Janne M. Korhonen

[38911 BASIC BYTES FREE]

Ennuste elintason kehittymisestä Yhdysvaltojen ulkopuolisissa teollistuneissa maissa (Randers, 2012). Vuosien 2025-40 välillä ihmisten enemmistö alkaa köyhtymään, kun ympäristötuhojen (kuvassa esimerkkinä merenpinnan nousu) aiheuttamien vahinkojen korjaaminen vie entistä suuremman osan yhteiskunnan tuotoksesta ja talouskasvu käytännössä pysähtyy. Ennuste olettaa, että ilmastonmuutoksen torjuntaa tehostetaan nykyisestä; jos niin ei tehdä, pudotus tulee 10-20 vuotta myöhemmin mutta se on paljon rajumpi.

Kolmanneksi, rikkaat vastustavat ympäristötoimia, koska he tietävät hyvin, että tarvittavan laajuiset toimet ovat nyt hyvin kalliita ja ne täytyisi rahoittaa esimerkiksi veroja korottamalla. Tarvitsemme nyt jotain vastaavaa kuin sen valtavan teollisen liikekannallepanon, jolla valtiot varautuivat toiseen maailmansotaan. Rikkaat tietävät hyvin, että tällöin erityisesti rikkaita tultaisiin verottamaan rajusti. Yhdysvalloissa suurimmista tuloista perittiin sodan aikaan 92 ja Iso-Britanniassa 99 prosentin vero. Yhdysvalloissa on nyt esitetty, että kymmenen miljoonaa dollaria ylittävistä vuosituloista verotettaisiin 70 prosenttia – ja rikkaat ovat ympäristöliikkeen suurimpia vastustajia.

Teitä vähättelemään pyrkivät ja nykyjärjestelmän hyvyyteen uskovat tulevat väittämään, että talouskasvu on mahdollista “irroittaa” luonnonvarojen kulutuksen kasvusta. Tämä on mahdollista teoriassa, mutta käytännön näytöt osoittavat, ettei irroittaminen (ns. decoupling) ole ainakaan riittävän nopeaa estääkseen vakavaa kriisiä. Kestävä talouskasvu saattaa olla mahdollista sen jälkeen, kun koko yhteiskuntamme on käytännössä rakennettu uudelleen vähäpäästöiseksi ja ympäristön huomioivaksi. Olemme kuitenkin vitkastelleet liian kauan, ja nyt on käytännössä mahdotonta selvitä ilman edes väliaikaista pysähdystä talouskasvussa. Tämä ei ole houkutteleva vaihtoehto ja talouskasvun pysähtymiseen liittyy aivan aitoja ongelmia – esimerkiksi suurta työttömyyttä – mutta vaihtoehtona on talouden loppuminen sivilisaation tuhoutuessa.

Tilanteemme on sama kuin jos pelaisimme Monopolia, jossa voitolla olevat pääsevät lisäksi vaikuttamaan pelin sääntöihin, palkkaamaan itselleen puolestapuhujia ja pakottamaan häviöllä olevat jatkamaan peliä. Ainoa ero on siinä, että tosielämässä talouspelin pelaaminen tuhoaa lisäksi luontoa ja saastuttaa ilmakehämme kasvihuonekaasuilla. Kaikki ympäristötoimia ja teitä vähättelevät puheet esimerkiksi “taloudellisista realiteeteista” tai ympäristötoimet estävästä “kestävyysvajeesta” kannattaa lukea tätä taustaa vasten.

Talousjärjestelmä on kuitenkin ihmisten keskenään kehittämä sopimus, ei mikään muuttumaton luonnonlaki. Ihmiset ovat eläneet onnellisina hyvin erilaisissa talousjärjestelmissä, ja omakin talousjärjestelmämme oli vielä 40 vuotta sitten hyvin toisenlainen kuin nykyään. Voimme siis halutessamme muuttaa talousjärjestelmää ja vaikuttaa siihen, että se hyödyttää muitakin kuin pelin voittajia. Luonnonlaeille ja luonnolle emme sen sijaan voi mitään. Niiden kanssa ei voi neuvotella, emmekä voi sopia, että huomisesta alkaen fysiikka toimii toisin.

Siksi meidän täytyy muuttaa sitä, mikä on muutettavissa. Meidän tulee esimerkiksi vaatia järjestelmää, jossa on mahdollista elää onnellista elämää vähemmällä, tarvitsematta kilpailla jatkuvasti toisten ihmisten kanssa omaisuudessa ja tehokkuudessa eli käytännössä siinä, miten paljon ja kuinka nopeasti käyttää luonnonvaroja. Tämä tulee tuottamaan vielä paljon itkupotkuraivareita niiltä, joiden omakuva tai omaisuus on sidoksissa nykyjärjestelmään, mutta muutoksen ainoa vaihtoehto on sivilisaation ja kenties koko lajimme tuho. Mitään järkeä ei ole ainakaan siinä, että pönkitämme nykyistä, tuhoa kohti syöksyvää järjestelmää vain siksi, että muutamat harvat rikkaat rikastuisivat ennen tuhoa vielä vähän.

Nykyistä järjestelmää puolustavat tulevat kysymään, mikä olisi vaihtoehto. Näitä vaihtoehtoja onneksi on: mikään luonnonlaki ei esimerkiksi estäisi meitä elämästä esimerkiksi Kate Raworthin hahmottelemassa “donitsitaloudessa,” jossa talouden tavoitteena ei olisi rikkaiden jatkuva rikastuminen, vaan ihmisten tarpeiden ja luonnon rajallisuuden tasapuolinen huomioiminen. Parannus olisi jo sekin, jos palaisimme 40 vuotta sitten vallinneeseen tilanteeseen, jossa rikkaiden halut olivat nykyistä enemmän alisteisia ihmisten hyvinvoinnille. Tämä olisi täysin mahdollinen tapa elää, ja tuon ajan kokeneet pitävät yleisesti sitä Suomen historian kultakautena. Ne saavutukset, joiden ansiosta Suomi nykyisin tunnetaan yhtenä maailman parhaista valtioista elää, itse asiassa rakennettiin nimenomaan tuolloin. Meillä ei ole yhtään mitään syytä pysähtyä tähän, vaan voisimme pyrkiä vielä parempaan. Miltä kuulostaisi esimerkisi kolmipäiväinen työviikko? Työn vähentäminen ja suurempi jakaminen olisi nimittäin erinomainen tapa jakaa hyvinvointia entistä laajemmalle ilman, että päästöt kasvavat.



Donitsitaloustieteen tapa ajatella maailmaa. Sosiaalinen perusta tulee saada kuntoon, samalla kun ympäristön rajoitukset otetaan huomioon. Oma käännökseni Kate Raworthin alkuperäisestä kuvaajasta.

Jos haluatte oppia enemmän siitä, miten järjestelmämme toimii ja kuinka siihen voi vaikuttaa, kysykää rohkeasti. Kun ilmat lämpenevät, suosittelen, että otatte mielenosoitukseen mukaan Monopoli-pelin ja pelaatte sitä isolla porukalla. Esimerkiksi kahdeksan tai useamman pelaajan Monopoli-peli opettaa tarkkanäköiselle oikeastaan kaiken tarvittavan siitä, miten nykyinen talousjärjestelmämme toimii, ja miksi se tuottaa hyvin epätasa-arvoisia tuloksia vaikka säännöt ovat samat kaikille. Myös seuraavissa kirjoissa käsitellään asiaa tarkasti ja perustellusti mutta kuitenkin ymmärrettävästi.

