Täällä seurataan maaseudun tuhoutumista

[zutonFever]

^ Onhan hiilidioksidin sitomisella arvonsa. Luulis et siitäkin pystyis saamaan jotenkin rahaa.

Suojelustahan saa jo rahaa, ja hiilensidonnan korvauksia käsittääkseni valmistellaan eu:ssa. Suomella on sikäli hyvät asemat, kun täällä tota skutsia riittää, talousmetsänhoidosta huolimatta.

[Maidanin Veteraanien Veljesliitto]

^ Onhan hiilidioksidin sitomisella arvonsa. Luulis et siitäkin pystyis saamaan jotenkin rahaa.

Suojelustahan saa jo rahaa, ja hiilensidonnan korvauksia käsittääkseni valmistellaan eu:ssa. Suomella on sikäli hyvät asemat, kun täällä tota skutsia riittää, talousmetsänhoidosta huolimatta.

Juu, toivottavasti hoksataan että hakkaamatta jättäminen on tuottoisampaa

[vankilasääntö-Suomi]

https://www.hs.fi/sunnuntai/art-2000008026967.html

HSn uudessa juttusarjassa tavataan näitä olioita, jotka ovat toisaalta töllisteltäviä sirkuseläimiä, toisaalta dalailamamaisia oraakkeleita joita Meidän Kaupunkilaisten kannattaisi kuunnella. Eli maalaisia, heillä on salattua viisautta mistä hesalaiset - vaikka niistäkin puolet on jostain Ala-Hurukselasta - ei tiedä mitään.

Maalla on rankkaa mutta viljeltävä on koska ennenkin tehtiin niin. Elannoksi siitä ei meinaa riittää, mikä tunnutaan vain hyväksyttävän elämän realiteettina, mutta kaupunkien vihreät vegaanilesbot ja maahanmuuttajat ottavat senkin edestä aivoon.

[Maidanin Veteraanien Veljesliitto]

^paywallattu

[vankilasääntö-Suomi]

Spoiler:

Tilallisen tuska
Kaksi vuotta sitten maanviljelijä Ismo Kiuru väsyi pitämään lehmiä. Miksi hän ei muuta kaupunkiin? Sitä lähti häneltä kysymään toimittaja Anna-Stina Nykänen. Seurasi kipakkaa sananvaihtoa mutta myös uutta ymmärrystä.


ALETAAN olla perillä. Auto kääntyy hiekkatielle, jonka viitassa lukee Kiurunkuja. Ihmisillä on maaseudulla oman nimen mukaan nimetyt tiet ja kylät, tämä ei lakkaa kaupunkilaista hämmästyttämästä. Meillä päin pitää olla Mannerheim tai Runeberg, että saa nimensä kartalle.

Olemme tulossa maanviljelijä Ismo Kiurun luo Haminan Lankilaan. Kiuruntiellä maisema on oikeastaan järkyttävän idyllinen. Kapean hiekkatien pientareilla kasvaa kukkia, aurinko paistaa peltojen yllä. Maaseutu näyttää yllättävän samalta kuin aina, vaikka niin moni asia maailmassa on muuttunut. Myös täällä.

Tie tuo pihaan ja vie sen läpi jonnekin. Oikealla puolella on navetta, vasemmalla talo. Pystykorva haukkuu meidät, mutta hyvällä. Isäntä Ismo tulee tervehtimään ja halaa, pitää kainalossa ja sanoo, että ainakin ensimmäiset minuutit ollaan sovussa. Hän arvelee, että jo viiden minuutin kuluttua ehkä suutun ja lähden.

Olen tullut tänne kuullakseni, mitä ajattelee maanviljelijä, joka on joutunut luopumaan lehmistään. Millä hän nyt elää, ja miltä hänestä tuntuu? Mutta Ismo Kiuru ei ole yhtään varma, kestänkö kuulla.

ENSIN istutaan ruokapöytään. Tarjolla on hirvisoppaa. Hyvää. Kiuru soitti etukäteen ja kysyi kiemurrellen, äärettömän hienotunteisesti, onko minulla jotain ruokarajoitteita. Ei kysynyt suoraan, olenko vegaani.

Tärkeimmät kuulumiset koskevat säätä. On kesäkuun toinen viikko eikä vieläkään ole päästy kylvötöihin, kun on satanut koko ajan. Läpimärkä peltolöllö ei kestä kylvökoneita. Olen tässä keskustelussa ihan pihalla, mutta näenhän minäkin ne lammikot. En ole kaupungissa kuitenkaan edes tajunnut, että koko kevään on satanut. Että tämä on ollut poikkeuksellinen vuosi.


Jälkiruuaksi on ternimaitolettuja ja lakkahilloa ja jäätelöä. Mutta sitten tuleekin jo kiire. Kohta sataa taas, pilvet nousevat. Pitää rynnätä peittämään siemenvilja, joka odottaa peräkärryssä. Se ei saa kastua, tai se homehtuu.

