Olen ollut mukana tarkkaavaisuushäiriöitä koskevassa tutkimuksessakin, koe-eläimenä siis. Tarkkaavaisuuteni häiriöitä on todennettu lukuisin testein anturit päässä ja minulla on (ollut) pääni toiminnasta varsin paljon erilaista informaatiota. Joillakin osa-alueilla on häikkää kaikkien muidenkin edestä, jotkut taasen toimivat vähän ylikorostuneen hyvin.
Concertan annostus oli täydet 72 mg/päivä, joka taitaa olla aikuisen maksimiannos. Sain sen (ihan pyytämättä), vaikka paino taisi olla lähempänä lasten painoluokkia. Sivuoireita ei juuri ollut, mutta joskus 2012 tienoilla ehkä kyllästyin lopullisesti. Vielä 2013 silloista päättötyötä tehdessä taisin hetkellisesti popsia pirini, sen jälkeen enää en. Nyt olen täti-ikäisenä käymässä työn ohella AMK:a läpi kahdessa vuodessa ilman hyväksilukuja, että näköjään olen opiskelunkin suhteen oppinut hallitsemaan itseni ja löytänyt sopivat tavat toimia. Elämä ei ole kaaosta millään muillakaan tärkeillä osa-alueilla. Toisaalta se taas vaatii sitä, että kaikki on pakko pitää kohtuu tarkassa kontrollissa koko ajan, ettei levähdä käsiin
ja tilanne on ollut paljon pahempikin. Kanssani asuva miesparka tosin kärsii välillä tästä "hekumallinen innostus -> pakahduttava epätoivo" -aaltoilusta, sekä siitä, että kotona jätän kaikki hujan hajan, unohtelen kummallisia asioita kummallisiin paikkoihin, kykenen olemaan täydellisesti huomaamatta niitä, jne. Olen myös jokseenkin onnettomuusaltis. Sen verran, että on henkikin meinannut lähteä, kun ei ehdi havannoida ympäristöään. Tapaturmavakuutusta ja sairaalapalveluja on tarvittu useamman kertaa.
Minua concerta rauhoitti, mutta tälleen keski-iän kynnyksellä en enää tahtoisikaan olla rauhallisempi. Ihan olen pystyynkuollut jo muutenkin. Yritän myös päästä irti diagnoosistani, sillä samalla tavalla kuin sen saaminen voi tietyllä tapaa tuoda helpotuksen, voi jossain määrin käydä ajan kanssa toisinkin päin. Alkaa liikaa elää diagnoosinsa mukaan ja uskoa, että asiat X eivät ole mahdollisia, eikä koskaan pysty siihen, tähän ja tuohon, koska mm. tarkkaavaisuushäiriö. Itselle meinas käydä näinkin ja olen sittemmin todistanut itselleni, ettei omalla kohdallani tämä pikku poikkeavuus kuitenkaan estänyt mitään. Vähän hidasti kyllä (tai silmämääräisesti nopeutti, kaikkiin suuntiin saman aikaisesti...).
Enkä minä nyt tässä yritä kertoa, että kaikkien pitäis, tai olisi mahdollista pärjätä samalla tavalla ja tarkkaavaisuushäiriökin on vain yksi osa ihmistä. Silti minussa elää usko, että kaiken maailman diagnoosit voivat välillä myös kääntyä itseään vastaan, jos niitä niiden saamisen myötä alkaakin vain toteuttaa entistä hanakammin.
