Minkä kirjan luit viimeksi?

[Dirt Track Beamon]

Grady Hendrix: Paperbacks from Hell - The Twisted History of '70s and '80s Horror Fiction
Snadisti pintapuolinen mutta erittäin mielenkiintoinen selvitys kirjallisen halpakauhun kukoistuskaudesta trendeineen ja suhdannevaihteluineen. Kerrotun perusteella pokkarikustantamojen rahat pois ja nopeasti -meininki ei eronnut paljoakaan elokuvapuolen vastaavasta. Ja lukuvinkkejä tuli vuosiksi - jos vain esiteltyjä kirjoja sattuisi jostain löytymään.

[crashing bore]

Hanna Hauru: Jääkansi
Tykkäsin. Hieno pienoisromaani, kunnon murheellisten laulujen maa -teos

[jaxen]

Truman Capote - Aamiainen Tiffanylla

Tämähän on muutaman novellin kokoelma, mutta oikeastaan aika yllättävä. Mitäänhän ei tapahdu, mutta täyttymätön tunnelma/toiveet, pakoilu ja rahankeruu vaikka marjoja poimimalla piti huolen, että Tammen mahtava Keltainen kirjasto julkaisi tämänkin suomeksi.

[Lord Bob]

Alkuviikosta luin Jouni Mömmö -kirjan. Ihan hyvä oli, vaikka aika usein tuntui, että kirjoittaja kerjää verta nenästään adjektiiviryöpytyksellään ja vertauskuvailullaan. Pysyi kuitenkin ihan linjassa eikä alkanut vituttaa, mutta siinä liipasimella oli koko ajan sen tyylittelyn kanssa. Kai se sitten oli ihan hyvin kirjoitettu. Tai no olihan se, kun tuli luettua melkein yhdeltä istumalta.

[Lusku]

Robert Musil: Mies ilman ominaisuuksia.

Voi vittujen kevät. Joku 1400 sivua, vai paljonko niitä nyt olikaan, täynnä mihinkään johtamattomia ihan helvetin mielenkiintoisia ja kulmikkaita filosofisia jaaritteluja. Ja jäbä ei saanut teostaan edes valmiiksi, onnitteluni. Suosittelen filosofian opiskelijoille.

[I & I Spit On Their Graves]

Anton Monti & Pontus Purokuru - Suoraa toimintaa! Autonomiset liikkeet Suomessa 1986-2016

Anton Montin ja Pontus Purokurun teos autonomisista liikkeistä Suomessa on käytännössä laittoman rajamailla liikkuvan aktivistitoiminnan sekä radikaalivasemmiston historiikki viimeisen 30-vuoden ajalta. Kirjassa esitellään suurpiirteisesti anarkismin rantautuminen Suomeen 80-luvun loppupuolella sekä 1990-luvun eläinoikeusliike, mutta tarjotaan sitäkin enemmän palstatilaa vuosituhannen vaihteen globalisaatiokriittiselle liikkeelle, talonvaltaajille sekä 00-luvun jälkimmäisen puoliskon performanssitason aktivisteille. 1990-luvun alun anarkistiliikkeestä ei ehkä olisikaan enempää kerrottavaa ja eläinoikeusliike lienee käsitelty muualla tarkemmin? Näppituntumalta Valtio vihaa sua -kirjakin dokumentoi aihetta laajemmin.

Suoraa toimintaa! pohjaa pitkälti anonyymeihin haastatteluihin sekä aikalaislehtien ja -julkaisuiden lainauksiin. Ymmärrän, että harva haluaa kertoa omalla nimellään tunteita herättävästä ja laittomastakin aktivismista (nimellään kirjassa esiintyvät lähinnä henkilöt, jotka ovat jo aikanaan nousseet julkisuuteen omilla kasvoillaan, Reko Ravelasta Suvi Auviseen). Haastateltaville olisi silti voinut muodostaa edes jonkinlaiset valeidentiteettinimet (tarvittaessa useamman) tai muuten taustoittaa, millaisen taustan aktivistia milloinkin siteerataan. Nyt kirjassa saatetaan vuoroperään siteraata aktivistiraportin hehkutusta sekä haastateltavaa, joka kritisoi talonvaltausskenen machoa väkivallan ihannointia. Epäselväksi myös jää, miten totaalisesti aktivistisukupolvi vaihtuu luvusta ja teemasta toiseen siirtyessä - yksi kirjan läpi kulkeva teema kuitenkin on harmistuminen siitä, että jokainen aktivistisukupolvi joutuu keksimään pyörän uudelleen ja toistamaan edellisen tekemät virheet. Edellisen polven aktivistien väsymiseen ja väistymiseen liittyviä syitä ei juuri käsitellä, korkeintaan mainitaan burnout ja jatkuvan kokoustamisen raskaus - eikä mitenkään anneta ymmärtää, että tässäkään mielessä virheistä olisi opittu.