Ehdimme hoitaa homman ja sisälle, kun taivas aukeaa. Sataa kohisten, täysillä, kuin mellakkapoliisin letkusta aktivistin mahaan, väkivaltaisesti.

SIITÄ on kaksi vuotta, kun Ismo Kiuru luopui lehmistään. Lypsykarjan pitäminen oli käynyt kannattamattomaksi. EU:n Venäjälle asettamien pakotteiden ja Venäjän vastapakotteiden myötä meijerit olivat vuonna 2014 pulassa ja maidon hinta laski lähes 15 prosenttia. Sitten suomalainen päivittäistavarakauppa halpuutti ja maidon hinta laski 16 prosenttia. Muutamassa kuukaudessa maidon hinnasta lähti kolmannes.

Pienet perhetilat, joilla oli 20–50 lypsylehmää ja paljon velkaa, olivat äkkiä pulassa. Kiurulla oli 20 lypsävää. Lehmien pito tuli kalliimmaksi kuin niistä saatu tuotto oli.

Tämä on se lehmistä luopumisen syy, joka on helppo kertoa julkisesti. Raha. Markkinavoimien orjana oleminen. Politiikka. Siitä voi kiistellä. Ja olisihan siinä syytä tarpeeksi.

Kiurulle tämä oli kuitenkin vain se lopullinen niitti, viimeinen pisara.

Video kahden vuoden takaa näyttää lehmien lähdön Kiurun navetasta:

Sade kohisee, ja Kiuru sanoo, että hän oli ihan lopussa.

Taustalla oli oma tragedia, hän kertoo. Hän oli terveydellisesti, siis sekä henkisesti että fyysisesti loppu.

Kiuru sai tilan haltuunsa sukupolvenvaihdoksella 18-vuotiaana. Nuori mies tykkäsi tanssia, kiersi lavoilla ja tuli aamuviideksi kotiin hoitamaan lehmät. Lavalta löytyi puolisokin, avovaimo Tuula eli Tupu. Syntyi kolme lasta, yksi tyttö ja kaksi poikaa.


Tilalla eli kolme sukupolvea. Vanhenevat vanhemmat ja kolme pientä lasta olivat nuoren parin huolehdittavina samaan aikaan. Tuli ihan tavallisia ihmiselämän koettelemuksia. Isä sai aivohalvauksen, sitten äiti. Yhdellä lapsella todettiin reuma, vaimo ajoi pelkkien lapsen lääkärikäyntien takia 13 000 kilometriä vuodessa. Välimatkat ovat maaseudulla pitkiä ja vievät aikaa.

Mikään vastoinkäyminen ei itsessään ollut suuren suuri, Kiuru sanoo. Mutta samaan aikaan kolmen sukupolven hoivan kanssa piti hoitaa talon hommat ja eläimet joka päivä ajallaan. ”Ne vuodet olivat aika rajut”, hän sanoo.

Hän selittää, että kyseessä on elämäntapa, perhekeskeinen ja yhteisöllinen elämäntapa. Siinä ei ole sinänsä mitään pahaa, päinvastoin. Mutta sen myötä kotitalo on välillä kuin hollitupa, väkeä tulee ja menee.

On myös trauma, joka ei unohdu. Sisaren perheen tragedia. Kiuru löysi heidät kuolleina vuonna 1997. Siitä vuodesta hän ei muista mitään.

2000-luvun puolella tulivat omatkin vaivat. Kiuru sai keuhkosairauden ja siihen kortisonia niin, että järjen lähtö oli lähellä, hän sanoo. Sairaudesta jäi pysyvä yskä. Olkapää repesi. Navetassa mulli kaatui päälle, selästä hajosi välilevy. Ja samaan aikaan hän maksoi eläinten pidosta enemmän kuin mitä siitä sai.

”Nämä kaikki kulkevat kokonaisuutena: taloudellinen, fyysinen ja psyykkinen voima. Kun ne kaikki menevät, jälki ei ole hyvää.”

Tuli parisuhdeongelmia, mutta yhdessä he ovat yhä. Vuonna 2018 emäntä siirtyi vieraisiin töihin.

Ismo ei vain enää jaksanut.

Elämän kaikki perustukset horjuivat.

SE päivä tuli 5. syyskuuta 2019. Iso auto ajoi pihaan, ja lehmät lähetettiin viimeiselle matkalleen. Osan niistä Kiuru kuitenkin lopetti itse, käsiaseella ampuen. Vanha ystävä, valokuvaaja Juha Metso oli paikalla ja ikuisti dramaattiset hetket.