Raworth, K. (2018). Donitsitaloustiede.

Suokko, A. & Partanen, R. (2017). Energian aika.

Chang, H-J. (2015). Taloustiede: käyttäjän opas.

Chang, H-J. (2012). 23 tosiasiaa kapitalismista.

Klein, N. (2015). Tämä muuttaa kaiken – kapitalismi vs ilmasto.

Mainitut lähteet:

Hoffrén, J. (2012). Suomalaisen hyvinvoinnin tarina. Tieteessä Tapahtuu, (2), 3–8.

Randers, J. (2012). 2052: A Global Forecast for the Next 40 Years. White River Junction, VT: Chelsea Green Publishing.

[38911 BASIC BYTES FREE]

https://jmkorhonen.fi/2019/04/15/talous ... -fasismia/

Talouspolitiikan rautahäkki kasvattaa fasismia

HUHTIKUU 15, 2019 ~ J. M. KORHONEN

Vaalit on nyt käyty, ja yli 17 prosenttia suomalaisista ei nähnyt mitään ongelmaa äänestää kansainvälisen äärioikeiston poliittista siipeä ja sen avoimen rasistisia tai ainakin rasismin kanssa flirttailevia ehdokkaita.

Tämä ei ole tietenkään mikään yllätys. Persuaktiivien keskuudessaan käyttämä retoriikka ei eroa millään tavalla esimerkiksi Uuden-Seelannin 50 ihmistä murhanneen terroristin käyttämästä retoriikasta, ja jopa puolueen vaalivalvojaisissa tallentui videolle kansainvälisen äärioikeistoskenen käyttämiä white power-käsimerkkejä. Vähän aikaa sitten tehdyssä kyselyssä peräti 20 prosenttia suomalaisista olisi ollut valmis äänestämään radikaalin nationalistista puoluetta. Se, että persujen tulos ei ollut tämän parempi, on sinänsä voitto. Sekä ympäristön että ihmisoikeudet vakavasti ottavan vihreän vasemmiston suurmenestys on jo valtava voitto.

Äärioikeiston etenemisestä on tavallisesti ollut tapana syyttää harjoitettua maahanmuuttopolitiikkaa, tai ainakin maahanmuuttajien kasvanutta määrää. Tämä selitys on lähes varmasti väärä. Jos maahanmuuttajien määrä johtaisi äärioikeiston nousuun, eniten maahanmuuttajia vastaanottaneiden maiden tulisi kokea voimakkain äärioikeistovyöry. Eurooppaa pyyhkivä äärioikeistoaalto on kuitenkin voimakkaimmillaan maissa, joissa maahanmuuttoa ei ole käytännössä lainkaan. Hetki sitten äärioikeisto otti vaalivoiton jopa Virossa, jossa turvapaikanhakijoiden yhteismäärä voidaan lukea parissa sadassa.

Maahanmuuttopolitiikkaa lähes varmasti paljon merkittävämpi syy äärioikeiston nousuun löytyy aikaisemmin turvattua elämää eläneen valkoisen keskiluokan ja erityisesti valkoisen miehen kokemasta ahdingosta. Kuten nykyinen äärioikeistokin, ilmiö on maailmanlaajuinen: Yhdysvalloista Uuteen-Seelantiin, keskiluokkainen valkoinen mies kokee asemansa uhatuksi toisaalta taloudellisista syistä, toisaalta aiemmin alistetussa asemassa olleiden ryhmien esittäessä oikeutettuja vaatimuksiaan. Osavaikutuksensa on myös ympäristökriisien kriisiytymisellä ja sen vaatimilla, totunnaisiin elämäntyyleihin iskevillä muutoksilla.

Talouden globalisoitumisen myötä keskiluokkaiselle valkoiselle miehelle on jäänyt entistä pienempi pala kakkua, ja sitä jakamassa on paljon useampi. On ymmärrettävää, vaikkei oikein, että aiemmin tunkion kukkona ollut tuntee katkeruutta “uusia tulokkaita” kohtaan.

Jopa niissä maissa, missä maahanmuuttoa on äärimmäisen vähän, uusliberaalin globalisaatioprojektin eteneminen on johtanut siihen, että rikkaampien ja köyhempien maiden työehdot ja työväen elintasot lähestyvät toisiaan. Köyhissä maissa työväen asema paranee – mutta rikkaissa maissa se heikkenee. Vaikka globalisaatio kasvattaakin laskennallista vaurautta, vaurauden lisäys menee kasvavissa määrin rikkaimmille, kun taas globalisaation tuomat, rahassa yleensä mittaamatta jäävät elämän epävarmuudet jäävät keskiluokan ja köyhempien kannettavaksi.

Ei ole luonnonlaki, että näin pitäisi käydä. Kaupankäynnin ja viimeisen 200 vuoden aikana huikeasti kasvaneen tuottavuuden hedelmät voitaisiin jakaa myös tasaisesti. Niitä ei kuitenkaan jaeta tasaisesti, koska nykyinen jakotapa hyödyttää suuresti kaikkein rikkaimpia. Ja kaikki muutokset nykytilaan törmäävät talouspolitiikan rautahäkin kaltereihin.

Elämme maailmassa, jossa kaikkea politiikkaa rajoittaa talouspolitiikan, talouskurin ja uusliberaalin talouspuheen rautahäkki. Tämä rautahäkki ei jätä politiikalle juuri mitään tilaa: mainiona esimerkkinä Antti Rinteen esitys pienimpien eläkkeiden korottamisesta sadalla eurolla tyrmättiin laajalti täydellisen mahdottomana edesvastuuttomuutena. Tällaisessa maailmassa on täysin mahdotonta edes ajatella niin suuria muutoksia, että niillä voitaisiin tehokkaasti puuttua keskiluokan asemansa menettämisen pelkoon. Tämä näkyy mainiosti etenkin oikeistolaisten taloustieteilijöiden retoriikassa: mitään vaihtoehtoja harjoitetulle politiikalle ei heidän ajattelussaan vain ole.

Niinpä lääkettä äärioikeiston nousulle yritetään epätoivoisesti hakea talouskasvusta. Aikaisemmin talouskasvulla laastaroitiin umpeen yhteiskunnalliset jakolinjat ja estettiin katkeruuden merkittävä lisääntyminen. Ongelma on siinä, että merkittävä talouskasvu ei todennäköisesti enää ole mahdollista.

Etenkin ikääntyvässä Euroopassa talouskasvu törmää jo demografiaan: työikäisten osuus väestöstä vähenee. Samaan aikaan tuottavuuden kasvu hidastuu, kun suuret tuottavuusinvestoinnit on jo tehty. Kolmanneksi, ympäristörajoitteet alkavat nyt toden teolla rajoittaa tuotannon lisäämisen mahdollisuuksia. Tuottavuuden kasvun hidastuminen voi olla jopa hyvä asia, sillä tuotannon lisääminen nykyiseen kestämättömään infrastruktuuriin perustuen vain nopeuttaa elinympäristömme tuhoamista.

Lopputulos on selvä. Tuli uudesta hallituksestamme millainen tahansa, se tulee toimimaan talouspolitiikan uusliberaalissa rautahäkissä, eikä pysty edes ajattelemaan kuin aivan pinnallisia uudistuksia. Näillä uudistuksilla ei kyetä puuttumaan ongelmiin, jotka ovat pohjimmiltaan viimeiset 30 vuotta harjoitetun uusliberaalin politiikan aiheuttamia ongelmia. Keskiluokan ahdinko jatkuu.