Haastateltavien ollessa täysin anonyymejä, lukija ei myöskään voi arvioida kriittisesti haastateltavien näkemysten puolueellisuutta. Monessa paikkaa kirjaa tuodaan esiin autonomien ja anarkistien välinen skisma ja rivien välistä on luettavissa, että haastateltavat ovat lähempänä ensinmainittua ryhmää, jonka jäsenet toisaalla luonnehtivat itseään prakmaattisiksi - ja joita toisaalla Megafoni-lehden lainauksia lukiessa voi pitää melko vahvasti todellisuudesta irtaantuneina. Itselleni osui silmään myös sivumainintana esitetty väite punk-skenen elpymisestä vuoden 2016 tienoilla (punk-skenen tilaa tai kytköksiä aktivismiin ei kirjassa juurikaan tuoda ilmi 1990-luvun alkupuoliskon jälkeen).

Aktivistien julkisuuteen tuottaman materiaalin lennokkuus tuodaan teosessa hyvin esille. Joissain tapauksissa, esimerkiksi Kiakkovierasjuhlien kohdalla, kyse on selkeästä performanssista. Tavoitteet - vallankumouksellisten, globaalisaatioliikkeen ja eläinaktivistien lisäksi - jäävät epäselvemmäksi. Kirjan loppuyhteenvetoa lukiessa ei voi olla miettimättä, että taannoinen Paavo Lipposen lausunto jännitystä hakevista skideistä ei välttämättä ole kaikilta osiltaan perusteeton.

Toinen kirjaa lukiessani huomiota kiinnittänyt seikka oli poliisin toistuva, arvaamaton voimankäyttö. Toisaalta kirjassa tuodaan esiin selkeästi, että nimenomaan poliisin ylimitoitettu voimankäyttö on saanut lukuisat aktivistit heittämään hanskat tiskiin ja vaihtamaan taktiikkaa - niin globalisaatioliikkeen kuin kuokkavierasjuhlienkin yhteydessä. Aavistuksen ristiriitaisesti kirjassa myös naureskellaan poliisin osaamattomuudelle toisissa tilanteissa (tämä tietysti on sitä arvaamattomuutta poliisin suunnalta).

Puutteistaan huolimatta kirja oli ihan hauskaa luettavaa ainakin ko. liikkeitä puolikkaalla sivusilmällä 15 vuotta seuranneelle. Punaisia lankoja olisi kirjoittajapari voinut puida enemmän yhteen, mutta tietynlainen sisäinen ristiriitaisuus lienee väistämätöntä tämänkaltaisessa teoksessa. Olisi mukava kuulla jonkun itse toiminnassa aktiivisemmin mukana olleen mietteitä kirjasta.

[lortto]

Robert Musil: Mies ilman ominaisuuksia.

Voi vittujen kevät. Joku 1400 sivua, vai paljonko niitä nyt olikaan, täynnä mihinkään johtamattomia ihan helvetin mielenkiintoisia ja kulmikkaita filosofisia jaaritteluja. Ja jäbä ei saanut teostaan edes valmiiksi, onnitteluni. Suosittelen filosofian opiskelijoille.

Tää on kirjastossa usein houkuttanut, mutta aina jäänyt odottamaan parempaa hetkeä. Taidanpa harkita uudestaan ton lukemista

[salilta tuttu hevari]

Alkuviikosta luin Jouni Mömmö -kirjan. Ihan hyvä oli, vaikka aika usein tuntui, että kirjoittaja kerjää verta nenästään adjektiiviryöpytyksellään ja vertauskuvailullaan. Pysyi kuitenkin ihan linjassa eikä alkanut vituttaa, mutta siinä liipasimella oli koko ajan sen tyylittelyn kanssa. Kai se sitten oli ihan hyvin kirjoitettu. Tai no olihan se, kun tuli luettua melkein yhdeltä istumalta.