Metson valokuva Kiurusta ase kädessä lopettamassa lehmää voitti Vuoden lehtikuva -palkinnon, vaikka yksikään media ei ollut kuvaa julkaissut. Metso oli lähettänyt kuvia Kiurun tilalta kilpailun esseesarjaan. Sieltä kuva poimittiin ja palkittiin sen erityisen merkityksen takia.

Miksi Kiuru halusi itse ampua osan eläimistä?
Kuvan takana on suuri yhteiskunnallinen tarina. Se kiteyttää suomalaisen maanviljelijän ahdingon. Maalauksellisessa kuvassa on monta tasoa: kyse on samaan aikaan henkilökohtaisesta ja paikallisesta tragediasta, mutta myös globaaleista ja eettisistä ympäristökysymyksistä. Kuvassa on voimakas lataus ja vetovoima. Se on lähes raamatullinen ja herättää tunteita olematta sentimentaalinen.

Kiuru ei ollut yksin, Suomi on täynnä tyhjiä navettoja. Ja lisää tulee.

Miksi Kiuru halusi itse ampua osan eläimistä? Se oli symbolinen ele, hänelle itselleen monella tavalla tärkeä. Että tämä oli se viimeinen piste, tähän loppui lehmien pito.

”En pitänyt sitä julmana. Miksi olisi parempi laittaa eläin autoon, 300 kilometrin matkalle lopettamisen takia.” Lähellä ei ole enää teurastamoa, koska eläinten lopettaminen on keskitetty taloudellisen hyödyn takia yhä harvempiin, suuriin yksiköihin.

Kiurun lopettamat lehmät otettiin ravinnoksi, pantiin lihat pakastimeen. Se oli todellista lähiruokaa.

Sitä paitsi eläimen lopettaminen ampumalla on maatilalla yhä täysin luonnollista, Kiuru muistuttaa. Lehmä voi esimerkiksi saada synnytyksessä poikimahalvauksen, ja se pitää lopettaa. Syntymä ja kuolema kulkevat käsi kädessä.

”Kun eläimen ampuu, sen elämä päättyy yhdellä naksahduksella. Niin raa’alta kuin se kuulostaa, se on parempi. Mutta ei se koskaan helppoa ole”, Kiuru sanoo. Varsinkin nuorempana se tuntui hänestä tiukalta.


”Jokaisella naudalla oli nimi. Jokainen oli persoona. Siitä pidettiin huolta, oltiin vuorovaikutuksessa sen kanssa. Sama pätee kanaan, lampaaseen, sikaan… Jos hoidat sitä, kiinnyt siihen.”

Kiuru uskoo, että näin kokee 99,9 prosenttia maanviljelijöistä. Kun joku tilanpitäjä saa syytteen eläinrääkkäyksestä, syynä täytyy olla totaalinen blackout, ihmisen päässä on pimennyt täysin. Niin Kiuru uskoo.

”Kun olet töissä vieraan palveluksessa, saat apua. Mutta me olemme täällä yksin.”

Kiuru sanoo, että sulkeutuneisuus ja kärsimys ovat yhdistelmä, joka ajaa ihmisen nurkkaan. Lopulta on laput silmillä, ei pysty näkemään ratkaisuja.

Kiuru ei ole ainoa, joka on kokenut sen, hän on oman aikansa kuva. Joku toinen on samassa tilanteessa lopettanut itsensä, joku on elänyt lopulta niin sammunein silmin, että eläimet ovat kärsineet.

”Niillekin tiloille olisi pitänyt löytyä apua. Sen sijaan, että ihmisiä syyllistetään niin, että he työntävät aseen piipun suuhun tai narun kaulaan. Pitäisi auttaa eikä lynkata.”

Kiuru kysyy, oliko eläinten lopettaminen itse ampumalla minun mielestäni julmaa. Ei. Se tuntui minusta siltä, että hän halusi osoittaa kantavansa vastuuta.

Myöhemmin tulee mieleen, että hän halusi ehkä pakottaa itsensä katsomaan omaa päätöstään silmästä silmään. Eikä jättää eläinten kuolemaa jonkun toisen tehtäväksi.

Jos se oli julmaa, se oli julmaa häntä itseään kohtaan.

MURHEIDEN äärellä myötätunto herää helposti. Ristiriitoja syntyy vasta, kun aletaan puhua Kiurun tulevaisuudesta. Mitä pitäisi tehdä, ja kuka estää tekemästä?

Kun karja lähti, Kiuru haki tilan ulkopuolelta töitä. Niitä on ollut satunnaisesti. Sellutehtaalla kunnossapitotöissä pari kuukautta. Sataman terminaalialueella talkkarin hommia vähän pitempään. Talvella teiden auraamista. Välillä oli kalenterissa tyhjää. Metsä on sentään loputon työmaa. Kiuru teki talvella sata kuutiota puita myyntiin, tuli tukkia, kuitua, energiaa. Niistä sai noin 5 000 euroa.

”Metsä on sielunhoitaja”, hän sanoo.

