Re: Lihatalouden uusiksi laitto topik
Posted: 23 Nov 2019, 13:31
TIEDE ALTAVASTAAJANA
Tutkimustiedon välittäjät tahtovat jäädä tällaisessa keskustelussa altavastaajiksi, ehkä osin siksi, että monet tutkijat kokevat osallistumisen kiivaisiin yhteiskunnallisiin aiheisiin vaikeaksi. He haluaisivat vain tarjota tosiseikkoja, mutta niitä valitettavasti ei koskaan saa välitettyä puhtaasti. Tieteen tuloksia tulkitaan ja sovelletaan väistämättä, ja jos tutkijat eivät osallistu tähän prosessiin, he väistävät ammatillista vastuutaan.
Viime vuosien ehkä tunnetuin ja siteeratuin ruoantuotannon ympäristövaikutuksia koskeva tutkimus vahvisti kaksi keskeistä asiaa. Ensinnäkin saman asian tuottamisen ympäristövaikutuksilla voi olla monikymmenkertaiset erot riippuen siitä, missä ja miten ruokaa tuotetaan. Toiseksi näistä tuotantotapaeroista huolimatta iso kuvio on se, että keskimäärin eläintuotanto kuormittaa laajalla ympäristövaikutusten tarkastelujoukolla huomattavasti enemmän kuin ruokakasvien viljely. Tästä asiasta ei ole minkäänlaista merkittävää erimielisyyttä tutkimuksen piirissä.
Tästä voi vetää kaksi yhtä pätevää johtopäätöstä. Yhtäältä eläintuotannon osuuden vähentäminen on välttämätöntä, jotta ruokajärjestelmien ympäristökuormitusta voidaan laskea. Toisaalta globaalin tason laskelmia ei voi suoraan soveltaa mihinkään paikalliseen kontekstiin, vaan on tarkasteltava, miten asioita tuotetaan tietyllä alueella ja mitkä ovat luonnonedellytykset. Kumpikin johtopäätös pitää paikkansa, ja kumpikin tulisi kyetä ottamaan huomioon yhtaikaa. Tämä on osoittautunut suomalaisessa keskustelussa tuskaisen vaikeaksi. Pikemmin on niin, että yhtäältä eläintuotantoa kritisoidaan soveltamalla globaaleja laskelmia yksi yhteen täkäläiseen ympäristöön tai ”paikallisen kontekstin huomioimisella” käytännössä vastustetaan muutoksia.
Viimeisen parin kolmen vuoden aikana Luonnonvarakeskuksen (LUKE) tutkijoita on kritisoitu paljon ruoka- ja ympäristökysymyksen tiimoilta. Kieltämättä heidän viestintänsä ei aina ole ollut selkeintä mahdollista, kun samassa haastattelussa heiltä voi tulla ristiriitaiselta vaikuttavia kannanottoja. Uskon itse, että ongelmana on pääosin ollut epäonnistuminen viestinnässä: liian monet toimittajat kaipaavat räväkkää puolesta ja vastaan -asetelmaa, ja edellä kuvatun kaltainen monisyisyys hukkuu sen alle.
Liian helposti kuitenkin äidytään kritisoimaan Luken tutkijoita ”tuottajajärjestöjen äänitorvena” toimimisesta. Suosittelen tuoretta Helsingin Sanomien artikkelia, jossa näistä asioista paljon julkisuudessa ollut Luken Juha-Matti Katajajuuri saa esittää näkemyksensä rauhassa ilman konfliktinhakuista journalistista kehystystä. Tällaista jälkeä syntyy, kun toimittajien ja tutkijoiden kommunikaatio toimii. Niin ikään Luken tutkimusprofessori Heikki Lehtonen totesi taannoisen elämäntapamuutoksia peräänkuuluttavan ilmastoselvityksen pohjalta: ”Mutta tuottajien on pakko seurata kulutusta. Ei ole muuta vaihtoehtoa.”
Kuten sanottua, kaiken tutkimustiedon valossa on päivänselvää, että eläintuotteiden tuotannon ja kulutuksen vähentäminen on välttämätöntä, jos ympäristökuormaa halutaan vähentää. Samalla on ihan selvää, että kaikki tuotanto ei ole samalla viivalla ja että nykyistä pienemmällä eläintuotannolla voi olla hyvinkin positiivinen rooli kestävässä tuotannossa. Yhtä selvää on, että kestävämmän ruokajärjestelmän tavoittelussa ei pidä tehdä liian nopeita kokonaisvaltaisia toimia, jotka tuhoavat kokonaisia elinkeinoaloja. Silloin ei ole ketään, joka tekisi työn kestävämmin. Ympäristömuutosten takia on kuitenkin samalla kiire. Ruokajärjestelmien ekologisen jälleenrakennuksen haaste on aidosti vaikea ja monisyinen kysymys. Se vaatii tutkimustyötä mutta myös kaikilta keskustelun osapuolilta siviilirohkeutta ja jaksamista viestiä tavalla, joka välttää tyhmistävän vastakkainasettelun. Tämä ei edellytä haaleaa kompromissihalua vaan pyrkimystä ymmärtää ruoantuotanto uudella tavalla, uudessa maailmantilanteessa.
Tutkijoilla on velvollisuus selittää, että ”ekotekoa” ei voi perustella miten tahansa. Jos puhutaan ilmastopäästöistä, pitää hahmottaa, mikä on kriittinen aikataulu ja onko näköpiirissä hiilineutraalius vai -negatiivisuus. Eivätkä nämä ole vain mielipidekysymyksiä. Pitää olla selvää, tarkastellaanko yhteiskunnan kokonaispäästöjä tai tehdäänkö vertailuja eri tuotantomuotojen välillä. Otetaanko julkilausutut ympäristötavoitteet tosissaan ja etsitäänkö niiden toteuttamiseen keinoja – vai niiden välttelyyn perusteita?