Ja ahdingolle on helppo löytää syntipukkeja.

Näen itse rasismin ja persujen nousun pitkälti sijaistoimintana. Kansa on huomannut viimeisen 20 vuoden aikana, ettei politiikkaan käytännössä pysty vaikuttamaan: talouspolitiikan rautahäkki estää muutokset. Mikä pahinta, kukaan ei oikein ole asiantilasta vastuussa. “Markkinat” ja muut ihmisen käsityskyvyn ulkopuolella olevat voimat vaativat, ja ihmisen osa on vain totella nöyrästi. Mutta yksi asia, mikä on näkyvillä ja mihin ihmiset kokevat voivansa vaikuttaa, on erilaisuus. Erilaisuus on lisääntynyt samaan aikaan kun uusliberaali politiikka on tuhonnut taloudellisen turvallisuuden, eikä taida olla ihme, että erilaisuudesta on tullut epävarmuuden ja patoutuneen vihan sijaiskohde.

Minkään objektiivisesti mitattavissa olevien tosiasioiden kanssa tällä ei tarvitse olla mitään tekemistä. Prosessi kokonaisuudessaan muistuttaa minua suuresti Spencer Weartin dokumentoimasta ydinvoiman vastaisen liikkeen varhaishistoriasta. Kattavassa tutkielmassaan Weart osoittaa, kuinka ydinvoiman vastustus sai valtavan lisäpotkun alunperin ydinaseita vastustaneiden turhautumisesta: maailmanlopun estäminen vaikutti hyödyttömältä, kun kaikki protestit ydinaseita vastaan päättyivät tuloksettomina. Mutta ydinvoima tarjosi maalin, joka oli konkreettinen, lähellä, koettiin uhkaavaksi, ja torjuttavissa.

Kaikki nämä adjektiivit sopivat myös erilaisuuteen, esimerkiksi maahanmuuttajiin. Mutta koska ne eivät ole ahdingon syynä, ei mikään määrä tiukkaa maahanmuuttopolitiikkaa myöskään korjaa ongelmaa. Vaikka ajaisimme Suomesta ulos kaikki muslimit ja eriväriset, persuja nyt äänestävien viha kohdistuisi vain seuraavaan vähemmistöryhmään – todennäköisesti seksuaalivähemmistöihin ja suomenruotsalaisiin. Ja koska ahdingon korjaaminen ei ole perussuomalaisten poliitikkojen intresseissä (sikäli kun he asian juurisyyt edes tajuavat), ei heistäkään tule olemaan mitään varsinaista apua äänestäjilleen. Mitään sellaista ei ole ainakaan niin kauan, kunnes muutamme yhteiskuntaamme sellaiseksi, jossa jokaisen meistä ei tarvitse jatkuvasti kilpailla toimeentulostamme toisiamme vastaan.

Itse en näe tästä jumista montaa ulospääsytietä. Ympäristökriisien kärjistyminen tullee ennemmin tai myöhemmin johtamaan jonkinlaiseen laajaan “järjestelmäonnettomuuteen” eli yhdistelmään hupenevia resursseja ja ekosysteemejä, huonoa päätöksentekoa, ja huonoa onnea. Äärioikeiston nousu politiikkaan tulee rampauttamaan ympäristökriisien torjunnassa tarvittavaa päätöksentekoa entisestään (mikäli se on mahdollista). Samalla perinteisten liberaalipuolueiden yritykset torjua äärioikeiston nousu ruoskimalla kuolleesta hevosesta vielä vähän talouskasvua lähinnä kiihdyttävät ekosysteemituhoja. Tämän myrkyllisen kierteen tulee nykyisellään katkaisemaan joko romahdus – tai mahdollisesti äärioikeiston nousu valtaan alastomana fasismina, ja sitä seuraava romahdus ja/tai sota.

En näe mitään toivoa ainakaan niin kauan, kun suuri yleisö ja toimittajat ovat sisäistäneet talousajattelun rautahäkin niin hyvin, etteivät edes osaa kyseenalaistaa sitä. Tarvitsisimme valtavan paljon suurempia muutoksia kuin sata euroa lisää eläkkeisiin, ja olisimme tarvinneet niitä jo viime vaalikaudella. Mikään luonnonlaki ei meitä estä: ihmiskunta ja pieni Suomikin kykenee nykyisin tuottamaan aivan suunnattomia määriä materiaalista hyvinvointia, aivan riittävästi tyydyttämään kaikkien tarpeet jopa varsin mukavasti. Rajoitteemme ovat lähinnä itse luomiamme ja perustuvat suurelta osin uskomukseen siitä, että nykyisin harjoitetut talousteoriat olisivat objektiivisia totuuksia.

On kuitenkin täysin kiistämätön tosiasia, että taloustieteestä johdetut talouspoliittiset johtopäätökset perustuvat hyvin suurelta osin lähinnä uskomuksen ja vallitsevien käytäntöjen varassa oleviin taustaoletuksiin, esimerkiksi siitä, millaisia asioita ylipäätään lasketaan kustannuksiksi. Esimerkiksi globalisaation hyödyt näyttäisivät hyvin erilaisilta, mikäli työpaikan menettämisen pelolle tai muuttamisesta lapsille koituvalle ahdistukselle laskettaisiin edes jokin hinta, puhumattakaan mullistuksesta, jonka todellisten ympäristövahinkojen laskeminen aiheuttaisi koko talouselämään.

Olisi täysin mahdollista harjoittaa myös taloustieteellisesti perusteltua mutta hyvin toisenlaista politiikkaa, joka tarjoaisi turhautumiselle ja katkeruudelle muutakin lääkettä kuin erilaisten vihaamisen. Nyt on jokaisen vastuulla haastaa vallitseva konsensus ja osallistua rautahäkin rikkomiseen. Se tapahtuu esimerkiksi opiskelemalla, miksi nykyisin harjoitettu talouspolitiikka on vain yksi mahdollinen talouspolitiikka, eikä minkään väistämättömän luonnonlain tuotos.

Rautahäkin särkeminen tulee sattumaan rikkaimpiin ja siksi vastahyökkäys tulee olemaan armoton: kaikki rautahäkkiä kyseenalaistavat tai ylipäätään sen olemassaolosta puhuvat tullaan kovaäänisesti leimaamaan epärealistisiksi haihattelijoiksi, jotka “eivät ymmärrä talouden tosiasioita” ynnä muuta.

Mutta talouspolitiikan rautahäkki särjettiin viimeksi 1970-luvulla, nykyisen rautahäkin syntyessä. Rautahäkki on mahdollista rikkoa nytkin, ehkä pysyvästi, eikä meillä ole hyviä vaihtoehtojakaan. ”Realismi” on nyt suurinta epärealismia: jos yksi asia on varma, se on se, että nykyinen järjestys ei tule kestämään ikuisesti.

Kirjoittaja on tutkinut ilmastonmuutoksen torjuntaa 12 vuoden ajan. Näissä vaaleissa hän äänesti ensimmäistä kertaa elämässään vasemmistoa.

PS. Jos kiinnostuit aiheesta, hyviä kirjoja opiskella lisää ovat esimerkiksi Kate Raworthin Donitsitalous ja jHa-Joon Changin kirjat 23 tosiasiaa kapitalismista sekä Taloustiede: käyttäjän opas. Mahdollisia suuntaviivoja vaihtoehtoiseen talouteen hahmotellaan mainiosti myös Mikko Jakosen ja Tiina Silvastin toimittamassa kirjassa Talouden uudet muodot.

