Yksinäisyyshommat

[NicAhh]

Minulla ei ole enää kuin yksi sellainen puolituttu kaveri jota näen ja häntäkin ehkä kerran pari puolessa vuodessa jos nyt sitäkään. Ja sitten on yksi internetti ystävä joka muistaa minua. Vuosia ollut minun paras ystäväni lopetti yhtäkkiä kokonaan yhteydenpidon kun minulla oli muutenkin vaikea hetki ja sellainen hieman pirstaloittaa.
No olen tietenkin omalta osaltani vaikuttanut yksinäisyyteeni paljon, kun olen niin erakkoituva ihminen kaikenkaikkiaan metsän keskellä syrjäseudulla jne. Joskus sitä vaan kaipaa silti kavereita joiden kanssa voisi leikkiä tai jotain en tiiä, liian vaikeaa sekin on kun sosiaalisuus on minulle tähtitiedettä ja ei minusta oikein tykätäkkään.

Kuulostaa tutulta. Aika erakko olen, vaikka asunkin pienessä lähiössä, Suomen mittakaavassa isolla paikkakunnalla.

Nää pimeät syysillat jotenki korostaa tätä yksinäisyydentunnetta.

Jännä

Varmaan ku tulee sellainen tunne, että pitäis olla comfysti, mikä ny suomeks onkaan, nii se yksinäisyys korostuu siinä.


Mutta parempi yksin ku persreikien parissa. Niitä on tuolla, ja ne voi esittää mukavia, mutta totuus on jotain ihan muuta.

[zutonFever]

Onhan tää tätä. Ollut koko aikuisiän oikeastaan, satunnaisia jaksoja lukuunottamatta. Homma vielä korostui kun lopetin päihteilyn, mikä itselleni oli sosiaalista toimintaa ja sitä kautta tutustui oikeastaan kaikkiin ihmisiin ketä ylipäätään tunnen vähänkään paremmin.

Sitten muutin töiden takia 3 vuotta sitten 500 km päähän 12 vuoden Joensuussa asumisen jälkeen, ja nyt sitten sopivasti just ennen koronaa vielä Helsinkiin. Nää kolme vuotta on mennyt ihan täysin töitä tehdessä, mutta ei tuolta duunin kautta tutustu ihmisiin kenen kanssa olisi muuta yhteistä kuin se työ. Ei näin aikuisena oikein enää tutustu ihmisiin, ja olen entistä enemmän vajonnut sinne kuiluun missä ei todellakaan edes kiinnosta pitää yhteyttä keneenkään. Somechattailyä en oikein ikinä ole oppinut, tai suurin osa ihmisistä tuntuu siellä vielä tylsemmiltä ja etäisemmiltä kuin face2face tavatessa. Ne muutamat etäkaverit kenen kanssa jaksaa yhteyttä pitää on nekin vähitellen putoillut pois, kun ei ole ehditty tai jaksettu enää livenä nähdä. Mitä harvemmin näkee ihmisiä, sitä vähemmän sitä edes kaipaa, ja sitä enemmän se tuntuu aina jälkeenpäin verottavan omia voimavaroja. Edes omien lähisukulaisten kanssa ei tule oltua tekemisissä, mikä on vasta viime aikoina alkanut edes harmittamaan. Kun ton 10-15 vuotta itse oli pitämättä yhteyttä oikein keneenkään, niin yllättäen ei niitä muitakaan kiinnosta ottaa yhteyttä itseeni.

[Ceijo Succula]

Näitä oon tässä viime aikoina kelaillut yhden avoliiton taas kariuduttua, tällä kertaa ennätysajassa. Oon selvästi parisuhdeihminen enkä viihdy konkreettisessa yksinäisyydessä. Itselle kaverit ja ystävät ei korvaa sitä, että on joku tietty henkilö, jonka kanssa jakaa arki ja joka tulee illalla himaan tai odottaa siellä. Yhden illan jutut ei aja yhtään samaa asiaa, vaikka onkin mukavampi nukkua joku kainalossa kuin yksin, koska myös fyysinen läheisyys on meikälle helvetin tärkeä juttu. Kaikki hokee aina, että pitäisi opetella olemaan onnellinen yksin, ja varmaan siinä joku perä onkin, mutta toisaalta oon vähän sitä mieltä, että ihmiset on saatana erilaisia ja toisille yksinolo sopii ja toisille ei.

