Sight & Sound top 100 projekti + muita klassikko meininkejä

[rokkaa.gif]

Erämaan laki

Tämähän on siis My Darling Clementine, joka onkin aivan helvetin hyvä leffa. Toivottavasti säästyy joltain googlettamiset. Perkutin suomennokset

[ORDNUNG HUSSEIN]

vanhat nimien suomennokset

[ORDNUNG HUSSEIN]

Kun näitä katsoo mekaanisesti listan pohjalta filuina eikä lue leffasta etukäteen edes takakantta, tulee mielenkiintoisia yllätyksiä. Erämaan lain alkukohtaus toimi makeesti, kun päähenkilön esitellessä itsensä ensimmäistä kertaa ei katsojana vielä tiennyt mistä leffa kertoo

[ORDNUNG HUSSEIN]

Kunnian polut (Kubrick, 1957 Yhdysvallat). Upee ekan maailmansodan sotafilmi, jossa oli myös passelin vähän tulitaistelua. Mustavalkoisista Kubrickeista olin nähnyt aiemmin vain Outolemmen, ja tää nosti omaa arvostustani Kubrickin visiota kohtaan. Mustavalkoinen kameraduuni korostaa Kubrickin makeeta valon ja varjon painia. Myös: Kirk Douglas oli hemmetin karismaattinen näyttelijä, ja täähän tosiaan kuoli vasta tasan vuosi sitten 103v

[ORDNUNG HUSSEIN]

Maa järisee (Visconti, 1948 Italia). Nyt oli raskas. Vajaa kolme tuntia varhaisen italialaisen neorealismin ytimestä tislattua kärsimysnäytelmää köyhästä kalastajaperheestä, joka panttaa talonsa ostaakseen paatin. Visconti kuvaa amatöörinäyttelijöitä (oikeita kalastajia) kuin Voguen malleja ja yksi leffan päärahoittajista oli Italian kommunistinen puolue

[ORDNUNG HUSSEIN]

Senso (Visconti, 1954 Italia). Ennen kuin aloin kattomaan eilistä Maa järisee:deä mietin, että Viscontihan oli se Italian kuninkaan kanssa nuorna miesnä kuherrellut Tiikerikissan ohjaaja, voi juku nyt tulee komeeta pukudraamaa. Mutta sitten leffan jälkeen olin, että ei kun sekoitin varmaan, tää olikin selvästi se Polkupyörävarkaan ohjaaja italiaano. Meno leffoissa nimittäin pitkälle sama. Niimpä aloin tänään kattomaan Sensoa taas jonain neorealistisena raskaana amatöörinäyttelijöiden itkudraamana, mutta ei perkele, kaksi tuntia technicolor-pukudraamaa sain ja taas hämmentää. Sanottakoon nyt kuitenkin, että vihaan leffoja, joissa ihmiset käyttäytyy kuin vitun idiootit.

[ORDNUNG HUSSEIN]

Kansan sankari (Ford, 1939 Yhdysvallat). Nuori Abe Lincoln on jonkinlainen yhdistelmä kyheröä, nörttiä, kansanmiestä ja Jeesusta. Heiluttaa kirvestä paremmin kuin naapurit, tiluttaa munniharpulla ja lakia harjoittaa. Elokuva kunnon jenkkien sisäistä propagandaa. Ihan mukava pätkä, ja kieltämättä alkoi tehdä mieli omenapiirakkaa suussa

[ORDNUNG HUSSEIN]

Rooma – avoin kaupunni (Rossellini, 1945 Italia). Natsit sekoilee Rooman kaduilla, lokaalit on klopeista vaariin sitä mieltä, että natseyt voisia suksimaan vittuun täältä. Neorealistinen leffa sisältää mm. antifasistisen katolisen papin. Rajua, että tää on tullut puolitoista kuukautta sen jälkeen kun toinen maailmansota loppui

[ORDNUNG HUSSEIN]

Rocco ja hänen veljensä (Visconti, 1960 Italia). Neljä veljestä ja äiti tymähtävät ilmoittamatta paikalle kesken vanhimman veljen kihlajaisten, rumia tullaan sanoneeksi, ja niiltä sijoilta lähdetään etsimään kaikille uutta asuntoa. Sitten nyrkkeillään, rakastutaan, noustaan huipulle ja sekoillaan. Aika paljon italialaistyypillistä patriarkaalista uhoa ja nokittelua + maailman coolein Alain Delon. Helvetillisen kauniisti kuvattu elokuva, ja kaikin puolin hieno kolmetuntinen. Varmaan paras Visconti tähän asti

[Merabi]

Rocco veljineen on kyllä aivan poikkeuksellisen upea teos.