[Poistunut käyttäjä 143c336e]

Juurikin näin. Arvovapaaksi väitetty, talous edellä -tyyppinen tolkun politiikka synnyttää arvotyhjiön ja heikentää ihmisten kykyä poliittiseen arvopohdintaan. Jolloin kaikenlaiset helppoja ja nopeita ratkaisuja tarjoavat helppoheikit ja populistit voivat temmeltää aina välillä ihan vapaasti.

[valtion virallinen tili]

Helvetin hyvä oli tää viimesin kirjotus.

[blondi söpöliini]

Juurikin näin. Arvovapaaksi väitetty, talous edellä -tyyppinen tolkun politiikka synnyttää arvotyhjiön ja heikentää ihmisten kykyä poliittiseen arvopohdintaan. Jolloin kaikenlaiset helppoja ja nopeita ratkaisuja tarjoavat helppoheikit ja populistit voivat temmeltää aina välillä ihan vapaasti.

no ei nyt ihan näin, ainakaan minun mielestäni.

[blondi söpöliini]

Helvetin hyvä oli tää viimesin kirjotus.

[38911 BASIC BYTES FREE]

Korhosen kirjoituksia nyt on linkkailtu moniin muihinkin topikkeihin tässä välissä, mutta tämmönen tilannekatsaus on kivaa vaihtelua:

https://jmkorhonen.fi/2020/03/06/tilann ... -6-3-2020/

Tilannekatsaus 3.3.-6.3.2020
6 MAALISKUUN, 2020 ~ J. M. KORHONEN
Kirjoitan tämän otsikon alla noin kerran viikossa tai tarpeen mukaan lyhyitä koosteita kiinnostavista asioista, joista en ehdi tai viitsi kirjoittaa pidemmälti.

3.3.20
Vice: Deepfake-videoteknologia otettu käyttöön hindunationalistisen BJP-puolueen poliittisessa kampanjoinnissa Intiassa, ilmeisellä menestyksellä. Suomessa näitä nähtäneen viimeistään seuraavissa eduskuntavaaleissa.

Muualla maailmassa pelkkä epäilys deepfakesta on ilmeisesti aiheuttanut jo ainakin yhden sotilasvallankaappauksen yrityksen, kertoo tämä Mother Jones-lehden juttu. Hyvä muistutus siitä, että valehtelun teknologian leviäminen tekee kaikista asioista epäluotettavampia.

Suosittelen lukemaan myös Evgeni Morozovin aikaisemman kirjoituksen Guardianiin aiheesta, ”Can the US government stem the tide of ’fake news’ in a postmodern world?”.

4.3.20
YLE: Metsäteollisuus voi oman arvionsa mukaan saada suorat hiilidioksidipäästönsä kuriin, mutta suurin ongelma on jo nyt epäsuorissa, hiilinielujen tuhoamisesta aiheutuvissa päästöissä.


Miten rauhan ajan tuhoisin junaonnettomuus Kuurilassa vuonna 1957, ja Valtion Rautatiet, vaikuttivat Nokian nousuun 1990-luvulla? Ylen juttu on vuodelta 2016, mutta se on edelleen hyvä esimerkki siitä, miten keksinnöt vaativat valtavasti pohjatyötä ja jättiläisten hartioita, joille kivuta. Teknologian esittäminen yksittäisten sankareiden urotekoina on suorastaan karikatyyri todellisuudesta. (Hypoteesi: lähdeviitteiden käyttöönotto ja etenkin hypertekstiteknologian arkipäiväistyminen on vaikuttanut siihen, että ihmiset ovat alkaneet ymmärtää paremmin, miten tiede, teknologia, ja ylipäätään hyvinvointi on verkostoissa monen tekijän toimesta syntyvä ilmiö, ei yksittäisten sankarien aikaansaannos.)


Kari Enqvist kirjoittaa Ylen kolumnissaan, että ennen miehen mitta oli vastuun kantaminen, ja se olisi sitä nykyäänkin. Olen hieman eri mieltä. Vastuunkanto on toissijainen hyve: jos kannat vastuuta vääristä asioista etkä tiedä, mistä asioista olisi oikein kantaa vastuuta, voit huonontaa maailmaa aktiivisesti, vaikka olisit omasta ja viiteryhmäsi mielestä kuinka vastuullinen.

Myös Hitlerin kenraalit kantoivat vastuunsa kuin miehet. Ja katsomme nyt sivilisaatiomme tuhoa suoraan piippuun, kun liian moni on tehnyt töitään liian ahkerasti ja tunnollisesti.

Vastuunkannosta tulee sitä huonompi proxymittari hyvyydelle, mitä voimakkaampia käyttämämme työkalut ovat. Jos me plus työkalumme emme voi saada aikaan kovin isoja vahinkoja, sillä, tekeekö asioita oikein vai oikeita asioita, ei ole yhtä paljon väliä kuin nykyään.


HS: Tutkija sanoo työnantajan tentanneen uskonnosta työhaastattelussa. Syrjintä on yksiselitteisesti väärin. Onneksi olemme jo niin pitkällä, että syrjintää pidetään jo laajalti vääryytenä; valitettavasti emme ole vielä niin pitkällä, että hegemonisen ajattelun edustajien syrjintä ei olisi suurempi uutinen kuin vähemmistöjen syrjintä.

(Jutussa on hyviä ohjeita. Jos haluamme luottaa ihmisiin, meidän tulisi jättää ihmisen itsensä päätettäväksi, estääkö hänen vakaumuksensa esimerkiksi jonkin työn tekemisen asianmukaisella tavalla. Ongelmia tosin on luvassa, jos työtehtävä on uusi tai käsiteltävät asiat ovat uudenlaisia, sillä silloin kukaan ei välttämättä voi tietää ennalta, millaisia tehtäviä ihminen joutuu työssä tekemään.)


HS: Kättely on vähän liian tehokas tautien levittäjä hyperyhdistyneessä maailmassa. Jääkö kättely joskus kumartumisen ja niiaamisen tapaan katoavaksi tavaksi tervehtiä?


HS: USA:n keskuspankin hätäratkaisu tussahti: Edessä voi olla tilanne, josta on varoiteltu jo vuosia. Sosioekonominen järjestelmämme kulkee kriisistä toiseen, kun sen turvallinen liikkumatila käy ahtaammaksi.

Selvitäänkö seuraavasta lamasta ilman fasismin nousua ja maailmansotaa? Entä sitä seuraavasta?


5.3.20
”…ratkaisuja pitäisi tehdä nopeasti – samaan aikaan kun vanha poliittinen kartta menee maassa kuin maassa pirstaleiksi ja politiikan päätöksentekokyky heikkenee. … Tässä ei ole kyse epidemiasta itsestään vaan siitä kasvavasta hallitsemattomuuden ja ennustamattomuuden tunteesta, jota …epidemia yhtäkkiä lisäsi.”

Hesarin pääkirjoitustoimittajan kolumni on tuttua tekstiä kaikille yhteiskuntien romahdusten historiaa lukeneille; saman olisi voinut kirjoittaa myöhäisantiikin historioitsija. Yhteiskunnat monimutkaistuvat, kunnes energiavuo ei enää riitä ylläpitämään monimutkaisuutta. Tästä aiheutuvia ongelmia yritetään paikata monimutkaisuudella, mikä johtaa ennustettavasti ennustamattomuuteen ja järjestelmän karkaamiseen (kts. esim. Tainter 1988, The Collapse of Complex Societies). Näin se käy, sanoisi Vonnegut.

