Kunnallispolitiikassa tärkeintä on rakkaus
Posted: 24 Jan 2017, 16:24
Elikkäs tämmönen Reetta Rädyn voimakkaasti yhteiskunnallisesti kantaaottava kolumni: http://yle.fi/uutiset/3-9413970
Mua ei kans kiinnosta tuleeks tänne raitiovaunu tai miten julkinen liikenne tai palvelut toimii tai rakennetaanko kansiareenaa vaiko ei. Päättäjät voi päättää tämmöset asiat, se on niitten duuni. Mä vaan haluun tietää että ne oikeesti rakastaa tätä kaupunkii! Ynnä mahdollisesti sen, että onko ne nukkuneet Työväenteatterin katolla.
Ja yhteenkuuluvuuden tunne syntyy siitä että moikkailee tuntematonta kadulla ja sanoo että kivat rillit. Sen jälkeen kaikki on valmiita rahottaan palveluita joita ne ei itte tartte.
Kolumni: Kuntavaalitenteissä kysellään ihan vääriä asioita
Vaalitentissä pitäisi kysyä asioita, jotka tekevät asuinkunnasta kodin. Niin kuin mistä sait viimeksi kalan ja pitääkö bussikuskia moikata, kirjoittaa Reetta Räty.
Minulle, pienessä kirkonkylässä kasvaneelle, on jatkuva ihmetyksen aihe, että Helsinki on lasteni synnyinpaikka ja kotiseutu. Lapset puhuvat helsinkiä, leikkivät jugendtalojen kellarikäytävissä, päiväkodin ohi kiitää Allegro Pietariin. Vanhempana he voivat pyöräillä Naistenklinikan ohi ja ajatella: synnyin tuolla. He ovat kaupungissa kuin kotonaan.
Mitä ihmeellistä tässä on?
Kasvoin itse maalla. Tai metsäähän Suomi on, myös taajama-alueilla. Lapsuudenkotini on metsässä, lähellä järveä. Meillä oli yksi lätkäjengi, yksi terveyskeskus ja yksi neljäntienristeys. Oli pyörät, potkukelkat, jokivarsi, Iivaara, valistustalo ja poikaystävällä soutuvene.
Lapseni kasvavat paikassa, jossa on metro, raitiovaunu, elokuvateattereita, korkeita taloja, uimastadion ja siellä kuulutuksia eri kielillä. Heillä on matkakortit, merenrantoja ja pohdiskelua siitä, mihin lukioon voisi hakea. Jäätelöä syödessä he osaavat varoa, ettei lokki vie. Hauskuutan heitä muistelemalla, kun Kuusamoon tuli hissi, liikennevalo ja TV2.
Minä olen maaltamuuttaja, lapseni ovat kaupunkilaisia. Tällaisia ovat monet helsinkiläiset perheet. Kotikaupunginosassani Kalliossa ja sen ympäristössä asuvista ihmisistä alle kolmasosa on syntynyt Helsingissä.
On vitsikästä, että juuri Kallioon sijoitetaan kupla, jossa ei muka lainkaan ymmärretä, mitä ”tavalliset suomalaiset” muualla Suomessa ajattelevat ja millainen on heidän elämänpiirinsä. Minua valistetaan siitä, etten ymmärrä ihmisiä, joiden kanssa kävin koulut ja todellisuutta, jossa vanhempani elävät.
Suomessa unohdetaan usein, että tämä on kahden muuttoliikkeen maa: maahanmuuton ja maassamuuton. Maaseudun Tulevaisuus kertoo, että Suomessa tehdään noin miljoona muuttoa vuodessa. Eniten muutetaan oman kunnan sisällä, mutta iso virta vie kaupunkeihin. Maahanmuutto taas on pienempää kuin sen aiheuttama hälinä.
Kahdessa muuttoliikkeessä on paljon samaa. Muuttajan pitää tehdä koti paikasta, johon ei liity mitään muistoja. Muuttaja kantaa mukanaan kokemuksia nykyisestä ja entisestä kotiseudusta. Ei sitä silti ole puoliksi jotain ja puoliksi jotain muuta. Sitä on kaupunkilaistunut kuusamolainen. Tai suomalaistunut afgaani. Jotain kokonaan uutta.