Miulle ei myöskään ole koskaan ollut ongelma solmia pitkiä suhteita ja sitoutua niihin. Ensimmäinen teini-iän seukkailu kesti vajaa kolme vuotta, seuraava myöhäisteininä alkanut suhde kesti kuusi vuotta ja päättyi avoliittoon ja seuraava vajaa seitsemän vuotta ja päättyi avioliittoon. Viimeisin oli ohi tasan yhdeksässä kuukaudessa avoliitossa, ja poikkeaa valitettavasti noista muista myös siinä, että tässä asiaa prosessoituani ja psykologin kanssa juteltuani ymmärsin täysin, mikä oli homman nimi. Saattaa kuulostaa siltä, että hyppään suin päin ensimmäisen mimmin matkaan, mutta olen itseasiassa helvetin ronkeli ja vaatii aika paljon, että miulta lähtee jalat alta. Viimeisin suhde oli kaikin puolin intensiivisin ja vei ensimmäisten kuukausien aikana heti ensitapaamisesta myös sellaisiin euforian ja rakkauden olotiloihin ettei mitään järkeä, mutta noh, sillekin oli sitten selitys.

Tässä vaiheessa elämää alkaa tuntua siltä, että olisi varmaan oikeasti parasta opetella saamaan yksinolosta ja yksinäisyydentunteesta sen verran kiksejä, ettei enää kaipaisi kumppania rinnalle ainakaan niin paljon kuin ennen. Joku synapsi aivoissa pitäisi saada napsautettua sellaseen asentoon, että sinkkulaiffia voisi viettää onnellisena muutenkin kuin kännissä. Tää yhä yhteinen koti ahdistaa ja on hienoa päästä parin viikon päästä omaan asuntoon, mutta silti se tuntuu todella vittumaiselta.

[eh]

Tässä vaiheessa elämää alkaa tuntua siltä, että olisi varmaan oikeasti parasta opetella saamaan yksinolosta ja yksinäisyydentunteesta sen verran kiksejä, ettei enää kaipaisi kumppania rinnalle ainakaan niin paljon kuin ennen. Joku synapsi aivoissa pitäisi saada napsautettua sellaseen asentoon, että sinkkulaiffia voisi viettää onnellisena muutenkin kuin kännissä.

En tiedä, voiko yksinäisyydentunteesta saada kiksejä, mutta yksinoloon totuttelemista suosittelen. Joskus tossa kymmenisen vuotta sitten itse totuttelin, paljon parempaa on ollut elämä sen jälkeen.

[Virkakoneiston sähköinen vasara]

Ei kannata totutella liikaa. Itse totuin niin hyvin, ettei enää ihmisiä osaa (tai uskalla) lähestyäkään. Yksinäisyys ei silti ole mihinkään väistynyt. Sietämään sitä on jotenkin oppinut. Mutta en suosittele.

[eh]

Ei kannata totutella liikaa. Itse totuin niin hyvin, ettei enää ihmisiä osaa (tai uskalla) lähestyäkään. Yksinäisyys ei silti ole mihinkään väistynyt.

Itsehän en ole osannut (tai uskaltanut) koskaan. En osaa sanoa, onko yksinoloon tottuminen vaikuttanut tähän mitenkään, luultavasti ei. Yksinäisyys ei ole myöskään väistynyt, mutta se ei ole läsnä ajatuksissa aivan koko ajan, mikä on mielenterveyden kannalta kiva asia.

[NicAhh]

Kun on tarpeeksi huonoja kokemuksia ihmisistä, niin ei niitä niin kaipaa enää. Mitä tuohon pitäs nyt sanoa heh

Olis kyllä ihan kiva jos löytäisin jonku, joka näyttäis ettei kirvestä kannatta nyt ihan kaivoon heittää.

[Ceijo Succula]

Kun on tarpeeksi huonoja kokemuksia ihmisistä, niin ei niitä niin kaipaa enää. Mitä tuohon pitäs nyt sanoa heh

Olis kyllä ihan kiva jos löytäisin jonku, joka näyttäis ettei kirvestä kannatta nyt ihan kaivoon heittää.

Itse olen tästäkin huolimatta loputon romantikko vaikka nyt ois ehkä aika luovuttaa sen suhteen ja mennä maakellariin.