Kirjoitin seuraavan kommentin:

Kirjoitus on hyvin tuttua tekstiä kaikille monimutkaisten yhteiskuntien romahdusten historiaa lukeneille. Pienin muutoksin saman olisi voinut kirjoittaa myöhäisantiikin historioitsija.

Kuvio on aina sama: kertaluonteisen jackpotin kuten meidän tapauksessamme fossiilisen energian löytävillä yhteiskunnilla ei ole malttia vaurastua kestävästi, vaan ahneus saa vallan. Eliitit hyötyvät tästä, ja niinpä ahneudesta tehdään mielipidevaikuttajien suosiollisella avulla ensin normi ja sitten hyve – meidän aikanamme emme ole enää edes kansalaisia, vaan ennen kaikkea kuluttajia.

Yhteiskunnista tulee monimutkaisempia, ja tällä on toki hyviäkin vaikutuksia, kuten tieteiden ja taiteiden nousu. Mutta koska yhteiskunta ei elä perintönsä koroilla vaan kestämättömästi perintöään tuhlaten, ennen pitkää tulee tilanne, missä kaikki ymmärtävät, ettei tulevaisuudessa ole enää yhtä paljon jaettavaa.

Tässä kohdassa kasvun aikana syntynyt syvä eriarvoisuus johtaa alueiden sisäisiin ja välisiin riitoihin, eikä korjausliikkeeseen tarvittavia, teoriassa varmasti ihan mahdollisia päätöksiä enää saada tehtyä.

Koska järjestelmän fundamentaaleja kestävyysongelmia ei saada korjattua, järjestelmä ajautuu ennemmin tai myöhemmin kaaoksen reunalle. Lopulta joku itsessään varsin mitätön häiriö keikauttaa sen reunalta alas.

Onko viimeinen niittimme korona vai seuraava virus vai jokin muu tapahtuma, jää nähtäväksi – ja historioitsijoiden riideltäväksi, samaan tapaan kuin kiistelemme edelleen Rooman tuhon syistä.

Tämä kuvio on nähty historiassa vähintään useita kymmeniä kertoja, eikä ole mitään syytä uskoa, että oma yhteiskuntamme olisi poikkeus. (Lukekaapa vaikka Tainter, 1988, Collapse of Complex Societies.) Historia toistaa itseään, hintalappu vain kohoaa kerta kerralta.

Olisi pitänyt valita toisin jo viimeistään 40 vuotta sitten, ymmärtää ahneus ahneudeksi, ja ryhtyä rakentamaan kestävää yhteiskuntaa. Pienessä mittakaavassa sellaisia on jo olemassa, onneksi.


Perussuomalainen kysyi kansalta, kansa vastasi väärin, uutisoi Kansan Uutiset. Näistä tuloksista (huomaa myös Laura Huhtasaaren aikaisemman ”gallupin” tulos) voidaan päätellä ainakin se, että ainakin Twitterissä pyörivä persujen ja rasistien joukko on melko pieni. Normaalisti empatiakykyiset ihmiset eivät nimittäin varmasti ole ainoita, jotka ovat kehottaneet samanmielisiä äänestämään.

PS. Paremmassa maailmassa Veikko Vallin saisi lopettaa isänmaallisuudella ratsastamisen ainakin siihen saakka, kunnes hän lopettaa velvollisuuksiensa välttelyn ja esimerkiksi maksaa veronsa kuten muutkin. Rahaahan hänellä olisi myös oikein tekemiseen, ja jäisi vielä paljon jäljellekin.

PPS. Kiinnittäkääpä tarkemmin huomiota Jussi Halla-ahon tapaan puhua esimerkiksi nyt kosmeettisesti harjatuista persunuorista ja heidän ulostuloistaan. Halla-aho ei ole tietääkseni koskaan tuominnut esimerkiksi fasismia tai rasismia – ja kiemurtelee jos häneltä kysytään asiasta. Hän on ainoastaan todennut, että asian sanominen ääneen vahingoittaa puoluetta. En usko tarkkojen sanavalintojen olevan sattumaa. Vaikka Halla-aho ei itse erityisemmin pitäisi julkifasisteista, hän ei halua menettää heidän ääniään.


Sami Eerolalta hyvä suomenkielinen tiivistelmä Corey Robinin konservatiivisuudesta tekemästä analyysista. (Eerolan keräämä kokoelma kirjojen tiivistelmiä/arvosteluja on muutenkin oikea kultakaivos.) Uskon Robinin olevan aivan oikeassa: konservatismi on aina ollut reaktioliike, joka syntyy vastauksena olemassaolevia hierarkioita haastaville eli käytännössä tasapuolisuutta edistäville liikkeille. Konservatiivisuus ei ole niinkään ideologia, vaan joukko hierarkioita oikeuttavia asenteita. Niinpä konservatiivisuuden ytimessä on aina vahva ajatus siitä, että sillä hetkellä voimassa olevat, toiset alistetumpaan ja toiset etuoikeutetumpaan asemaan asettavat hierarkiat ovat ikiaikaisia, oikeutettuja, ja säilyttämisen arvoisia.

Se, että yhteiskuntamme ovat kehittyneet jopa hierarkian korkeimmalla portailla olevien näkökulmasta valtavasti paremmiksi suurelta osin juuri näitä hierarkioita yksi kerrallaan purkamalla, unohdetaan. Totuus kuitenkin on, ettei yksikään antiikin despootti nauttinut esimerkiksi antibiooteista, eikä nykyistä tekniikan kehitystä voisi kuvitellakaan yksinvaltiuden oloissa. Konservatiivin mieleen ei myöskään ilmeisesti sovi ajatus siitä, että hierarkioiden purkutyö saattaa olla vielä kesken, ja tuleva maailma nykyistä parempi. Kuten ei myöskään ajatus siitä, että toisten ihmisten maailmankuva ei ollenkaan välttämättä perustu samalla tavalla hierarkioiden ja alistamisen näennäisillä väistämättömyydelle kuin konservatiiveilla itsellään – ja että vain autoritaarisuuteen taipuvaiset ihmiset saavat tyydytystä siitä, että näkevät toisten alistuvan.

Taitoa ymmärtää, että toiset ihmiset voivat ajatella hyvin eri tavalla, kutsutaan empatiaksi, ja aidanseipäillekin lienee jo selvää, ettei empatia kuulu konservatiivien vahvuusalueisiin. (Sivumennen sanoen, se, että samoja mekanismeja tarvitaan toisia naurattavien juttujen kehittämisessä, on todennäköisesti parhaita selityksiä sille, miksi konservatiivit ovat hauskaa seuraa lähinnä tahattomasti.)

Lyhyemmin sanottuna: konservatiivit ovat aina olleet, ja tulevat olemaan, historian väärällä puolella. Valitettavasti historia on osoittanut lukuisia kertoja, miten tehokkaasti historian väärä puoli houkuttelee ihmisiä.

Kiinnostavaksi kysymykseksi jää, voiko empatiaa, pluralismia ja hierarkiakriittisyyttä oppia ja opettaa, vai ovatko ne synnynnäisiin piirteisiin vertautuvia ominaisuuksia. Itse uskon ihmisen olevan hyvinkin muuttumiskykyinen, jos vain halu muutokseen on olemassa.


Lopuksi:

[Rasmus-mafioso]

Hyvä että Tainter ei ole painunut unohduksiin ja hyvä että joku jaksaa vielä puhua romahduksesta.