Nyt hän hätäilee, kun pitäisi kylvää rehuviljaa. Kauraa ja ohraa ja sitten nurmea. Miksi hän ehdoin tahdoin jatkaa viljelyä, vaikka siinä on hirveä huoli ja homma ja hermot menevät eikä siitä saa rahaa juuri lainkaan?

Kiuru on hölmistynyt. ”Ei peltoja voi jättää hukkaan.”

He olivat täällä ennen kuin Runeberg alkoi runoilla ja Mannerheim sotia.
Ensinnäkin on verivelka. Kiuru on viidestoista sukunsa edustaja tämän tilan jatkajana. Hän kaivaa esiin hauraita kauppakirjoja. Yksi on vuodelta 1864, toinen vuodelta 1877. Siinä on allekirjoituksena nimen sijasta puumerkki.

Ei ihme, että tie on nimetty suvun mukaan. He olivat täällä ennen kuin Runeberg alkoi runoilla ja Mannerheim sotia.

Eivät kaikki sukutilat ole kartanoita, pienemmilläkin tiloilla on sinnitelty satoja vuosia. Tulee mieleen Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan Huipputuloiset-kirja. Siinä kerrotaan, että perheyritysten johtajat ovat erilaisia kuin itse rikastuneet ja palkkajohtajat. Heille on omaa etua tärkeämpää se, ettei sukuyhtiö ainakaan heidän vahtivuorollaan kaatuisi.

”En minä ole heittämässä pyyhettä kehään”, Kiuru sanoo.

Jos on saanut EU-tukia, on kylvöpakko. Kiurun pelloista puolet on vuokramaita. Hän maksaa niistä. Parempi viljellä, satoi tai paistoi. Vaikka kauran ja ohran tuotantokustannukset ovat suuremmat kuin niistä myymällä saatavat tulot.

Perusraaka-aineista maksetaan huonosti. Kiuru kertoo esimerkin. Vuosi 2019 oli vuosituhannen paras ruisvuosi, rukiin leivontalaatukin oli erinomainen. Mutta markkinoilla hinta romahti, kun tarjontaa oli paljon. Huononakin vuonna hintaa poljetaan. Meklarit tekevät kansainvälisillä viljahuutokaupoilla tiliä. Markkinatalous jyllää, hän selittää.

Kasvinviljelyllä, metsällä ja talon ulkopuolella tehdyllä työllä perhe tulee jotenkin toimeen. Tupu on töissä vuokrausfirman kautta keittiöhommissa.

”Kun kantturat ovat poissa, liikevaihto pieneni, mutta viivan alle jää enemmän.”

Henkisesti elämä on rauhoittunut, muuttunut seesteisemmäksi. Oravanpyörä, joka lähti viemään elämää takaperin, on pysähtynyt. On pysytty hengissä ja menty vähän eteenpäin.

Nyt pitäisi keksiä jotain uutta.

PITÄISI keksiä jotain uutta. Se toistuu täällä moneen kertaan. Kaupunkilaisetkin aina sanovat, että miksi ne eivät siellä keksi jotain uutta. Tarjoavat omia ideoitaan.

On niitä ideoita Kiurullakin ollut. 1980-luvun puolivälissä hän ajatteli, että kun ympärillä on vesistöä, niin sorsista, hanhista tai ankoista voisi saada hyvän lisäelinkeinon. Mutta viranomaiset sanoivat, ettei siipikarjan tilateurastus ikinä täytä heidän vaatimuksiaan.

”Se oli masentava tyrmäys.” Nythän sorsaa ja ankkaa saa jo kasvattaa.

1990-luvulla Kiuru haaveili marjanviljelystä ja opiskeli sitä. Mutta Chymoksen tehtailta sanottiin, että Puolasta saa marjaa halvalla, turha kuvitellakaan, että se täällä kannattaisi.

”Aina tuli joko virkamies tai markkinatalous toteamaan, että turhaan yrität. Aina joku vetää maton jalkojen alta. Tai vedät itse, kun petät itseäsi.”


Kiuru on kyllä yrittänyt. 1990-luvulla lähiseudun nuoret tuottajat alkoivat jauhaa jyvänsä itse suoramyyntiin. Ajoivat Haminan torille myymään. Samalla rahalla, jolla tuotti miljoona kiloa Elovena-hiutaleita, sai vain sata kiloa Kiurun kaurahiutaleita. Ja hintahan lopulta ratkaisee.

Oli siinä hyvätkin puolensa, Kiuru sanoo. Se työllisti, ja siinä kohtasivat tuottaja ja asiakas suoraan kasvokkain.

Taas pitäisi keksiä jotain uutta. Jotain veikeämpää kuin kaura, ohra ja nurmi, Kiuru sanoo. ”Esimerkiksi ananasta, päärynää, viiniä, banaania tai kirsikkaa tuohon aurinkoiselle rinteelle.”

