Punk in Finland

piireissäkin liikuskeleva wrote:

tsiiah wrote:Hanya Yanagihara: Pieni elämä
Ei hyvänen aika. Pikkasen liian paksua. Ihan kaikella tavalla.

tsiiah wrote:

piireissäkin liikuskeleva wrote:Hanya Yanagihara - A Little Life (Pieni elämä)

tän tekeleen suosio ja kriitikoidenkin ylistys kertoo kyllä jostakin... ainakin siitä, että 1) me eletään hyperbolan aikakautta, jossa kaikki pitää olla vedetty yhteentoista, 2) yhä suositummaksi käyvät fanfic- ja ya-kirjallisuus levittäytyy laajemmin kaunokirjallisuuteen, taideproosaan yms, annetaan lukijoille mitä ne haluavat ja taso laskee kun aikuiset tyytyväisesti tyytyy teini-ikäisen tunne-elämää, hamotuskykyä ja ajattelua kosiskelevaan kamaan 3) kirjassa on kyllä formaattina jäljittelemätön teho: ymmärrän kyllä, miksi monet on puhuneet tähän kirjaan "katoamisesta", sillä tää on harkitusti rakennettu teos, jonka pituus on olennainen juttu. Pariin sataan sivuun tiivistettynä tän banaalius, keskenkasvuisuus, yksiulotteisuus, naurettavuuskin olis liian näkyvää.

laitoin varaukseen

Lusku wrote:Machado De Assis: Kuolematon ja muita novelleja.

AAA-tason novellisti, samaa sarjaa Tsehovin, Maupassantin ja muiden parhaiden kanssa. Sammakolta kulttuuriteko suomentaa tätä. Täysin sattumalta tarttui käsiini Turun reissulta Sammakon putiikista, koskaan en ollut kuulutkaan kirjailijasta. Eli 1800-luvun jälkipuoliskon brasilialainen kirjailija kyseessä. Tyylilaji yleisesti ottaen realismi, ajoittain mennään hienovaraisessa ja mitättömien tapahtumien tsehovilaisessa novellissa, välillä on voltairelaista fantasiaa ja satiiria, joskus Poen tyyppistä kauhua. Toivottavasti tätä käännetään tulevaisuudessa lisää suomeksi.

ivanka trumpin punk-vaihe wrote:sebald - saturnuksen renkaat

pidin ideasta - sebald vaeltelee itä-anglian maaseudulla ja yhdistelee näkemiään asioita mitä erilaisimpiin muistikuviin, ajatuksiin ja huomioihin - mutta toteutus tuntui tietosanakirjamaiselta ja tarpeettoman jaarittelevalta. esim monen kymmenen sivun tuhlaaminen ilmeettömiin kuvauksiin joseph conradin ja roger casementin elämäntarinoista tuntui järjettömältä. kieli oli sinänsä kaunista, ja ihan mielelläni mä tuon luin loppuun, niin pitää ehkä kokeilla myös jotain miehen vähän narratiivisemmisistä teoksista

piireissäkin liikuskeleva wrote:

Neumannerheil wrote:

piireissäkin liikuskeleva wrote:Osamu Dazai - Ei enää ihminen

Hirveä pettymys. Nopealukuinen ja köykäinen, ja jotenkin nykysilmin tällainen "nuori mies juo ja nai maailmantuskaansa" on niin vitun tympeä aihe kuin voi olla, varsinkin, jos siitä kirjoittaa näin latteasti (ja snadin epärehellisen oloisesti). Tätä on hehkutettu hirveän "epäsentimentaaliseksi", mut kyllä Dazai ryöstöviljelee superlatiiveja siihen malliin, että jotenkin porvarillinen rypemisen olo tästä jää, sanoo Manner esipuheessaan mitä tahansa. Paljon parempia ulkopuolisuuden kuvauksia on tullut vastaan. Ei tää täysin vailla meriittejä ole, mutta ei tehnyt suurempaa vaikutusta. Ehkä syy on se, että jotenkin nää nuorten ulkopuolismiesten maailmantuskat tuntuu olevan juuri tän tietyn aikakauden (Hesse, Camus yms.) juttuja, ja nykylukijan silmään niissä pistää niin tyhmä, ylimielinen, naurettavan sokea suhtautuminen esim. naisiin, että se haittaa lukukokemusta, vaikka toki oman aikansa tuotteita ja who am I to judge jne.

Ite diggaan hitosti. Noista kritiikeistä vaan sen verran, että olisko teos ollu parempi jos Dazai olis kirjottanut elämästään jotenkin silotellun version, jossa naiskuva ja porvarillisuus olis olleet jotenkin siistimmissä/vaimeammassa muodossa? Itellä tässä uppoaa just se suoruus millä tykitellään menemään samalla tavalla kuin vaikka Saarikosken proosassa. Esimerkkinä mainittu Camus, (tai Sartre jne. eksistentialistit) pystyy varmasti tuottamaan paljon silotellumpaan ja harkitumpaan vieraantuneisuuden kuvaamista, koska niillä on elämään ihan erilainen perspektiivi, filosofinen, viileä ja kirjoittajat tekstin takana yleensäkään ei oo samalla tavalla murtuneita raunioita.

No Longer Human on kuitenkin hiton autobiografinen teos nuorelta ja murtuneelta mieheltä, joka oli yhteiskunnan yläluokkaa olevan perheen juoppo ja narkkaava muksu. Kirjassa on miusta ihan mainiosti dokumentoitu se kapea, tyhmä, ylimielinen ja musertava elämä, jonka Dazai ehti elää. Omaan makuun keskeisimpiä juttuja on just se teoksen puhujan tympeys, jota haastaa halun tuntea sääliä.

En ite osaa nähdä tuota autobiograafisuutta, ts. Dazain omaa tarinaa niin merkittävänä lisänä, että se korottaisi ton jotenkin siitä "rypemisestä" minkä mainitsin. Mietityttää muutenkin aina näissä nuorina kuolleissa/itsemurhan tehneissä se tietty henkilömyytin vaikutus. Plus se, että jotenkin automaattisesti miellät, ettei teos oo kuitenkaan jo nyt "siloiteltu" - tavalla tai toisella kaunokirjallisuus on aina stilisointia - vaan dokumentoitu.

Ja kuten sanoin, esim. toi naiskuva on korostetusti nykylukijan silmään pistäviä juttuja; tollainen asennoituminen taiteeseen ja naisiin oli tolle ajalle tyypillistä, sen takiahan Dazai noin kirjoitti eikä sille olisi tullut mieleenkään muulla tavoin asettaa itseään esille. Se ei silti tarkoita, ettäkö se tietty tyyli kestäis aikaa ikuisesti yhtä kyseenalaistamattomana laatuna eikä esim. juuri aikansa painotusten ilmentymänä.

Mutta klassikot kestää kyllä kritiikin ja ajan kulun, niitähän ne vaatii ollakseen klassikoita!