[NicAhh]

Kun on tarpeeksi huonoja kokemuksia ihmisistä, niin ei niitä niin kaipaa enää. Mitä tuohon pitäs nyt sanoa heh

Olis kyllä ihan kiva jos löytäisin jonku, joka näyttäis ettei kirvestä kannatta nyt ihan kaivoon heittää.

Itse olen tästäkin huolimatta loputon romantikko vaikka nyt ois ehkä aika luovuttaa sen suhteen ja mennä maakellariin.

Kun ei koske vaan romanttisia juttuja

Huonoa kohtelua tullu esim. hoitolaitoksissa. Joissa pitäisi hoitaa ihmisiä!! Ei kiusata ja vittuilla!

Jäi traumat.

[Aika kiihkeä mature]

Ei kannata totutella liikaa. Itse totuin niin hyvin, ettei enää ihmisiä osaa (tai uskalla) lähestyäkään. Yksinäisyys ei silti ole mihinkään väistynyt. Sietämään sitä on jotenkin oppinut. Mutta en suosittele.

Täsmälleen sama.

[Sasse netä]

Ei kannata totutella liikaa. Itse totuin niin hyvin, ettei enää ihmisiä osaa (tai uskalla) lähestyäkään. Yksinäisyys ei silti ole mihinkään väistynyt. Sietämään sitä on jotenkin oppinut. Mutta en suosittele.

Tätä efektiä pystyy myös kumoamaan osallistumalla esimerkiksi jotenkin hyväntekeväisyyshommiin tai ihmisten auttamiseen. Käsittääkseni toteutustapa täysin vapaa kunhan kokee auttavansa jotakuta niin auttaa aivoja pysyttelemään semmosessa ihmisten tapaamis moodissa tai jotain.

[Sasse netä]

Ei kannata totutella liikaa. Itse totuin niin hyvin, ettei enää ihmisiä osaa (tai uskalla) lähestyäkään. Yksinäisyys ei silti ole mihinkään väistynyt. Sietämään sitä on jotenkin oppinut. Mutta en suosittele.

Tätä efektiä pystyy myös kumoamaan osallistumalla esimerkiksi jotenkin hyväntekeväisyyshommiin tai ihmisten auttamiseen. Käsittääkseni toteutustapa täysin vapaa kunhan kokee auttavansa jotakuta niin auttaa aivoja pysyttelemään semmosessa ihmisten tapaamis moodissa tai jotain.

Hemmetti tokalla googletuksella nyt kävi tuuri. Piratoin tänne luettavaksi.

https://www.economist.com/science-and-t ... loneliness

Loneliness is bad for your health—certainly as bad as being obese, and possibly as bad as being a moderate smoker. So, in these days of plague, when enforced solitude is the order of the day in many places, how to stop solitude turning into loneliness is a pressing medical question.

One part of the answer is to try to understand the physiology of the change. And that has, for the past few years, been the objective of Steven Cole of the University of California, Los Angeles. Dr Cole began his work with a study he published in 2015, in collaboration with John Cacioppo of the University of Chicago. The pair led a team of psychologists, neuroscientists and immunologists who found that the pattern in people’s blood of immune cells called myeloid cells is notably different in those who score as “very lonely” on loneliness tests compared with those who do not.


Lonely people have unusually low numbers of a type of myeloid cell that generates what are known as interferon responses, which hamper viral replication. This makes them particularly vulnerable to viral infections. They also have an abundance of a second type of myeloid cell, one that promotes the activity of genes which drive inflammation—and it has been known for years that those who feel lonely experience more inflammation than those who do not.

These correlations are intriguing, but do not explain which comes first, the loneliness or the myeloid response. Dr Cole and Dr Cacioppo addressed that question by repeatedly measuring perceptions of social isolation in individual volunteers, while simultaneously tracking, from blood samples, their gene-expression patterns and other changes in their physiology. They found that, initially, volunteers’ feelings of isolation coincided with an increase in their inflammation genes’ activity and a concomitant increase in the circulation of immature immune cells, called monocytes, that are involved in inflammation—and which are also known to travel into the brain and promote anxiety. They noted, too, increased levels in the brain of signalling molecules associated with both inflammation and behaviours such as social withdrawal, feelings of suspicion towards the outside world and a tendency to act more defensively by making decisions that involve few risks. That, of course, promotes further feelings of loneliness. Which, in turn, trigger a further myeloid response. And so on.