Oikeastiko, minä kysyn. Onko ilmasto jo niin lämmennyt, ajattelen.

Ei sentään. Se oli vitsi. Maalla on suurta hupia jallittaa kaupunkilaisia hulluilla jutuilla.

Kiuru ideoi palveluita kaupunkilaisille. ”Mitä kaupunkilaiset haluavat maaseudulta? Jonkun ihmeellisen elämyksen. Ei niiden tarvitse tietää viljalajeista, kun ne käyvät Nuuksiossa.”

[vankilasääntö-Suomi]

Spoiler:

Kiurulla on flow, hän antaa tulla: Jos kaivaisi maakuoppia, siellä maatessa voisi kokea maanalaisen olotilan? Tai kylmävesihoitola, jossa aamupesutkin hoidettaisiin luonnonmukaisesti kylmällä vedellä? Tuli, sehän on nykyurbaanille vieras elementti, jos rakentaisi palvelut sen teeman ympärille?

Ei naurata.

Miksi haluat väkisin sinnitellä täällä, miksi et lähde kaupunkiin?

Mitä minä siellä tekisin, Kiuru kysyy.

”En olisi siellä sen onnellisempi. Häkkikanalassa, sitähän kerrostalo on. Onko Uula Aslak, joka Kilpisjärvellä hyttysten keskellä tekee saatanallisen raskasta työtä, jotenkin huonommassa jamassa kuin kaupunkilainen, joka siellä rotanloukussa yrittää pitää kiinni arvostaan?”

Haastaminen jatkuu:

”Silläkö maailma pelastuu, että kaikki asuvat luomubetonitaloissa luomuasvaltin keskellä? Kun ilmaston ääriongelmat räjähtävät käsiin, sade- ja sulamisvedet tulvivat kellareihin ja sähköpotkulaudat huljuavat asvaltilta Suomenlahteen.”

Kiuru ei ymmärrä, miten kaupungissa voidaan katujen lumet ja moskat kipata suoraan mereen ilman tunnontuskia.

Kiurulle on läheisempää Pentti Linkolan ajattelu kuin sähköpyörävihreys. Hän uskoo, että lihansyönnin vähentämisen paine nousee väestönkasvusta, kaikille pitää saada ruokaa. Ei siitä, että lehmän pieraisu tekee aukon ilmakehään.

Kysyn, miten vegaanilesbot vaikuttavat Kiurun elämään.
Kiuru puhuu kuin persu, mutta hän on keskustalainen. Hänet valittiin kuntavaaleissa toiselle kaudelle valtuustoon. Haminan seudulla yhä useampi siirtyi perusuomalaisten kannattajaksi.

Voin ihailla Kiurun soinimaista retoriikkaa. Mutta mittani täyttyy, kun alkaa Suomi suomalaisille -puhe ja mukaan vedetään vegaanilesbot.

Kysyn, miten vegaanilesbot vaikuttavat Kiurun elämään. Kenellä Suomi on, jos ei suomalaisilla? Missä täällä Kiurunkujalla ovat ne maahanmuuttajat, jotka Kiurun elämää häiritsevät?

Ei se tässä näy, Kiuru mutisee.

Paasaan, että vähemmistöryhmät ovat marginaalia juuri siinä mielessä, ettei niillä ole valtaa tai merkittävää asemaa.

Entä miten Kiurun mielestä pitäisi ratkaista työvoiman puute tulevaisuudessa, jos tänne ei saa tulla maahanmuuttajia?

”En minä tiedä”, Kiuru parahtaa. ”Jos tietäisin, olisin enemmän viisas kuin Tuurnperin Reetta. Minä olen vain maan matonen, joka yrittää selviytyä seuraavaan päivään.”

Nukutaan yön yli ja annetaan ajatusten muhia.

YÖLLÄ tajuan, että Suomea repii sisarkateuden kaltainen ongelma.

Jos lapsesta tuntuu, että äiti rakastaa enemmän sisarta ja suosii tätä, lapsi alkaa vihata sisarta – ei äitiään. Nyt maahanmuuttajat ja vegaanilesbot saavat vihat niskaansa, koska he tuntuvat joidenkin mielestä keräävän liikaa myötätuntoa ja tukea ja ihailua ja huomiota.

Päättäjät, eliitti ja kaupunkilaiset haluavat joidenkin mielestä vain esiintyä hyvinä ihmisinä, hyvesignaloivat, kun puolustavat vähemmistöjä. Se provosoi, synnyttää vastakkainasettelua. Ja se voi olla kohtalokasta.