[38911 BASIC BYTES FREE]

No niin:

https://jmkorhonen.fi/2020/03/23/voitte ... uotantoon/

Voitteko muuttaa tehtaanne yleishyödylliseen tuotantoon?

23 MAALISKUUN, 2020 ~ J. M. KORHONEN

Olemme nyt pahan talouskriisin kynnyksellä. Kukaan ei vielä tiedä, miten kauan koronaviruksen aiheuttama kaaos jatkuu, tai miten paha kriisistä tulee, mutta todennäköisesti se ei hellitä nopeasti, ja näyttää varmalta, että kriisistä tulee vakava. Hyväkuntoisia yrityksiä tulee kaatumaan kaikissa maailman maissa, ja ammattitaitoista työvoimaa sekä ajanmukaisia työkoneita tulee jäämään tarpeettomaksi, samaan aikaan kun yhteiskunnassa olisi valtavasti tekemättömiä, tarpeellisia töitä. Koska vakavat kriisit ovat sijoituskapitalismiin olennaisesti kuuluva piirre, näin on käynyt monesti ennenkin, ja siksi kirjoitan nyt levittääkseni erään aikaisemman kriisin aikana syntynyttä ja testattua ideaa.

Vuonna 1974, vuosi etenkin länsimaisia yhteiskuntia perinpohjaisesti järisyttäneen öljykriisin alkamisen jälkeen, brittiläinen lentokoneiden ja aseiden osien valmistajan Lucas Aerospacen johto ilmoitti työntekijöilleen omistajan aikovan ”uudelleenjärjestellä” yrityksen. Yrityksestä oli tätä ennen irtisanottu jo 5000 työntekijää, ja sen pääomistajan, sijoitusyhtiö GEC:n, omistamista yrityksistä oli irtisanottu aikaisempien ”uudelleenjärjestelyjen” yhteydessä yhteensä 60 000 työntekijää, samalla kun GEC:n voitot kasvoivat 75 miljoonasta punnasta 108 miljoonaan puntaan (1). Lucas Aerospacen työntekijät olivat kuitenkin osanneet odottaa uutista. Työntekijöiden 12 ammattijärjestöä perustivat nopeasti ja oma-aloitteisesti yhdistyneen luottamusmiesten komitean edustamaan yhteisesti koko yrityksen työvoimaa sen viidessätoista eri toimipaikassa. Tällä haluttiin ennen kaikkea estää yrityksen johtoa käyttämästä aikaisemmin onnistunutta ”hajota ja hallitse”-taktiikkaa, jolla se oli peluuttanut yrityksen eri osia ja toimipaikkoja toisiaan vastaan ja saanut näin ajettua läpi aikaisemmat irtisanomiset.

Komitea ei kuitenkaan tyytynyt vain vastustamaan irtisanomisia. Se ryhtyi myös toimiin kehittääkseen irtisanomisuhan alaisille tehtaille uutta, yhteiskunnallisesti tarpeellista liiketoimintaa. Komitea kyseli ensin 180 tehtaan ulkopuoliselta taholta ideoita yhteiskunnalliseen tarpeeseen vastaaviksi tuotteiksi, joita tehtaalla olisi voitu valmistaa, mutta sai vain kolme vastausta. Sen jälkeen komitean jäsenet ymmärsivät, että parhaita asiantuntijoita sille, mitä tehtaassa voitaisiin tehdä, olisivat tehtaan työläiset. Tällä kertaa kysely tuotti 150 tuoteideaa. Nämä sisälsivät esimerkiksi munuaisdialyysikoneiden tuotannon lisäämisen, ambulansseihin suunnitellun kannettavan elossapitojärjestelmän, leikkaussaleihin tarkoitetun parannetun verenlämmittimen ja synnynnäisen selkärankahalkion aiheuttamasta halvauksesta kärsiville lapsille tarkoitetun liikkumisen apuvälineen valmistaminen. Dialyysikoneista oli tuolloin pulaa Iso-Britanniassa, ja liikkumisavulle saatiin jo 2000 kappaleen tilaus (2). Muita ideoita olivat esimerkiksi lämpöpumppujen, aurinkoenergiajärjestelmien, tuulivoimaloiden, autojen hybridivoimalinjastojen ja raitiovaunu-bussiyhdistelmän tuottamisen. Ideoita myös kokeiltiin ja kehitettiin edelleen, sekä tehtaan työntekijöiden voimin että yhteistyössä niin potentiaalisten asiakkaiden kuin esimerkiksi paikallisten ammattikoulujen ja yliopistojen kanssa, ja useista tuoteideoista rakennettiin vähintään yksi prototyyppi.

Työntekijät laativat myös yksityiskohtaisen suunnitelman, jossa eriteltiin niin tuoteideat kuin mahdolliset ja jo kiinnostusta osoittaneet asiakkaat. Suunnitelma esitettiin yrityksen omistajille ja Ison-Britannian hallituksen edustajille, joille teroitettiin, että työntekijöillä pitäisi olla oikeus kehittää yhteiskunnallisesti hyödyllisiä tuotteita, ja työttömyysturvan ja sen maksamiseen tarvittavan byrokratian hinnalla yritys voisi sen sijaan työllistää entisen työvoimansa ja tuottaa tuotteita, joiden puutteesta sillä hetkellä kärsittiin.

Koska Lucas Aerospacen liikevaihdosta yli puolet tuli valtion tilauksista, etupäässä sotilaslentokoneiden osista, työntekijöiden mielestä eritoten lama-aikaan olisi ollut kohtuullista, että voittojen kasvattamisen sijaan emoyritys olisi panostanut tuotannon muuttamiseen ja siten työpaikkojen säilyttämiseen. Yritys ei kuitenkaan edes suostunut neuvottelemaan asiasta, osaksi koska teollisuuden työnantajat pelkäsivät vaarallista ennakkotapausta. Kun Iso-Britannian EK:ta vastaavan yhdistyksen painostus sai pääministeri Harold Wilsonin erottamaan työpaikkademokratiaan ja yllämainittuun suunnitelmaan positiivisesti suhtautuneen työministeri Tony Bennin, suunnitelma jouduttiin hautaamaan. Aika ei ollut vielä kypsä.

Kenties tällä kertaa on toisin. Nytkin olisi aivan mahdollista, että työttömyyden uhkaamat yritykset ja niiden työntekijät ryhtyisivät yhteistuumin kehittämään ideoita yhteiskunnallisesti hyödyllisiksi tuotteiksi. Olisi mahdollista, että nyt varmasti tulossa olevaa elvytysrahaa käytettäisiin rakentamaan parempi yhteiskunta kaikille, ja yhä useampi työpaikka tekisi, ainakin väliaikaisesti, töitä, joilla on tarkoitus. Mutta näin ei käy, jos emme yhdessä toimi sen puolesta.

Etenkin te, jotka nyt olette lomautettuina: miettikää ihmeessä, mitä sellaista työpaikallanne osattaisiin tehdä, mikä parantaisi yhteiskuntaamme, eikä vain kasvattaisi omistajien voittoja, usein esimerkiksi ympäristön kustannuksella. Laatikaa yhdessä suunnitelmia ja ajakaa niitä eteenpäin. Pelikortteja jaetaan nyt uudelleen, ja asioihin voisi vaikuttaa. Jos tarvitsette jossain kohdassa minun apuani, olen käytettävissä.

