Jukka Kemppinen kettuilee Jungnerille blogissaan kohtuullisen estottomasti. Lähinnä Jungnerin avautumisille kirjallisuuden ja lukemisen suhteen.
http://kemppinen.blogspot.com/2019/08/e ... ialla.html
Pienenä Mikael Jungner meni metsän ja kiipesi kivelle julistaakseen sanaa. Kävi niin, että hän kompastui kengännauhaansa, putosi ja löi päänsä.
Virvoiteltuna poikasen huomattiin muuttuneen sosiaalidemokraatiksi. Niinpä hän lähti kodistaan etsimään onneaan ja ilmoitti eräänä päivänä, nimittäin tänään, että lukeminen joutaakin mennä muodista ja kirjat ovat lisäksi liian pitkiä. Liiasta leveydestä hän ei maininnut.
Kyllä toistaitoisuus työlästyttää muitakin. Joku toinen voisi huolestua, ellei kelpaa kunnolla puolueen leipiin eikä edes radion johtoon. Mutta älä välitä, Mikael! Ei Villekään välittänyt, vaikka munat jäivät oven väliin.
Eräässä kirjassa (!) (Miettinen, Kieltosutkaukset, 1971), on näitä lohduttavia lauseita ’Villen’ kohdalla toista sataa. ”Älä välitä. Ei Villekään välittänyt, vaikka oli kahdeksan lapsen isä eikä ollut koskaan saanut.”
Jungnerilta jää huomaamatta lukemisen erikoisuus, josta neurologia on ollut syystäkin kiinnostunut.
Opittua lukutaitoa ei juurikaan voi menettää. Aivovamma voi sellaista aiheuttaa. Jos Jungner lakkaisi käyttämästä housuja, kuten tuo sananparren Ville, ja alkaisi siis kulkea munasillaan, hän voisi tuntea olonsa yleväksi, mutta muuta eivät ehkä tuntisi.
Olen istunut lounaalla Jungnerin kanssa, ja vieläpä Kosmoksessa. Hän vaikutti täysijärkiseltä. Siksi oletan hänen nyt liehittelevän typeryksiä tuodakseen esiin itseään ja edistääkseen jotain toistaiseksi pimeän peittämää asiaansa.
Suomen kansan itsepintainen painetun sanan ja koetellun järjen vastustus on tuskin lisääntynyt, mutta kuuluvuutta se on saanut, etenkin politiikassa. Kun Narrien laiva, Stultifera navis lähtee Kauppatorin laiturista etsimään Eduskuntaa, tiedämme valmiiksi, että Mikael Jungner seisoo jonossa vertaisena vertaistensa joukossa, sormi nenässä.
Jungnerin meritaito on kuvattu Platonin ”Valtiossa”, kirjassa 6.
http://kemppinen.blogspot.com/2019/08/jakotaulu.html
Eräs Jungner sanoi televisiossa, että ohutkin kirja riittää. Esimerkillään hän tuli osoittaneeksi ominaispainonsa. Gladwellin kirjassa ei ole yhtä nopeasti omaksuttavaa asiaa, kuten hän sanoi, vaan yksitoista. Eräässä toisessa hänen kirjassaan niitä on kaksitoista.
Ajatukset eivät tosin ole Gladwellin omia, mutta hän on hyvä kirjoittaja. Taustalla ovat useimmiten tilastomatematiikan tunnetusti vaikeat hajontaongelmat eli epätyypillisyyden tyypillisyys.
Nasim Taleb on toinen suosittu kirjoittaja, joka pohtii tilastollisia yllätyksiä (Musta joutsen).
Kirja jonka väärinkäsittämiseen Jungnerilta meni vain tuokio oli luullakseni ”Outliers”. Esimerkkinä tässä on kaksi kirjoittajaa, Gladwell ja Taleb, joiden viesti on sama: asia ei välttämättä ole sitä, miltä näyttää.
Esimerkki turhan pitkästä kirjasta oli siis huonosti valittu.
Toki tarvitaan hiukan ajattelemista, joka ei taida kuulua M. Jungnerin harrastuksiin, jotta käsittäisi, mikä romanissa on tarinoiden ja runojen merkitys kokonaisuudelle.