Sama juttu. Varsinkin kun Mömmön veli on todennut samasta, mihin kirjoittaja käytti jotain 30% koko sivumäärästä, että "huumeethan ne Jounin pään laittoi sekaisin". Mutta mielenkiintoinen kirja, varsinkin näin Joensuussa asuvalle oli paljon jännää nippelitietoa.

[salilta tuttu hevari]

Voltairen Candiden. Tykkäsin, aikamoista menoa. Seuraavaksi työn alle lestojen taloudelliset verkostot.

[overgrown reptilian]

Minna Passi, Susanna Reinboth - Keisari Aarnio

Tän kirjan lukemisessa meni luvattoman kauan ku tässä oli niin paljo nimiä että väsyneenä lukiessa ei jaksanu keskittyä ja virkeänä ollessa ei huvittanu lukea ylipäätään mutta olihan tämä hyvä.

[Lusku]

Robert Musil: Mies ilman ominaisuuksia.

Voi vittujen kevät. Joku 1400 sivua, vai paljonko niitä nyt olikaan, täynnä mihinkään johtamattomia ihan helvetin mielenkiintoisia ja kulmikkaita filosofisia jaaritteluja. Ja jäbä ei saanut teostaan edes valmiiksi, onnitteluni. Suosittelen filosofian opiskelijoille.

Tää on kirjastossa usein houkuttanut, mutta aina jäänyt odottamaan parempaa hetkeä. Taidanpa harkita uudestaan ton lukemista

Kahteen kertaan kannattaa harkita, ennen kun tähän tarttuu.

Olin päättänyt lukea tämän, ja täytyy sanoa että raivostuttavin lukuprojekti, johon olen ryhtynyt. Kaikki on tietysti subjektiivista, onhan Mies vailla ominaisuuksia käsittääkseni yleisesti hyvinkin arvostettu. Kirjan tyyli sotii vaan totaalisesti omaa taidemakuani vastaan. Pitkiä, polveilevia, kulmikkaita lauseita. Mitään ei tapahdu, mitään ei avata näyttämällä (esim tekojen kautta) vaan lähes kaikki tapahtuu joko dialogin tai sisäisten ajatusten kuvailujen kautta. Kaikki hahmot miettivät pelkästään "syvällisiä", eli lähinnä historiallisia tai varsinkin filosofiaan liittyviä kysymyksiä. Samoja filosofisia kysymyksiä ruoditaan loputtomiin.

Fiktiiviseksi teokseksi naamioitunut oppikirja.

[Lusku]

Cortázar: Tuli on kaikki tulet.

Gogol: Pietarilaisnovelleja.

[ogtku]

Robert Musil: Mies ilman ominaisuuksia.

Voi vittujen kevät. Joku 1400 sivua, vai paljonko niitä nyt olikaan, täynnä mihinkään johtamattomia ihan helvetin mielenkiintoisia ja kulmikkaita filosofisia jaaritteluja. Ja jäbä ei saanut teostaan edes valmiiksi, onnitteluni. Suosittelen filosofian opiskelijoille.

Tää tuli luettua joskus 90-luvulla. Raskas paketti. Muistaakseni kolmatta osaa ei suomennettu. Kääntäjä päätti, että kaksi ekaa osaa riittää.
Suosittelen silti kaikille ( myös muille kun filosofian opiskelijoille)

[markiisi de sade]

Turo Kuningas - Välityö

[too old for this shit]

Gerald Posner - Isäni oli natsi

Ysärin alussa tehtyjen haastattelujen perusteella koostettu kirja ihmisistä, joiden isät olivat syvällä natsihallinnossa. Mm. Göringin, Mengelen ja Hessin lapset ovat haastateltuina, muutamia mainitakseni. Myös von Stauffenbergin poika on päässyt mukaan. Ihan mielenkiintoinen ja helppolukuinen kirja. Asenne vanhempiin vaihteli pääasiassa inhon ja sokean ihannoinnin välillä, kuten arvata saattaa, mutta oli mukana analyyttisempääkin lähestymistapaa.