Niin ikään esimerkiksi ”kokonaisvaltainen kestävyys” ei tarkoita, että kaikki näkökulmat ovat samalla viivalla. Kyllä, ruokajärjestelmän muutoksessa täytyy ottaa huomion ympäristökuormituksen vähentäminen, sopeutuminen ympäristömuutoksiin, sopeutuminen kansainvälisen ruokajärjestelmän murrokseen, tuottajien elanto ja huoltovarmuus (suomalaisessa keskustelussa menevät muuten sivumennen sanoen iloisesti sekaisin huoltovarmuus, omavaraisuusaste ja ruokaturva, jotka ovat ihan eri asioita). Mutta jos ruoantuotannon ekologinen perusta murentuu, ei sosiaalista kestävyyttäkään saada kuntoon, ei taloudesta saada pidettyä huolta eikä totutusta kulttuurisesta identiteetistä kiinni pitäminen juuri lohduta. Ekologisten kriisien äärellä prioriteetteja täytyy olla. Säilyttäminen vaatii myös muuttumista.
Se, millaisia kysymyksiä kysytään, määrittää, millaiset vastaukset ovat mielekkäitä. Tämä on ehkä vaikein asia ymmärtää tieteen roolista julkisessa keskustelussa. Ruokajärjestelmän ympäristövaikutuksia voidaan tutkia tuotekohtaisesti, yksilökulutuskohtaisesti, tuotannonaloja verraten, kansallisia vertailuja tehden, globaalein laskelmin ja monilla muilla tavoilla. Siksi tieteen tulokset voivat myös vaikuttaa ristiriitaisilta. (On myös huonoja kysymyksiä: lehtisalaatin ja pekonin vertailu keskenään ei käy järkeen, koska aika harva korvaa yhden toisella.) Tutkijoiden olisi siis viestinnässään selitettävä, millaiseen käyttöön tutkimustieto soveltuu tai ei sovellu. Tieteen rooli ei pelkisty vain ”faktojen tarjoajaksi”, vaan tieteellisillä toimijoilla on myös vastuu olla mukana tieteen tulosten tulkinnassa ja soveltamisessa.
Olen kuullut monta kertaa politiikassa ja virkamiestyössä toimivilta ihmisiltä, että ”tarvitsemme selviä numeroita, jotta voimme toimia”. Mutta ”selviä numeroita” ei voi antaa, jollei tiedetä, mikä on päämäärä. Kompassi ei auta maastossa, jos ei ole karttaa tai maastotuntemusta eikä käsitystä, missä itse on tällä hetkellä. Ruoka- ja ympäristökeskustelussa on juututtu sumuun.
* * *
Koko ruokajärjestelmän pitäisi valmistautua maailmaan, jota ei vielä ole olemassa. Koska ruoantuotanto ei sopeudu notkean elastisesti muutoksiin ja koska toimintatapojen muuttamisella on kiire, ei voida vain seurata passiivisesti kuluttajasignaaleja. Tarvitaan väistämättä sekä kulutusta että tuotantoa ohjaavaa politiikkaa. Yksi iso ongelma on, että kulutusta ohjaavaa politiikkaa karsastetaan edelleen.
Kuluttajien itseohjautuvuuteen taas ei voi nojata, sillä ympäristö on edelleen ruokatottumuksissa makua, hintaa ja terveellisyyttä vähäisempi kriteeri. Lisäksi yksilöiden on hyvin vaikea arvioida kestävyyttä ja vaikuttaa siihen, sillä he ovat monimutkaisen ruokajärjestelmän pieni osa. Hinta pysynee voimakkaimpana vaikuttavana tekijänä yksilöille, ja siinä teollisuuden ja kaupan rooli on alkutuottajia monin verroin suurempi.
Nykyinen ruoantuotanto on kehittynyt maailmaan, jossa ympäristö- ja luonnonvarakysymyksiä ei otettu tosissaan. Ruokaa on pyritty tuottamaan mahdollisimman halvalla, ja lasku on langennut pääosin alkutuottajille. Tuottajien investoinnit ja velkataakat ovat sen mukaisia. Koska he eivät ole yksin näistä valinnoista vastuussa, kompensaatiot ovat muutosten edessä välttämättömiä. Uudenlaista toimintaa on tuettava, koska taloudellisesti ahtaalla olevat ihmiset eivät lähde siihen hyvää hyvyyttään – miksi heidän pitäisikään? Samalla on kuitenkin hyväksyttävä, että tuotannon on muututtava kulutuksen rinnalla. Ruokajärjestelmän muutoksen oikeudenmukaisuuskysymyksiä ei voida mielekkäästi katsoa nykyisten intressien vastakkainasetteluista käsin. Kaikkien on pakko muuttua.
Nykyinen ruokaa ja ympäristöä koskeva keskustelu pääosin estää tällaista kokonaisvaltaista yhteiskunnallista muutosta. Jos näistä asetelmista ei päästä irti, muutokset tapahtuvat rankasti myöhässä ja hallitsemattomasti, kun niihin törmätään kriisiytyneiden olosuhteiden pakosta. Tämän tilanteen muuttaminen ei ole minkään yksittäisen ryhmän vastuulla, vaan se vaatii ajattelun ja toiminnan muuttamista kaikilta monisyiseen ruokajärjestelmän toimijoilta ja siitä käytävään keskusteluun osallistuvilta – tutkijoista alkutuottajiin, journalisteista poliitikkoihin, etujärjestöjen edustajista virkamiehiin. Ensimmäinen hyvä askel olisi luopua sellaisista harhauttavista ja hämärtävistä puhetavoista, joita olen kuvannut tässä tekstissä.