It seems, therefore, that though loneliness starts with solitude, it can quickly take on a physiological life of its own. Dr Cole thus worries that the enforced isolation, brought about by current circumstances, of those who are already living alone may create in many people a state of chronic loneliness that is difficult to escape from when things start returning to normal.

Dealing with this will not be a simple matter of allowing people to socialise once again. Because the myeloid feedback loop makes those affected more defensive and suspicious, the mere presence of others is not enough to restore the status quo. Something else is needed, too.

In search of that something Dr Cole carried out—this time in collaboration with Sonja Lyubomirsky, a psychologist at the University of California, Riverside—a series of experiments that encouraged healthy people to direct simple acts of kindness towards their fellow creatures: things like running an errand for an elderly neighbour or helping a colleague with a computer problem. Participants had their blood drawn in order to examine their myeloid responses. Those directed to show kindness to others on a weekly basis had precisely the opposite gene-expression activity to that previously seen in the lonely by Dr Cole and Dr Cacioppo.

Dr Lyubomirsky now picked up the baton. In collaboration with Dr Cole and with Megan Fritz, a colleague at Riverside, she repeated the study, but with a twist. Instead of looking only at participants’ myeloid responses, she also asked them specific questions about loneliness.

As she and her colleagues reported to this year’s conference of the Society for Personality and Social Psychology, held in New Orleans in February, they found that in the case of loneliness, the saying about it being more blessed to give than to receive is true. Asking lonely people to perform acts of kindness to others significantly reduced the offerer’s feelings of loneliness, as well as the myeloid response that drives inflammation. Also, and perhaps portentously given the meeting’s timing, Dr Fritz and Dr Lyubomirsky reported the preliminary results of a second study. This compared the effect on a lonely person’s feelings of acts of kindness he or she performed face to face with those performed online: donating money to a gofundme effort, for example, or writing a thank-you note to a friend.

The study’s results suggest that online kindness has the same beneficial effect as the face-to-face variety. And that could help to address Dr Cole’s fears of a post-covid loneliness epidemic. No doubt (though this was beyond the scope of these studies) merely having contact with others while staying in isolation is beneficial to those at risk of loneliness. But asking lonely people to use those means to commit random acts of kindness to others might go beyond this, and be just what the doctor ordered.■

Readers’ favourites
UNITED STATES
How the American economy did under Donald Trump

EUROPE
The beheading of a teacher will harden France’s belief in secularism

INTERNATIONAL
The scandal-hit market for passports and long-term visas is booming

This article appeared in the Science & technology section of the print edition under the headline "Immunity from being alone"

[zutonFever]

Yksinäisyys on hiton vaikea huume.

Kun oon melkein koko aikuisikäni asunut yksin, niin en hitto kyllä suostuisi lyömään hynttyitä yhteen ennen todella pitkää harjoitteluvaihetta. Jos edes sittenkään. Elämäni voisin kyllä hyvin kuvitella jakavani jonkun kanssa, mutta vakituista asuntoani en.

[eh]

Yksinäisyys on hiton vaikea huume.

Kun oon melkein koko aikuisikäni asunut yksin, niin en hitto kyllä suostuisi lyömään hynttyitä yhteen ennen todella pitkää harjoitteluvaihetta. Jos edes sittenkään. Elämäni voisin kyllä hyvin kuvitella jakavani jonkun kanssa, mutta vakituista asuntoani en.

Yksinolo on se huume, yksinäisyys pikemminkin semmonen hiton paha sivuvaikutus.

[eh]

Ei kannata totutella liikaa. Itse totuin niin hyvin, ettei enää ihmisiä osaa (tai uskalla) lähestyäkään. Yksinäisyys ei silti ole mihinkään väistynyt. Sietämään sitä on jotenkin oppinut. Mutta en suosittele.

Tätä efektiä pystyy myös kumoamaan osallistumalla esimerkiksi jotenkin hyväntekeväisyyshommiin tai ihmisten auttamiseen. Käsittääkseni toteutustapa täysin vapaa kunhan kokee auttavansa jotakuta niin auttaa aivoja pysyttelemään semmosessa ihmisten tapaamis moodissa tai jotain.

Hemmetti tokalla googletuksella nyt kävi tuuri. Piratoin tänne luettavaksi.

https://www.economist.com/science-and-t ... loneliness

Kiitos tästä! Oma tilanne on sellainen, että tuo ehdotettu parannuskeino lienee "too little, too late", mutta kiinnostava tutkimus silti.