Punk in Finland

Yövieraat

Katselin viime yönä kun jotain likaista kiipesi sisään vastapäisen kerrostaloyksiön ikkunasta. En jaksa uskoa että kyseessä olisi ihminen, tai ainakaan ihminen sellaisessa mielessä kuin me ne tunnemme, sillä se kiipesi neljännen kerroksen ikkunan luo mustan peltikaton kautta. Kalpea ja läpikuultava iho erottui hiekan väristä seinää vasten irvokkaasti katulamppujen valon yläpuolella, raajat näyttivät vääntyneiltä ja epämuodostuneilta. Jotenkin vastapäisen ikkunan suljettu luukku aukesi ja hahmo luiskahti sisään. Jaksoin katsella vielä hetken ajan, mutta lopetin koska tiesin hyvin miten tilanne tulisi etenemään. Minulla on oma yövieraani jonka armoilla elän nykyään. Tiedän aivan liian hyvin.

Aamulla istuin alakerran kahvilassa teellä, kiitollisena siitä että sain viettää edellisen yöni rauhassa. Tämä tietäisi luultavasti sitä, että seuraavana yönä luokseni tultaisiin taas mutta en voinut murehtia sitä liikaa. Jokainen rauhassa vietetty yö on kuin lahja. Olin lopettelemassa haaleaa teetäni kun vastapäisessä talossa asuva parikymppinen nainen astui ovesta sisään. Tunnistin hänet aiemmilta kerroilta kahvilassa mutta nyt hänessä oli jotain outoa. Tajusin, että vielä eilen viimeisillään raskaana ollut nainen oli riutuneen ja kalpean näköinen. Nainen istui pöydän ääreen tyhjin silmin ja alkoi puhua itsekseen. "Se tuli yöllä. Se tuli mun luo yöllä ja vei mun lapsen. Poissa. Se vei mun lapsen pois." Nainen itki lohduttomasti ja minä poistuin vähin äänin kahvilasta.

Oma yövieraani kävi luonani pari yötä sitten. Havahduin siihen, että makuuhuoneen ovensuussa seisoi musta hahmo väijymässä minua. Yritin sytyttää valot mutta en voinut liikkua. Huutoni kuoli jonnekin nieluuni enkä voinut tehdä mitään. Äänetön hahmo alkoi liikkua minua kohti hitaasti hartiat kyyryssä. Hetken päästä se hyökkäsi kimppuuni ja puri minua kädestä. Ulvoin tuskasta ja heräsin. Yritin jälleen selittää itselleni että olin nähnyt vain painajaista ja että jähmettymiseni johtui ainoastaan unihalvauksesta. Käärin vereslihalle pureskellun käteni peittoon ja istuin yksin sängylläni odotellen aamun valkenemista.

Seuraava kerta oli erilainen. Tunsin, että minua jälleen kerran lähestytään. Tällä kertaa se ei juossut minua kohti vaan lipui hitaasti ylleni painaen minut patjaa vasten. Aiemmin olen herännyt omaan huutooni mutta nyt en voinut tehdä mitään sillä olento tunkeutui kasvojani vasten ja alkoi imeä kieltäni. Tunsin sen hengityksen ihollani ja haistoin sen kammottavaa hajua, kuin joku olisi maalannut homeisen seinän ylle kerroksen maalia toisensa jälkeen. Minua kuvotti, enkä voinut kuin odottaa että tilanne menisi ohi. En tiedä kauanko se kesti, saatoin menettää tajuntani. Aamulla näin peilistä että hiuksistani oli kadonnut miltei kaikki väri. Olen 32.
Lähtiessäni ulos näin ambulanssin ja poliisiauton vastapäisen talon edessä. Tuttu ikkuna oli auki ja jalkakäytävällä veritahroja.

Olin lapsena ainoa poika meidän talossa. Isosiskoni kasvattivat minut ja opin heiltä, että jos puhaltaa irronneen silmäripsen ilmaan ja toivoo samalla jotain niin se toteutuu. Yövieraani tiesi tämän ja yhtenä yönä se repi irti kaikki silmäripseni mattamustan pimeyden valuessa huoneeni pinnoilla. Nyt itkeminen sattuu. Itken nykyään aika usein. En voi sille mitään.

Päivisin yritän edelleen löytää jotain muuta mietittävää. Käyn kävelemässä keskustassa kaikkien oikeiden ihmisten keskellä mutta yleensä oloni menee niin pahaksi että minun on lähdettävä sieltä pois. Tunnen olevani musta aukko joka nielee aikaa ja rahaa antamatta mitään takaisin vastineeksi. Olen pelkkä tyhjiö. En elä, olen vain olemassa.

Taas sängyssä. Taas pimeää. Taas yövieraan alla. En pysty liikkumaan kun sen kostea ja kuminhajuinen keho kietoutuu ympärilleni ujuttaen sormiaan ihoni alle, jonnekin lihasten ja luiden sekaan, tehden minulle niitä asioita joista ei kerrota muille jälkeenpäin. Viimeiset sanat jotka kuulen ovat "Anna anteeksi, anna anteeksi, en pysty lopettamaan..."