Ilmiö näkyy maailmanpolitiikassakin. Tulee mieleen professori Tiina Rosenbergin kirja vuodelta 2014. Sen nimi on Arvot mekin ansaitsemme – kansakunta, demokratia ja tasa-arvo. Siinä kuvataan, miten länsimaiden johtajat osoittavat liberaalisuuttaan puhumalla julkisesti seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen puolesta. Samalla esimerkiksi Venäjällä näiden ryhmien kohtelu kovenee, koska siellä halutaan nimenomaan olla erilaisia kuin liberaalit länsimaat ovat. Vähemmistöjä käytetään poliittiseen peliin.

Sama voi päteä vaikkapa ilmastonmuutokseen. Jos jokin ryhmä omii asian, on vastustajien pakko olla eri mieltä. Vai onko?


Maanviljelijä Ismo Kiuru ja toimittaja Anna-Stina Nykänen istuivat navetan edustalla ja tiellä tepasteli Manna-pystykorva.
Maanviljelijä Ismo Kiuru ja toimittaja Anna-Stina Nykänen istuivat navetan edustalla ja tiellä tepasteli Manna-pystykorva. KUVA: JUHA METSO

SEURAAVANA aamuna olemme Kiurun kanssa ajankohtaisen keskustelun ytimessä. Käymme turvetuotantoalueella. Kaikkihan turpeesta nyt puhuvat, kaupungissakin.

Keskusta sai jyrättyä läpi, että turpeen käyttöä energian lähteenä jatketaan. Some täyttyi meemeistä, joissa oli kirjojen nimistä väänneltyjä turvevitsejä. Minä olin hiljaa. Pilkka ja ilkkuminen ei tuntunut hyvältä silloin. Saati nyt, tässä Kiurun kanssa.

Moniko kaupunkilainen on nähnyt turvepellon? En olisi tunnistanut sitä. Kiuru esittelee. Alue on suljettu järjestelmä, jossa juoksutusvedet kerätään talteen ja puhdistetaan. Tuossa ovat turveaumat, valutuskenttä, sähköpumppu…

Maassa näkyy isoja tassun jälkiä. Susi, sanovat miehet, Yksinäinen susi. Vai onko se sittenkin ilves, jälki on niin pyöreä.

Kiuru puolustaa turvetuotantoa energiantuotannon omavaraisuudella. Eikö sille anneta mitään arvoa?

”Ei tarvittaisi öljyä Suomen lämmittämiseen, kun on omasta takaa kultaa.”

Eikö Kiurua huoleta ilmastonmuutos? Maanviljelijä on säiden armoilla. Olisi loogista, että huoli ilmastonmuutoksesta olisi lähtenyt täältä eikä kaupungista. Täällä kai se selvemmin näkyy.

Tietysti ilmaston muuttuminen näkyy, Kiuru kertoo. Myrskyt ovat vahvistuneet. Pitkät kuivat kaudet ja muut äärisäät ovat lisääntyneet. Jo 1990-luvun puolivälissä, kun Kiuru kouluttautui vakuutusyhtiö Tapiolan kenttämyyjäksi, opetettiin varautumaan paheneviin myrskyihin.

Viime talvena oli paljon lunta, mutta kahtena vuonna sitä ennen ei ollut talvea lainkaan. Syksy kestää nykyään tammikuuhun asti, loskaisuus lisääntyy.

Miksi viljelijät eivät pidä tästä meteliä?

On selvää, että maanviljelijät kokevat joutuneensa tässä kohtalon kysymyksessä altavastaajan paikalle. Heitä syytetään ja syyllistetään. Kiuru sanoo moneen kertaan sarkastisesti, että ekologinen tietämys on sitä suurempaa, mitä korkeammalla kerrostalossa ihminen asuu.

Hänen näkökulmastaan kyseessä on petos.

Kiurua ärsyttää kaupunkilaisten itsekeskeisyys.
KIURUN mielestä kaupunkilaiset elävät jatkuvassa itsepetoksessa. Se näkyy hänestä esimerkiksi suhteessa ekologisuuteen. Kaupunkilaiset vähentävät perunansyöntiä ja syövät riisiä, joka lennätetään tänne toiselta puolen maailmaa. Onko se ekologista? Itsepetos näkyy hänestä siinäkin, että ylisuojellaan lapsia ympäristöltä ja fotoshopataan omia valokuvia somessa.

Kiurua ärsyttää kaupunkilaisten itsekeskeisyys. Hän uskoo, että pitkällä aikavälillä kaupunkilainen ei välitä pätkääkään kasveista ja eläimistä. Maito tulee kaupasta niin kuin kaikki muukin, ei hahmoteta ketjutuksia.

Kuka on nykyään juntti? Kiurun mielestä junttia pitää etsiä kaupungista. Juntti voi olla peräkamarin poika, joka asuu kerrostalon 12. kerroksessa, näpyttelee pelikonetta ja hakee välillä pitsan alakerrasta. Kiurun mielestä junttius on sitä, että ihminen pysyy siellä, mihin on syntynyt, elonpiiri on suppea ja supistuu yhä.