Lisätietoja:
Lucas Plan-verkkosivut. Sisältävät esimerkiksi lyhyen kuvauksen alkuperäisestä suunnitelmasta ja sen syntymisestä, ja ideoita siitä, miten ajatusta voisi soveltaa nykyään.

Dokumentti ”The Plan that came from the Bottom Up” suunnitelmasta ja sen synnystä.

Englanninkieliset Wikipedia-sivut aiheesta, paljon lisälukemista ja linkkejä.

Lähteet
(1): Lucas Aerospace Combine Shop Steward Committee, Corporate Plan. 1974.

(2): Cooley, Mike. Architect or Bee? The Human Price of Technology. Revised Edition. The Hogarth Press, London. 1987.

[38911 BASIC BYTES FREE]

Uusimmassa tilannekatsauksessa mm. evopsykasta ja luontosuhteesta:

https://jmkorhonen.fi/2020/06/17/tilann ... 17-6-2020/

Tilannekatsaus 17.6.2020
17 KESÄKUUN, 2020 ~ J. M. KORHONEN
Sekalaisia muistiinpanoja sekalaisista aiheista

Evolutiivinen psykologia ei taida edes olla mahdollista sellaisena kuin me sen tunnemme. Subrena E. Smithin paperi Is Evolutionary Psychology Possible? (2020) esittää, että alan keskeisiä oletuksia ja löydöksiä ei käytännössä voi todistaa oikeiksi taikka vääriksi, mikä tekee siitä esimerkiksi Popperin kriteereillä epätiedettä. Tarkemmin sanoen: evolutiivista psykologiaa harjoittavien tulisi kyetä osoittamaan, että

Nykyaikaisten ihmisten kognitiiviset mekanismit vastaavat evolutiivisessa historiassa luonnonvalintapaineen alla olleita mekanismeja; ja
nykyaikaiset kognitiiviset mekanismit ovat periytyneet näistä mekanismeista, ja
ne ovat säilyttäneet samat funktiot kuin muinaiset mekanismit.
Smithin varsin vahvan argumentin mukaan tätä ”vastaavuusongelmaa” (Matching Problem) ei ole mahdollista ratkaista niillä keinoin, joita evoluutiopsykologiaa harjoittavilla on käytössään. Emme yksinkertaisesti tiedä tarpeeksi (ts. kovinkaan paljon) kaukaisten esivanhempiemme käyttäytymisestä. Yksin tämä riittää tekemään nykyihmisten (yleensä vieläpä varsin kapean nykyihmisten joukon, kuten pääasiassa valkoihoisten länsimaisten yliopisto-opiskelijoiden) käyttäytymisestä tehtyjen päätelmien yleistämisestä erittäin ongelmallista: evopsykan tarjoamat selitykset käyttäytymismallien evolutiivisesta perustasta saattavat osua oikeaan, mutta yhtä hyvin ne saattavat olla myös tutkijoiden maailmankuvaan sopivia ns. ”just so”-tarinoita. Tiedämme nimittäin varmaksi, että vähintään osa evopsykan alla julkaistusta tutkimuksesta ja spekulaatiosta on juurikin tällaista. Esimerkiksi teoriat siitä, että naiset olisivat kehittyneet evolutiivisesti havaitsemaan punaisen värin miehiä paremmin, ovat melko todennäköisesti silkkaa sitä ihteään.

Tämä on ikuinen ongelma kaikessa historiallisessa tutkimuksessa: vahvojen päätelmien teko ohuen datan varassa on ihan hiton vaikeaa.. Menneisyydessä on aivan liian helppo nähdä asioita, joita siellä haluaa, tietoisesti tai tiedostamattaan, nähdä. (Kts. päivän toinen muistiinpano alempana.) Ja kun vain kerää tarpeeksi dataa, voi datassa havaita minkä tahansa kuvion hyvänsä. On vain aivan eri asia, onko kuvio missään yhteydessä mihinkään todella tapahtuneeseen.

Smithin argumentti ei tosin ole evopsykan ainoa ongelma. Ala on esimerkiksi erittäin riippuvainen ns. massiivisen modulaarisuuden oletuksesta: tämän (ehkäpä vain sattumalta) alunperin kallonmittauksesta periytyvän oletuksen mukaan aivojen funktionaalisuus nousee toisistaan erillisistä, ns. alakohtaisista (domain specific) moduuleista, jotka ovat kehittyneet evoluution myötä ratkomaan spesifejä, yksilön selviämiseen ja lisääntymiseen liittyviä ongelmia. Valitettavasti nykyaikainen tutkimus ei, kauniisti sanottuna, tue tätä massiivisen modulaarisuuden oletusta sen enempää kuin tietojenkäsittelyteoria tukisi oletusta siitä, että tietokoneissa täytyisi olla erillinen rautatason moduuli Excelille (tai taulukkolaskennalle) ja toinen Wordille (tai tekstinkäsittelylle). Ylipäätään, evoluutiopsykologiassa ja arkisessa kielenkäytössä yleinen metafora aivoista tietokoneena ei mitenkään välttämättä ole sen tarkempi kuva aivoista kuin aikaisemman huipputekniikan synnyttämät metaforat aivoista hydraulisina mekanismeina (1500-luku), kellokoneistona (1700-luku) tai lennättimien verkostona (1800-luvun loppu).

Asiaa ei paranna, että 1) evopsykan harjoittajat ”löytävät” hämmentävän usein ”biologisia” selityksiä tällä hetkellä vallitseville epäoikeudenmukaisuuksille ja hierarkioille, tukien näin poliittisia argumentteja, joiden mukaan epäoikeudenmukaisuuksille ei ”voi” mitään, ja 2) keskeinen vastine evoluutiopsykologian kritiikkeihin on leimata kriitikot mystikoiksi, jotka ”kieltävät evoluution vaikuttavan aivojen rakenteeseen.” Edellinen voi olla vain jännittävä yhteensattuma, mutta jälkimmäinen on täyttä huuhaata: on 100% täydellisen mahdollista nähdä ihminen kokonaisuutena evoluution tuotteena, ja silti epäillä evopsykan käsityksiä siitä, missä määrin evoluutio todella on rautakoodannut käyttäytymismalleja aivojemme rakenteeseen. Tällaisia malleja voi hyvin olla olemassa, mutta evoluutiopsykologian kyky todentaa asia ei ole kehuttava.

Hyvänä esimerkkinä toimii vaikkapa oppikirjoihin saakka päässyt käsitys siitä, että käärmeiden ja hämähäkkien pelko olisi evoluution aivojen rakenteeseemme rautakoodaama ominaisuus. Kuten Richardson (2007:28) kirjoittaa, maailman yli 37 000 hämähäkkilajista ehkäpä 16 on ihmiselle edes jotenkin vaarallisia – eikä yksikään näistä esiinny luonnollisena Afrikassa, jossa suurin osa evolutiivista historiaamme on tapahtunut. Suurin osa Afrikan käärmeistäkin on ihmiselle harmittomia.


