Siteeraan tähän Hesarin asiallisen kritiikin.
Eniten vitutti esseemäisen pätemisen lisäksi se, että alusta asti on selvää että päähenkilö ei tapa itseään, vaikka lukija sitä kuinka paljon toivoisi. Jotenkin niin vitun ärsyttäviä hahmoja kelailemassa niin vitun ärsyttäviä keloja että alkaa nykyisin ärsyttämään todella vitun paljon jos jossain mainitaan Tommi Melender.Tommi Melender: Lohtu. WSOY. 288 s. 30 e.
Romaanin raunioista nousee kaunis simulaatio Tommi Melenderin
Lohtu on vain kohtalainen romaani, mutta mahtava kuvaus simulaatiosta.
Molemmissa ei voi onnistua.
Filosofi Jean Baudrillardin (1929-2007) kehittämä käsite simulaatio kuvaa maailmaa, jossa merkitykset ovat kadonneet. Jotta Melender voi kuvata tällaisen maailman, hän tuhoaa taideteoksen, jolla ilmaisee tämän ajatuksen.
Hävityksen hän tekee selittämällä simulaatiossa tapahtuvan tarinan läpikotaisin. Minäkertoja ja Lohtu-romaanin kuvitteellinen kirjoittaja Elis Mäki on dandy, jonka elämän ainoa tarkoitus on näyttää älykkäältä. Mäki tiedostaa jokaisen tekonsa ja ajatuksensa, ja mikä piinallisinta, hän haluaa lukijan tietävän sen.
Esseemäisen pätemisen seasta löytyy vain pari juonellista ponninta.
Näistä tärkeimmässä minäkertoja päättää, että mikäli hän ei vuoden aikana keksi kunnon syytä elää, hän tekee itsemurhan. Tämä Jacques Maritainilta lainattu ajatus on romaanin sokkeli, jonka rakentamisen Melender jättää välittömästi kesken.
Minäkertojan päätös ei siivitä toimintaan. Lähinnä hän käy kahvilla, istuu tietokoneella ja tuumii.
Lukijan onneksi hän unohtuu välillä lukemaan elokuvaohjaaja Johan Raution vanhoja sähköpostiviestejä.
Lars von Trierin ja Aki Kaurismäen ristisiitos etsii rahoitusta "Berliini-projektille", elokuvalle, jonka on määrä huipentaa hänen taiteensa.
Rautio vihaa elokuvamaailman pinnallisuutta ja itseään. Kuten minäkertoja, hänkin saa käyttövoimansa ihmisten halveksunnasta ja ranskalaisesta 1800-luvun kirjallisuudesta.
Minäkertojalla ja Rautiolla on myös sama ongelma, sukupuolivietti, joka uhkaa rikkoa heidän viileänälykkään imagonsa.
Jäykistyvä siitin tuntuu olevan ainoa yhteys merkkien pyörteeseen kadonneeseen todellisuuteen. Yhteys on kuitenkin liian heikko. Kun minäkertoja yrittää tyydyttää naapurinrouvaa, hänen täytyy ajatella Hannu Salaman kuvauksia seksistä, jotta pystyy vahvistamaan mieskuntoaan.
Melender on virittänyt tarinan täyteen peilejä, joiden heijastuksista henkilöt imevät vähäisen elämäntahtonsa. He eivät millään pääse käsiksi alkuperäiseen kokemukseen. Kaikki tapahtuu sähköpostiviesteissä, romaanin tekstissä tai nettikamerassa, toisen käden lähteessä.
Silkalta käsitetaiteelta Lohdun pelastaa Johan Raution hahmo ja Melenderin taito kirjoittaa tyylikästä proosaa.
Teoksen söpö nimi perustellaan lopussa, kun minäkertoja ja hänen ystävänsä kuvanveistäjä Rainer Levanto käyvät keskustelun elämän päättämisen mielekkyydestä.
Dialogi on ihanan rehellinen ja banaali, mutta simulaatiolle uskollisena Melender panee Levannon sanomaan: "Suuriin kysymyksiin ei ole kuin latteita vastauksia." Lohdusta jää olo, että ne riittävät.
Juhani Karila
Tietty varmaan vähän eri lailla paska kirja kuin jonkun Twilightin tai Da Vinci-koodin kuvittelisin olevan, mutta odotushorisonttikin oli tietysti aika erilainen. Kyllä tosta aiheesta voisi kuitenkin saada aikaan luettavaakin proosaa, mutta kirjoittaja vaan tuntui olevan niin pää omassa perseessään koko ajan etten tiennyt sen olevan mahdollista.