”Et lapioi paskaa navetasta, vaan lapioit paskaa netistä.”

Maaseudulla meno voi olla kansainvälisempää. Kiuru esittelee turvepellolta tullessa naapuritaloja. Tuossa entisessä navetassa on maailmalla tunnetun suomalaisbändin studio. Tuo on Andrein talo. Hän on venäläinen liikemies, joka vuokraa taloaan turisteille. Eivät ole juntteja. Ja tuonne kasvaa suurtila. Nuori isäntä ostaa lisää maata ja karjaa, jotta pärjää. Sitä varten on otettava isosti velkaa. Siellä tarvitaan ulkopuolista työvoimaa joka päivä, ympäri vuorokauden.


Navetassa aika on pysähtynyt ja kaikki muistuttaa siitä, miten kipeä menetys lehmistä luopuminen oli.
Navetassa aika on pysähtynyt ja kaikki muistuttaa siitä, miten kipeä menetys lehmistä luopuminen oli. KUVA: JUHA METSO

Suurtila on yritys, jonka pyörittäminen vaatii ihan erilaista elämäntapaa kuin perhetila, Kiuru selittää. Lypsyrobottien myötä ei olla enää samalla tavalla fyysisessä kontaktissa eläinten kanssa.

”Perheviljelmällä tunnet joka elukan. Robottinavetassa eläimet eivät ole persoonia, vaan massaa. Siirrytään aina vain kuvitteellisempaan maailmaan.”

Kiuru puhuu paljon kuvitteellisesta elämästä, jonka vastakohta on konkreettinen elämä. Se on sitä, kun potkaiset maakokkaretta ja näet sen sisällä kiemurtelevan madon ja lähdet ongelle.

Perheviljelmä on Kiurun mielestä hyvä tapa elää. Se ei ole vain elinkeino. Nyt hänestä tuntuu, että tätä perhekeskeistä ja yhteisöllistä elämäntapaa ollaan ajamassa alas.

Hänestä tämäkin elämäntapa voisi säilyä. Silloin pitäisi vain hyväksyä, että Suomi ei ole Skåne tai Ranska, ei täällä päästä sellaisiin satotasoihin. Viljely on täällä kaikilta osin kalliimpaa.

Kiuru on huomannut, että parin kolmen viime vuoden aikana asenne maanviljelijöitä kohtaan on kyllä muuttunut myönteisemmäksi. Nyt esimerkiksi ruokaomavaraisuutta pidetään tärkeänä. Puheet eivät vain näy vielä tilipussissa.

”Tärkeintä on tila. Oma tila. Et elä toisen ihmisen tilassa.”
Pohdimme sitä, kummalla menee huonommin, kaupunkilaisella vai maalaisella. Kaikki me olemme markkinavoimien orjia. Kaupungissa asumiskustannukset ovat sellaiset, ettei sielläkään yksi työ aina riitä elämiseen.

Maalla on sentään yhteisöllisyyttä, autetaan toinen toista, kun on tilanne päällä.

Itse asiassa sen hirvisopankin keitti naapurin rouva, kun Tuulan piti lähteä töihin.

Mitä sinä tarjoat, kun tulen käymään kaupungissa, Kiuru kysyy.

Tilaan Woltilla ihan mitä vain haluat, sanon.

Kaikkein parasta maaseudulla on Kiurun mielestä vapaus liikkua ja kulkea riippumatta muista.

”Tärkeintä on tila. Oma tila. Et elä toisen ihmisen tilassa.”

Kiuruhan onkin tilallinen. Oma tie, oma tila.

ISTUTAAN vielä ennen lähtöä kahville. Kiuru on viljellyt tätä tilaa nyt 40 vuotta. Kaikista vastoinkäymisistä huolimatta Tupu sanoo, että tässä on eletty hyvää elämää, unelmaelämää, ei voi olla tyytymätön.

Ismo mulkaisee avovaimoaan.

”Sinähän tykkäät maasta, luonnosta ja metsästä”, Tupu sanoo.

Ismo muistuttaa Tupun joskus todenneen, että mies otti tilan haltuunsa pakosta. Ei ollut vaihtoehtoja, kun isä sairastui. Mutta kuka meistä on voinut valita vapaasti?

Missä Ismo Kiuru nyt olisi, jos hän ei olisi täällä? Ehkä Buenos Airesissa. Hän rakastaa tanssia ja laulamista. Puhelimen soittoäänenäkin on tangoa.

”Olen laulanut koulussa, kännissä, suihkussa, traktorin kopissa”, hän sanoi, kun aikoinaan hakeutui Metsäkylän mieskuoroon. Hänestä tehtiin ykköstenori.

Mutta harrastus jäi. Kuoron viikkoharjoitukset olivat samaan aikaan, kun piti mennä navettaan. ”Eikä perhe tykännyt, kun äijä huiteli vetämässä jotlantaataa.”

