Avaruus ei ole kuva tulevaisuudesta, vaan menneisyydestä.
Nostalginen, 50-luvun technicolor-unelmista varastettu.
Me emme ole matkalla sinne.
Mitä pitemmälle 2000-luku etenee, sitä hankalammaksi viime vuosisadan tiedeuskovaisten haaveiden realisointi tuntuu käyvän. Viime aikojen SpaceX-hypetyksen varjoista on ruvennut kuulumaan kummia: aivan tiedeyhteisön valtavirtaa lähellä olevat äänet ovat alkaneet huomautella, ettei avaruuden kolonisointi välttämättä ole millään järkevällä mittapuulla tai aikataululla toteutettavissa. Samalla kun Elon Muskin henkinen (ja taloudellinen) syöksykierre syvenee syvenemistään kohti paranoidia psykoosia, nettimeemeistä tutuksi tullut amerikkalainen astrofyysikko Neil deGrasse Tyson on ykskantaan ilmoittanut, että Marsin kolonisointi on kerta kaikkiaan mahdotonta: lähinnä vaarallinen haaveuni.
Marsin olosuhteet ovat Tysonin mukaan ihmiselämälle niin vihamieliset ja vieraat, että vähäänkään suuremman hominidilauman toimittaminen planeetan kamaralle eloaan järjestämään on etupäässä harhainen fantasia. Käsityksessään Tyson ei ole yksin. Useat tieteelliset analyysit — eivät siis insinöörien kaavakuvat saati start-up-yrittäjien näyt — alkavat hiljalleen konvergoitua tiettyyn suuntaan.
Lyhyesti yhteenvedettynä:
Ihmiset eivät voi elää Marsissa.
Ihmiset eivät selviä kovinkaan pitkiä aikoja ulkoavaruudessa.
Ihmiset eivät voi laajassa mittakaavassa poistua aurinkokunnastamme — etenkään asuttamaan toisia planeettoja.
– Jopa eräs teknoakselerationismin arkkiatreista, scifikirjailija Kim Stanley Robinson on esittänyt hyvin perustellun, uskottavan ja ennen kaikkea koviin luonnontieteisiin pohjaavan analyysin siitä, miksi ihmiselämän siirtyminen aurinkokunnan ulkopuolelle on käytännössä mahdotonta. Robinson käy läpi avaruuskolonisaatioprojektin fysikaaliset, biologiset, ekologiset, sosiologiset ja psykologiset reunaehdot ja toteaa niiden kasaavan interstellaarisen projektin tielle nopeasti ylitsepääsemättömiksi äityviä esteitä. Ihmisen rahtaaminen pois telluksen pinnalta tarkoittaisi nimittäin viime kädessä, että käytännössä koko planeetan biosfäärin ja sen elämälle suotuisien olosuhteiden olisi seurattava mukana. Mikäli siis hengissä halutaan selvitä. Ja moinen projekti on loppuviimeksi mahdoton.
The tremendous increase in our knowledge of biology has taught us that human beings are much more complicated than we thought, being in effect complex assemblages interpenetrated with larger ecologies.
These and other findings make a contemporary evaluation of the starfaring plan rather startling: one begins to see it can’t be done.
Ihmisolento kun ei ole ympäristöstään eristetty, minne hyvänsä rahdattavissa oleva postipaketti, vaan holobiontti — huokoinen, läpäisevä ja epäautonominen palanen laajempaa ekologista kontekstia. Inhimillinen elämä edellyttää jatkuvaa, vastavuoroista virtaamista elonkehän kanssa.
Ihmisen biofyysinen olemus ei kerta kaikkiaan siedä pitkäaikaista kotomaailman ekosysteemeistä irtautumista. Jo viime vuosikymmeninä teollisissa yhteiskunnissa tapahtunut lievä eristäytyminen maaperän bakteeristosta lämmitettyjen kerrostalojen uumeniin on aiheuttanut laajamittaisen ja vakavan immuunisairausongelman: kun ruumiilla ei ole jatkuvaa yhteyttä immuunijärjestelmiä stimuloiviin bakteerikantoihin, alkavat kehon defenssijärjestelmät kääntyä itseään vastaan. (Pääasiassa tästä johtuvat vaikkapa Suomen allergia- ja astmaepidemiat.) Ja mitä eristäytyneempi ympäristö, sitä hurjempia pulmia on luvassa. Avaruudessa ne mitä luultavimmin riistäytyisivät käsistä.
Kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä tarkoittaa, että olemassaolomme repiminen irti ekologisesta ja evolutiivisesta kontekstistaan ei ole kovinkaan yksinkertaista. Itse asiassa se on tuskin mitenkään mahdollista.
Myös yksilötasolla ja lyhyemmillä aikajänteillä avaruus on etupäässä ja ennen kaikkea vaarallinen, elämälle vihamielinen ympäristö. Vähääkään pitempi oleskelu painottomissa tiloissa aiheuttaa radikaalia lihasatropiaa ja luukatoa. Kansainvälisellä avaruusasemalla vain muutaman kuukaudenkin viettäneillä astronauteilla on erittäin suuri vaikeuksia sopeutua maan painovoimakenttään; tukiranka ja lihakset eivät ota palautuakseen. Pitempiaikainen nollapainovoimalle altistuminen aiheuttaisi todennäköisesti sydänlihaksen seisahtumisen tai kehon tukirangan surkastumisen olemattomiin. Ihmiskunnan maapallon syleilystä vapautuminen tarkoittaisi puolestaan, että epäinhimillisten olosuhteiden kanssa eivät kamppailisi vain yksittäiset ihmiset, vaan kokonaiset sukupolvet imeväisineen, vanhuksineen; sairaineen ja synnytyksineen.
Kaikki tämä viittaa yhteen suuntaan: ihmislajin biologian ja ekologian adaptatiivisuudelle on olemassa käytännöllisesti katsoen ylitsepääsemättömiä rajoja. Avaruuteen siirtyminen on eräs niistä.
– Ja mikäli nuo rajat olisivatkin tilapäisesti ylitettävissä, elämä niiden tuolla puolen (kuten radioaktiivisen säteilyn pommittamassa, hermeettisesti suljetussa ja ankarasti hallinnoidussa Mars-koloniassa) olisi todennäköisesti etupäässä hobbesilaista: nasty, brutish and short.
Toisin kuin meitä opetetaan tolkuttamaan itsellemme, kaikki ei olekaan mahdollista.
Avaruus — ja käsitteen sisään voi laskea Marsin, kiertoradalla elämisen ja kaikki mahdolliset eksoplaneetat — on mitä suurimmalla todennäköisyydellä periaattellisesti katsottuna ihmiselämälle saavuttamaton horisontti. Ilman telluksen määrätynlaisia, hyvin kapealle sektorille asettuvia ympäristöolosuhteita ihmisorganismi ei kerta kaikkiaan selviä. (Eikä itse asiassa mikään muukaan toistaiseksi tunnettu, vähääkään kompleksisempi organismi.)
Maapallo on meidän ainut kotimme.
