Punk in Finland

Onhan tuo viina melko tehokas täsmälääke, mutta perkeleen koukuttava, kallis ja sivuvaikutukset ovat hirvittäviä.

Naamapuinen wrote:Ei niitä lääkkeitä kannata dumata pelkän vastarinnankiiski-asenteen ja medikalisaation nimissä. Niillä voi taata sellase perus toimintakyvyn ja sen että pääsee esim. sinne terapiaan jossa sitten voidaan pureutua ongelman oikeaan ytimeen.

Täällä vihataan lääkkeitä + lääkäreitä jotka ei määrää lääkkeitä

sivuaa hieman aihetta mut olen tässä tuuminnut pitempiaikaisen terapian tarvetta, mutta mulla ei ole käsitystä et miten semmoiseen pääsen, tahi arviointiin et onko mulla siihen tarvetta, kokemuksia kuulisin mieluusti.

juan wrote:Jonkin sortin itselääkinnästähän ongelmajuomisessa on usein kyse. Tä lääke vaan ei yleensä toimi ja sivuvaikutukset tuppaa pahentamaan oireilua.

Komp. Ite ainakin mietin useinkin juomisen ja psyykelääkityksen välistä yhteyttä, kun se alkoholi neutraloi lääkityksen vaikutuksen.

Niin ja sitten jos edes harkitsee lääkityksen lopettamista, niin kannattaa keskustella asiasta mielellään parinkin eri ammattilaisen kanssa, eikä vaan hetken mutu-fiiliksellä yks päivä lopeta lääkkeiden syömistä. Voi tulla rumaa jälkeä.

Joskus ihmetyttää, että kuinkakohan paljon ihmisiä kuolee lääkkeiden väärinkäyttöön jossain semmosissa maissa, missä niitä ei juuri kontrolloida. Voisin kuvitella, että vois olla aika iso kiusaus ostella vaikka mitä nappeja millon mihinkin vaivaan jos ne jollain on toimineet ja on suht helposti saatavissa. Sitten kun eri lääkkeitä yhdistelee ja toleranssi kasvaa, niin kuulostaa aika riskipeliltä.

Telkasta tuli muuten lääkkeistä jotain viikko sitten ihan kiinnostava dokkari, jonka voi katsoa täällä:
http://areena.yle.fi/video/1317067219557

riparapa wrote:sivuaa hieman aihetta mut olen tässä tuuminnut pitempiaikaisen terapian tarvetta, mutta mulla ei ole käsitystä et miten semmoiseen pääsen, tahi arviointiin et onko mulla siihen tarvetta, kokemuksia kuulisin mieluusti.

Ainakin täällä meilläpäin asiaa ruvetaan purkamaan niin, että yleislääkäri laittaa lähetteen psyk.poliklinikalle kun on tarpeeksi kauan katseltu etti SSRI-lääkkeet yksistään riitä ja sitten odotellaan pari kuukautta yhteydenottoa. Kun aika on saatu varatuksi, ensimmäinen tapaaminen on psykiatriaan erikoistuneen lääkärin kanssa, joka arvioi onko tarvetta muuttaa lääkitystä ja jatkohoidon. Sen jälkeen sitten ruvetaan juttelemaan psykaitrisen sairaanhoitajan kanssa kerran viikossa ja muutaman kerran vuodessa on arviointijakso lääkärin ja hoitajan kanssa. Kaikenlaisia ryhmäterapioita on noilla tarjolla jos kiinnostaa niihin ryhtyä. Psykoterapiaakin ehdottivat, mutta minulle liian nopeatempoinen kun töissäkin pitäisi pystyä käymään ja kallis. Joku ahdistuksen hallintakurssi tässä nyt pitäisi loppuvuodesta aloittaa

Goldie wrote:

riparapa wrote:sivuaa hieman aihetta mut olen tässä tuuminnut pitempiaikaisen terapian tarvetta, mutta mulla ei ole käsitystä et miten semmoiseen pääsen, tahi arviointiin et onko mulla siihen tarvetta, kokemuksia kuulisin mieluusti.