Kuntavaalit lähestyvät. Vaalien tärkeintä kysymystä tuskin käsitellään vaalitenteissä. Kysymys kuuluu: miten mikä tahansa kunta voisi olla koti mahdollisimman monelle?
Ehdokkailta pitäisi kysyä tällaisia asioita:
Mitä kohtaa rakastat kaupungissasi ja minkä vuodenajan valossa katsottuna?
Mitä toimia tarvitaan, jotta kunta tuntuisi kaikille asukkaille omalta?
Tiedätkö, miltä tuntuu muuttaa paikkaan, josta ei tunne ketään?
Mistä sait viimeksi kalan? Pitääkö bussikuskia moikata? Ketkä ovat kavereitasi? Milloin viimeksi kehuit tuntematonta kadulla (kiva pyörä, hauskat silmälasit)? Oletko nukkunut kaupunginteatterin katolla?
Pidän valtavasti politiikasta, mutta pakko sanoa: ei kiinnosta kovinkaan paljon yleiskaava, ei edes koulupiirirajat. Päättäjät saavat puolestani ratkoa infraan, kaavoitukseen ja toimialauudistukseen liittyvät kysymykset ihan itse. Minä yritän äänestää tyyppiä, joka rakastaa kotikaupunkiani niin paljon, että haluaisi sen tuntuvan kodilta mahdollisimman monelle.
Turvallisuus on Suomessa ennen kaikkea tunne. Se paranee, kun koemme olevamme yhtä. Tuntuu oikeudenmukaiselta rahoittaa palveluita, joiden käyttäjien kanssa kokee olevansa samaa porukkaa, vaikkei itse tarvitsisi päivähoitoa tai siltaa.
Kaupungissa pitää saada olla mykkä, alaston tai anonyymi mutta niin, että jokainen kokee olevansa tervetullut, osa meitä, omalla tyylillään.
En ole varma, pitääkö kaupungin olla ”mahdollistaja” tai edes ”hauska”. En kaipaa kaupunginosavaltuustoja tai kansanäänestyksiä kukkapuskien paikoista. Sen sijaan minun asiani on pyrkiä elämään niin, että muillakin kaupunkilaisilla olisi tunne: tämä kaupunki on minun.
Asun sattumalta Helsingin tiheimmin asutulla neliökilometrillä (siirryt toiseen palveluun) , eli alueella Hakaniemi-Kallio-Torkkelinmäki. Täällä asuu 20 328 helsinkiläistä. Se on paljon enemmän kuin yli 5 800 neliökilometrillä koko Kuusamossa. Olen asunut Helsingissä yli puolet elämästäni ja oppinut rakastamaan tätä pikkuista, pohjoista, väljää kaupunkia.
Kotikaupunki on aina kokoelma muistomerkkejä. Rautatieasemalla ajattelen tammikuuta vuonna 1995. Olin ollut joulun Kuusamossa ja palasin innokkaana takaisin Helsinkiin. Vapaus! Oma huone soluasunnossa! Vasta junan heiluessa hitaasti pitkin Töölönlahtea kolahti kunnolla, että tietenkään kukaan ei ole minua vastassa. Enhän edes tunne täältä kuin opiskelukaverit, ja heidätkin vain muutaman kuukauden ajalta. Olin yksinäinen, ja siksi kaupunki ympärilläni oli vieras ja kolkko.
Nykyään kaikki on toisin. Aleksis Kiven katua pyöräillessä naurattaa. Tästä vielä Brahenkentän ohi Hesarille, pätkä Kaarlenkatua, tuolla näkyy kirkko, ja sen vieressä koti.
Mua ei kans kiinnosta tuleeks tänne raitiovaunu tai miten julkinen liikenne tai palvelut toimii tai rakennetaanko kansiareenaa vaiko ei. Päättäjät voi päättää tämmöset asiat, se on niitten duuni. Mä vaan haluun tietää että ne oikeesti rakastaa tätä kaupunkii! Ynnä mahdollisesti sen, että onko ne nukkuneet Työväenteatterin katolla.
Ja yhteenkuuluvuuden tunne syntyy siitä että moikkailee tuntematonta kadulla ja sanoo että kivat rillit. Sen jälkeen kaikki on valmiita rahottaan palveluita joita ne ei itte tartte.
