-yhteiskunta suhtautuu lihaviin ja lihavuuteen ennen kaikkea kulueränä, Harjunen sanoo. Lihavista puhutaan ikään kuin kalliina kansalaisina.

”Ajatellaan, että lihavat ovat aina sairaita, että heiltä puuttuu itsekontrollia, älyä ja tahdonvoimaa, mutta laiskuutta löytyy sitäkin enemmän. Lihavia arvostellaan nimenomaan heidän oletettujen moraalisten heikkouksiensa kautta, vaikka tiedetään, että kyse on paljon monimutkaisemmasta asiasta.”

Nykyinen ruumiinkulttuurin ihanne on tehokas ja tuottelias.

”Ruumis ja henki pyritään trimmaamaan optimisuoritukseen ruokavaliolla, täsmäliikunnalla ja teknologialla. Uusliberaali kulttuuri ja ruumisihanne pyrkii tuottamaan mahdollisimman tehokkaan kansalaisen. Sen rinnalla lihavuus näyttäytyy yhä suurena ongelmana.”

Muutos on kuitenkin ilmassa. Vuosi 2016 oli Harjusen mielestä lihavuuspuheessa vedenjakaja, kehopositiivisuuden vuosi.

”Silloin alkoi yhä useammin esiintyä näkemyksiä siitä, että onko siitä mitään hyötyä, että naiset opetetaan vihaamaan vartaloaan tai korjaamaan sitä, koska se ei ikinä kelpaa.”

Harjunen kiittelee muun muassa tutkija ja feministi Saara Särmää ja teatterintekijä Raisa Omaheimoa lihavuusasenteiden ravistelusta. Ylen Vaakakapina-kampanja peräänkuuluttaa toimittaja Jenny Lehtisen johdolla laihduttamisen lopettamista ja oman kehon hyväksyntää.

Harjusen tutkimusten mukaan suhde omaan kehoon ei välttämättä muutu armollisemmaksi iän myötä.

”Olen kohdannut naisia, jotka ovat olleet 50 vuotta dieetillä.”

Tutkijalle itselleen oma keho ja paino on kuitenkin vuosien saatossa muuttunut melko neutraaliksi.

”Olen kirjoittanut ongelman itsestäni pois. Viimeiseen viiteentoista vuoteen en ole laihduttanut, vaan olen suhtautunut kehooni itsevarmasti. En enää hirveästi mieti painoani, vaan huolehdin hyvinvoinnistani ja toimintakyvystäni ilman painetta laihduttaa.”

Entä miten oppisimme hyväksymään sen, että ihmiset nyt vain ovat eri kokoisia?

”Tutkijan vastaus on tietenkin, että tieto auttaa ymmärtämään. Vierastan ajatusta siitä, että omaan kehoon ja vaikka sen lihavuuteen suopeasti suhtautuminen olisi vain yksilön asia. Ei se riitä, jos yhteiskunta pitää sinua laiskana ja epätoivottuna”, Harjunen sanoo.

”Toivoisin, että ihmiset aktivoituisivat puolustamaan toisentyyppisiä kehoja. Olisi mahtavaa, jos kaikilla olisi tilaa olla olemassa ilman painostusta tai syrjintää.”

Hannele Harjunen
Kuka?
Hannele Harjunen, 47, sukupuolentutkimuksen yliopistonlehtori Jyväskylän yliopistossa. Väitös Naiset ja lihavuus: näkökulmia lihavuuden yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen vuonna 2009. Asuu Jyväskylässä.

Mistä tunnetaan?
Työstä lihavuuden tutkijana yhteiskuntatieteellisistä näkökulmista.

Mistä ei tunneta?
”Olen intohimoinen sarjakuvien ystävä. Hernandezin veljesten Love and ­Rockets ja Neil Gaimanin Sandman ovat pitkäaikaisia suosikkejani.”

Näistä en luovu
Hassel­pähkinä­kahvi ja sitruunatee
”Herättävät ja pitävät vireessä, ja niiden herkulliset aromit tuovat nautintoa työpäivään.”

Marimekon Mini Weekender -laukku
”Olen kiertänyt sen kanssa maailmaa vuosia, kestävämpää ja luotettavampaa matkaseuralaista ei taida olla.”

Punainen Egyptinmau-rotuinen kissanpentuni Mauri
”Eläinten kanssa ajan viettäminen parantaa mielialaa takuuvarmasti.”

Kalmu wrote:Kuka sulle on painosta kuittaillu?