Ainakin täällä meilläpäin asiaa ruvetaan purkamaan niin, että yleislääkäri laittaa lähetteen psyk.poliklinikalle kun on tarpeeksi kauan katseltu etti SSRI-lääkkeet yksistään riitä ja sitten odotellaan pari kuukautta yhteydenottoa. Kun aika on saatu varatuksi, ensimmäinen tapaaminen on psykiatriaan erikoistuneen lääkärin kanssa, joka arvioi onko tarvetta muuttaa lääkitystä ja jatkohoidon. Sen jälkeen sitten ruvetaan juttelemaan psykaitrisen sairaanhoitajan kanssa kerran viikossa ja muutaman kerran vuodessa on arviointijakso lääkärin ja hoitajan kanssa. Kaikenlaisia ryhmäterapioita on noilla tarjolla jos kiinnostaa niihin ryhtyä. Psykoterapiaakin ehdottivat, mutta minulle liian nopeatempoinen kun töissäkin pitäisi pystyä käymään ja kallis. Joku ahdistuksen hallintakurssi tässä nyt pitäisi loppuvuodesta aloittaa

Tän tyyppinen käsitys mullakin on. Voi kestää hyvinkin pitkään se terapiaan pääsy kyllä, mutta ne muutti juuri tuota lakia josta terapiat maksetaan, että en tiedä miten se vaikuttaa tilanteeseen.

Se mitä itse kritisoin noissa lääkkeissä eniten on se, että niinkuin tuossa aiemmin linkittämässäni dokumentissakin mainittiin, joidenkin ihmisten mielestä kaikenlainen voimakas tunteminen ja muu poikkeavuus pitäisi hoitaa lääkkeillä. Oletetaan, että onnellisuus tulee siitä, että mitään epämiellyttäviä tunteita ei koeta.

Kuitenkin on aika naurettavaa olettaa, ettei jollekin ihmiselle tapahtuisi koko elämässään mitään mikä tekisi hänet tosi surulliseksi, vihaiseksi tai innostuneeksi, niin että muut pitäisivät hänen käytöstään outona tai hankalana. Ei ole edes normaalia yrittää tehdä iloiseksi ihmistä jolla on täysi syy olla surullinen. Olisi aika sairasta jos joku vaikkapa ei pitäisi minään läheisensä kuolemaa. Tietty jos ihminen ei pysty mitenkään käsittelemään tämmöistä, niin ehkä lääkkeillä tunteiden turruttaminen on silti ihan järkevää.

Joku raja tietysti tässäkin on, että milloin ihminen reagoi epänormaalin voimakkaan tunteellisesti johonkin, mutta mun mielestä monessa tapauksessa oikeasti mikään lääkitys ei ole tarpeellinen. Joidenkin ihmisten tapauksissa pitäisi vain opetella hyväksymään, että tämmöistä tämä elämä nyt on ja opetella elämään sen kanssa.

Jos vedät hirveän kännin, sekoilet vastuuttomasti ja teet tyhmiä asioita, niin on aika luonnollista että sen jälkeen masentaa. Ihan aivokemian takia ja myös sen takia, että katuu asioita joita tuli tehneeksi ja ongelmia joita tuli aiheuttaneeksi. Saahan sitä tietty dokata ittensä vaikka hengiltä, mutta tuskin kukaan olettaa että krapulassa olisi tosi kivaa. Se on vain se hinta joka siitä on maksettava.

Hyväksyminen tarkoittaa sitä, että ihminen päättää nähdä, kokea ja sietää sekä sisäistä että ulkoista todellisuutta pakenematta, välttelemättä, vääristelemättä tai tuomitsematta sitä sekä toimia tämän todellisuuden pohjalta tehokkaasti sekä omien arvojensa ja tavotteidensa suuntaisesti.

Anna Kåverin kirjasta Elämää, ei taistelua

Ei toi hyväksyminen kyllä sekään nyt niin helppoa ole ja siinäkin on monia kritisoimisen arvoisia näkökulmia (kuten se, että jos kaiken vaan hyväksyy, niin häikäilemättömät kusipäät perivät maan). Ei mikään taikaresepti. Mun mielestä miettimisen arvoinen näkökulma kuitenkin.

Mulla on aika psyk. polille lääkärille ja psykiatrinen sairaanhoitaja tulee kanssa ja me keskustellaan mun lääkityksestä ja tänään sen sh:n kanssa jutellessa nousi esiin Mirtazapin. En oo koskaan syöny, mutta tässä vaiheessa oon valmis kokeilemaan kaikkea. Tosin on aika hirvee tilanne, kun kaikki muutkin lääkkeeni on niin kalliita ja mitähän toikin maksaa, kun tienaan nykyään niin saatanasti, etten saa sossusta maksusitoumusta apteekkiin. Mutta oikeestaan kiinnostais tietää millasia kokemuksia tosta Mirtazapinista jengillä on?

ps. Heittäkää ne ketipinorit helvettiin, jos ne ei auta, mitä niitä syömään, jos zombiutuu tai tulee muuta paskaa.