Mistä pääsemmekin päivän toiseen aiheeseen: myös nykyisiä epäoikeudenmukaisuuksia ja hierarkioita kritisoivilla on toisinaan ongelmia historian kanssa. Iain Taylorin lyhyt kirjanen Convenient Myths: The Axial Age, Dark Green Religion, and the World That Never Was (2013) pyrkii oikomaan erityisesti kahta yleistä historiallista väärinkäsitystä: että maailmassa olisi ollut erityinen ”aksiaalinen aika” (saksalaisen historioitsija Karl Jaspersin termein), noin 800-200 e.a.a., jolloin nykyiset maailmanuskonnot ilmestyivät kuin tyhjästä ja syrjäyttivät aikaisemmat, monien teorioissa esimerkiksi luonnon kanssa paremmin sopusoinnussa olevat uskonnot; ja että ennen maanviljelystä ja sivilisaatiota ihminen osasi elää ”tasapainossa” luonnon kanssa, ja että säilyneiden alkuperäiskansojen perimät uskomukset olisivat ”ympäristöystävällisempiä” kuin esimerkiksi kristinusko. Taylorin erikoisala on Vanhan Testamentin historia, ja hän osoittaa nähdäkseni vakuuttavasti, että Jaspersin käsitys ei yksinkertaisesti ole uskottava tulkinta todistusaineistosta.

Teema on toisin sanoen sama mitä Sixten Korkman käsittelee tuoreessa Helsingin Sanomien kolumnissaan ”Onko ympäristökriisin taustalla kristinusko, valistus, kapitalismi vai populismi?” (16.6.2020). Korkman esittää, että ympäristökriisin ratkaisun avaimet ovat aatteellisia, ja viittaa Taylorinkin kirjassaan käsittelemään Lynn Whiten teesiin (1967), jonka mukaan juuri nimenomaan kristinusko olisi ympäristölle erityisen tuhoisa uskonto, Jumalan asetettua ihmisen hallitsemaan maata ja merta ja kaikkia niissä eläviä. Kuten Taylor asian seikkaperäisesti osoittaa, Whiten syytös on liioiteltu ja vailla varsinaisia todisteita. Sekä Raamatusta että kristillisestä traditiosta voidaan helposti löytää myös täysin vastakkaisia ohjeita, kuten ohje luomakunnan varjelemisesta. Mikä on totta on se, että Whiten mainitsemia Raamatun kohtia on käytetty esimerkiksi ahneuden oikeuttamiseen: on kuitenkin perusteltu syy uskoa, että jos kristinusko tai jopa kaikki nykyiset maailmanuskonnot olisivat jääneet syntymättä, vastaavat ihmiset hakisivat vastaavat perustelut jostain muualta – kuten vaikka Kanadan Montagnai-intiaanien uskomuksesta, jonka mukaan kaikki tavatut majavat tuli tappaa, jotta ne eivät varoittaisi saaliseläimiä, että Montagnait ovat metsästämässä, tai cherokee-intiaanien uskomuksesta, jonka mukaan jokainen ennenaikaisesti tapettu peura syntyy välittömästi uudelleen, eikä metsästys siis vaikuta peurakantaan.

Taylorin kirjan parasta antia onkin sen lyhyt mutta ansiokas tiivistelmä siitä, mitä alkuperäiskansojen uskontojen luontosuhteesta tiedetään. Jälleen, mitään varsinaista näyttöä siitä, että alkuperäiskansojen tavat ja uskomukset olisivat yleisesti ottaen auttaneet heitä elämään tasapainossa ekosysteeminsä kanssa, ei ole. Monen säilyneen alkuperäiskansan luontosuhde on erinomainen, jos sanalla ”luontosuhde” tarkoitamme tietämystä heitä ympäröivästä luonnosta. Tästä huolimatta, antropologien havainnoimalle käyttäytymiselle yleisesti ottaen paras selitys on se, että tätä tietämystä käytetään ennen kaikkea elinkeinon hankintaan mahdollisimman vähällä vaivalla. (Tämä vastaa tarkasti omia havaintojani isovanhempieni ikäpolven, 1920-luvulla syntyneiden, ajatusmaailmasta. Tässä maailmassa ei varsinaisesti ollut ”luontoa”: pellon jatkeena oli metsä, josta haettiin mitä kulloinkin tarvittiin tai saatiin kiinni. Kun työkalut paranivat, niin metsästä kuin pellostakin haettiin enemmän.)

Osa alkuperäiskansojen elinkeinoista on ympäristöllisesti kestäviä, mutta keskeinen selittäjä on alhainen väestötiheys, jonka ansiosta paine ekosysteemejä kohtaan ei kasva liian suureksi. Kun näin pääsee käymään, osoittautuu, että alkuperäisasukkaatkin ovat ihmisiä, ja käyttäytyvät jokseenkin samoin kuin mekin käyttäydymme nykyään: elannon hankkiminen ohittaa pohdinnan siitä, mahtaako elinkeinon harjoittaminen johtaa elannon loppumiseen. (Kts. myös Low 1996, Behavioral ecology of conservation in traditional societies.)

Olen silti vahvasti samaa mieltä Korkmanin kanssa siitä, että kestävyyskriisimme ratkaisun avaimet ovat ennen kaikkea aatteellisia. Mikään määrä teknologiaa ei auta, jos emme osaa kysyä, miten paljon on tarpeeksi. Emme kuitenkaan voi palata fyysisesti emmekä ajattelussamme mihinkään kulta-aikaan, sillä sellaista ole edes ollut olemassa. Meidän täytyy yhdessä keksiä, miten elää samalla pallolla miljardien muiden ihmisten ja muiden eliöiden kanssa, ilman että tuhoamme tahattomasti elämisen edellytyksiä. Tämä on vaikea ja hidas urakka, ja meidän kannattaa ottaa oppia ajan hammasta kestäneistä viisauksista. Mutta historia ei toista itseään, ja joudumme kehittämään nyt tilanteeseemme uudenlaisen, omaperäisen ratkaisun.

Yhteys: janne (ät) jmkorhonen.fi.

PS. Twitter ei ole sitten kesäkuun alkupuolen suostunut lähettämään 2-vaiheisen tunnistuksen vaatimaa tekstiviestiä ja onnistuin kämmäämään ainoan varakoodini. Koska asiakaspalvelusta vastaa vain automaattinen sähköpostiviesti, pidän toistaiseksi Twitter-vapaata.

[ontuva hollantilainen]

Jannejan oli tälläisessä lähetyksessä puhumassa ja ihan järkijuttuja puhui

[38911 BASIC BYTES FREE]

Topikin henkilö kirjoittaa fiksuja USA:n atomipommihankkeesta:

https://jmkorhonen.fi/2021/04/16/tasais ... ittyminen/

[Kommarisosialistin värisuora]

Topik seurantaan, kyseinen henkilö on estänyt minut Twitterissä varmaan vahingossa kun tililläni on niin vähän elämää ja saatoin kommentoida jossain jotain tyhmää.

[38911 BASIC BYTES FREE]

Juttua Neuvostoliiton taloudesta (ei sisällä neuvostoliiton talous käyrää). Hyvää kamaa:

https://jmkorhonen.fi/2021/09/03/tasais ... oliitossa/

[Doctor Muñiz]

Tästä kohdasta

Ihmisillä oli merkittäviäkin kannustimia täyttää Neuvostoliitto Oy:n johtajien määräämät urakat ja työtavoitteet, mutta taloudellista valtaa lähinnä sen verran, että he saivat päättää, mitä saatavilla olleista tuotteista he palkkioillaan hankkivat.

huolimatta kirjoittajalta puuttuu se oivallus, ettei parempi palkka kannusta, jos sillä ei voi hankkia mitään olennaista parempaa. Se parempi hankittiin epävirallisen talouden (musta pörssi ja suhteet) kautta ja niukkuutta sielläkin oli tarjolla.

Ja siis tossa käytetään NL:n epäonnistumista tasa-arvon tavoittelussa argumenttina sitä vastaan, että NL epäonnistui tasa-arvon tavoittelussa