Vielä ennen lähtöä pitää käydä katsomassa sitä tyhjää navettaa. Pitäisi keksiä sinne jotain uutta.

Käynti on järkytys. Siellä aika on pysähtynyt. Menetyksen tuska tulee selväksi, se iskee palan vieraankin kurkkuun ja tekee voimattomaksi.

Navetasta on poistettu parret ja länget. Mutta lattialla on yhä samat kuivuneet rehut ja lehmänlannat, jotka jäivät sinne, kun eläimet lähtivät.

Täällä ei ole tapahtunut yhtään mitään.

Me voimme vitsailla. Me voimme väitellä. Mutta kaiken sen puheen alla tässä kohdassa on jotain kovin kipeää.

”Mutta ei tässä kyykkyyn mennä, vaikka välillä kumarretaan”, Kiuru sanoo urheasti. ”Silloin on surutyö tehty, kun lattiat on puhtaat ja tyhjät.”

Tuula tulee vastaan ovella. Kaksi vuotta on mennyt, mutta Ismo ei vieläkään halua tulla tänne, hän kertoo. ”Oli se sen verran kova paikka.”

On aika heittää hyvästit. Auton vieressä laulamme yhdessä Satumaatangon ja Kalliolle kukkulalle 1970-luvun sävelellä.

Viime hetkellä Kiuru tulee viereeni ja sanoo, että hänellä on vielä yksi kysymys: ”Näemmekö me enää koskaan elämässä?”

[vankilasääntö-Suomi]

^paywallattu

Laitoin spoilereihin ylempiin viesteihin.

[Maidanin Veteraanien Veljesliitto]

^paywallattu

Laitoin spoilereihin ylempiin viesteihin.

[epäpoliittinen mussolini]

hämmentävän irrallista tossa toi persuilu noista konkreettisista elämän ongelmista

[Maidanin Veteraanien Veljesliitto]

Mainitaan että on kolme lasta mutta ei sitä mitä nyt tekevät. Kuulostaa vähän siltä että suvun tilan viljely on vielä muutaman vuoden vanhan isännän harteilla ja sit vuokrataan maat naapurille.

Ja lapset istuvat 12 kerroksen talossa lapioimassa paskaa Internetistä

[vankilasääntö-Suomi]

Mainitaan että on kolme lasta mutta ei sitä mitä nyt tekevät. Kuulostaa vähän siltä että suvun tilan viljely on vielä muutaman vuoden vanhan isännän harteilla ja sit vuokrataan maat naapurille.

Ja lapset istuvat 12 kerroksen talossa lapioimassa paskaa Internetistä

hämmentävän irrallista tossa toi persuilu noista konkreettisista elämän ongelmista

ehkä lapset ovat niitä vegaanilesboja jotka luulevat tietävänsä paremmin

[zutonFever]

Oli kyllä paskasti kirjoitettu juttu, vaikka melkein uskonkin että toimittaja ei kärjistänyt tahallaan asioita.

Mutta silti aika tommonen 2/5

[Mahdollisimman yleistäi]

Oli kyllä paskasti kirjoitettu juttu, vaikka melkein uskonkin että toimittaja ei kärjistänyt tahallaan asioita.

Mutta silti aika tommonen 2/5

Klikki- ja pöyrilöitymispöhinäkiimassa raapustettua paskaa. Kaupunkilaisen tissiposken ja ahavoituneen maalaispalikan vastakkainasettelun aika on nyt! Toivoo HS.

[vankilasääntö-Suomi]

eihän ne toivo vastakkainasettelua, vaan nimenomaan Dialogia. Niillä oli jo aiemmin joku Suomi puhuu -viritys: https://www.hs.fi/politiikka/art-2000006005520.html

Tää on sitä samaa, että joku random keskustan kuntavaltuutettu on Kansojen Syvien Rivien edustaja kun se osaa puhua ja kirjoittaa ja vihaa vegaanilesboja. Jotain lässytystä turpeesta Suomen energiaturvallisuuden takeena pitää kuunnella koska se on maalainen eikä sille voi sanoa että se puhuu paskaa.

[zutonFever]

eihän ne toivo vastakkainasettelua, vaan nimenomaan Dialogia. Niillä oli jo aiemmin joku Suomi puhuu -viritys: https://www.hs.fi/politiikka/art-2000006005520.html

Tää on sitä samaa, että joku random keskustan kuntavaltuutettu on Kansojen Syvien Rivien edustaja kun se osaa puhua ja kirjoittaa ja vihaa vegaanilesboja. Jotain lässytystä turpeesta Suomen energiaturvallisuuden takeena pitää kuunnella koska se on maalainen eikä sille voi sanoa että se puhuu paskaa.

Älä nyt, Hoskosen Hannukin on varmaan pohjimmiltaan ihan hyvä jätkä.



Totuus: Ei ole.