^ Melko lievä vaikutus Mirtazapiinilla oli mulle, muuta tyhjää parempi. Nukahtamiseen ei auttanut oikeastaan yhtään, mutta yöllisiin heräämisiin kohtalaisesti. Miinuksena noissa on, että puolisen tuntia lääkkeen ottamisen jälkeen tulee hirvittävä ahmimishimo, joka saattaa aiheuttaa lihoamista. Kannattaa tuo kokeilla ja jos ei sovi, sitten taas miettimään muita mahdollisuuksia.

voi jessus..no, mä juttelen sen lääkärin kanssam ehkä me keksitään jotain.

tiikkus wrote: ps. Heittäkää ne ketipinorit helvettiin, jos ne ei auta, mitä niitä syömään, jos zombiutuu tai tulee muuta paskaa.

Kun ei tiedä että auttaako ne vai ei Mieluummin kai kumminkin on zombi kuin sovittelemassa hirttosilmukkaa kaulaan koko ajan.
Ajattelin ottaa noita marraskuun loppuun asti kun on lääkäriaika silloin ja kysellä sit lisää. Ei näiden kanssa missään koulussa tai töissä voi käydä

äpärä wrote:

KARJALAINE wrote:Tänään loppuu lääkkeiden napsiminen. Ei pää kestä enää noita.

Mie lopetin jo n.6kk sitte, ja voin sanoo et polla voi nykyään paremmin ku moniin vuosiin. No paitti ny bentsoja krapulaan ja propralei sydämeen...

Ei saatana. Alko pari päivää sitten tuntumaan sähköiskut päässä ja kokoajan tuntuu, että joku tuijottaa tai salakuuntelee. Nyttenkin nään sivusilmällä ihmisiä mitä ei tässä huoneessa todellakaan oo.

KARJALAINE wrote:tuntuu, että joku tuijottaa tai salakuuntelee. Nyttenkin nään sivusilmällä ihmisiä mitä ei tässä huoneessa todellakaan oo.

pitäsköhän itellä taas alottaa lääkitys kun tää kuulostaa aika perus menolta!

edit. selvennetäänpä ennenku joku on piipaa-autoa soittamassa, että ei nyt sentään ihan koko ajan tuolta tunnu. hitusen on vaan säikky ja vainoharhanen olo ollu viime aikoina.

Little Black Angel wrote:

KARJALAINE wrote:tuntuu, että joku tuijottaa tai salakuuntelee. Nyttenkin nään sivusilmällä ihmisiä mitä ei tässä huoneessa todellakaan oo.

pitäsköhän itellä taas alottaa lääkitys kun tää kuulostaa aika perus menolta!

edit. selvennetäänpä ennenku joku on piipaa-autoa soittamassa, että ei nyt sentään ihan koko ajan tuolta tunnu. hitusen on vaan säikky ja vainoharhanen olo ollu viime aikoina.

Tutun kuulosta tosiaan. Säikympi oon kun aikasemmin ja raivokohtauksia tulee kaiken muun sonnan lisäks. Hail SSRI...

Kesän alussa lopetin omin luvin lääkkeet. Vähentämällä vähän kokoajan tietenkin. No, olin koko kesän tosi kiukkuinen eikä mikään tuntunut miltään. Syksyn alussa sitten terapeutti sanoi että mee lääkärille ja lääkäri pisti taas lääkkeet päälle. Sertralinia ensin 50mg ja sitten 100mg. On ollut onnellinen olo kokoajan ja juopotellessa on sellainen olo että olis vetänyt essoja tms. On tapahtunut asioita, joiden kuuluisi mua masentaa, mutta niin ei oo käynyt. En oo osannut surra. En nyt tiedä mitä mieltä pitäisi olla.

mä olisin tuollaisesta kehityksestä hyvin tyytyväinen, vois alkaa kaiketi olee hyvä hetki pureutua niiden alkuperäisten ongelmien syvimpään olemukseen?