[ORDNUNG HUSSEIN]

Rocco veljineen on kyllä aivan poikkeuksellisen upea teos.

Monella tavalla. Yksi mitä funtsin taas on, että onko filmistockille tapahtunut jotain tuossa 60-luvun taitteessa? Tällainen laajakulmainen, sielukkaan sävyinen ja kontrastinen mustavalkofilmi on helvetin miellyttävää silmälle, ja jotenkin eri näköistä kuin aiempien vuosikymmenien mv. Toki yksi tekijä on toi kuvasuhde, ja oma silmä tykkää paljon enemmän leveästä/litteästä kuvasta kuin vanhasta academy ratiosta

[ORDNUNG HUSSEIN]

Seitsemän samuraita (Kurosawa, 1954 Japani). Tän oon nähnyt joskus nollarilla viimeksi, ni täytyi nyt tsekata nykysilmillä. Oli vielä parempi kuin muistin. Ei pitäisi lapsena katsoa mitään. Pöyristyttävän kaunista elokuvaa, ohjausta, leikkausta, valaisua ym. Yllätyin myös siitä, että olin jotenkin pitänyt Peckinpahia ensimmäisenä joka käytti kuolemissa hidastuksia, mutta tässähän oli alkupuolella parikin eeppistä slowmoa

[ORDNUNG HUSSEIN]

Jäänyt raportoimatta tänne Paisa – vapauden tuli (Rossellini, 1946 Italia), ja Umberto D. – elämän vanki (de Sica, 1952 italia). Paisa oli humaani ja miellyttävän pienieleinen episodielokuva toisen maailmansodan siitä vaiheesta kun jenkit ovat nousseet maihin Italiaan. Toisistaan irrallisissa tarinoissa oli miellyttävää välimerkin tuntua, joka ei koskaan purkautunut mitenkään vahvaan kadenssiin vaan jätti jälkeensä hämmästyksen. Upea sotaelokuva, yksi parhaista näkemistäni.

Umberto D. oli ilmeisesti viimeisiä neorealistisia leffoja ja parhaita näkemiäni. Koiransa kanssa vuokrahuoneessa asuvalla eläkeläismiehellä on rahahuolia ja vuokraemäntä meinaa heittää tämän kadulle. Ainoa oikea ystävä on talon piikatyttö, joka hänkin tietää saavansa potkut jahka oopperalaulaja vuokraemäntä tajuaa tämän olevan raskaana tuntemattomalle sotilaspojalle. Neorealistiseen tyyliin näyttelijät olivat edelleen amatöörejä, mutta roolit vedetään upeasti ja koskettavasti. Dogmasta on kuitenkin jonkin verran liennytty, ja tätä kuvattiin kai studiossa jonkin verran. Kaikesta surkeuden kuvauksesta huolimatta Umberto D. jäi leffana jotenkin elämänmyönteiseen nuottiin. Pidin.

[ORDNUNG HUSSEIN]

Iivana Julma – osa I (Eisenstein, 1944 Neuvostoliitto). Rakastan, todella rakastan vanhan neuvostoliittolaisen elokuvakoulukunnan kameran käyttöä ja tapaa valaista kohde ja tausta. Jokainen kuva on tehokas ja kolmiulotteinen ja sommitelmat jumalaisia. Eisenstein on tehnyt Stalinin tilaustyönä oivallisen elokuvan vallasta ja diktatuurista. Iivana Julma hyväilee silmää. Taisi olla viimeinen Eisensteinin elinaikana julkaistu elokuva, kakkososaa ei Stalin halunnut elinaikanaan näyttää ja kolmososan matskut on kai poltettu.

[ORDNUNG HUSSEIN]

Iivana Julma II (Eisenstein, 1946 Neuvostoliitto). Leffa, mistä Stalin ei pitänyt. Kiihoten don piti. Pöyristyttävän hienoa elokuvaa! Samat kehut pätee kuin ensimmäiseenkin, ja lisäksi värilliset osiot ehkä visuaalisesti hienointa kuvakerrontaa jonkun Paradjanovin perässä.

Tykkään siitä, miten Eisensteinin kuvallinen symboliikka ei ole esoteerista vaan funktionaalista. Se ei neppaile tietäjille, vaan avaa kuvallisesti asioita joihin menisi sanoilla kauan. Eisensteinilla visuaalinen metafora on ikäänkuin näyttelijäntyön ja leikkauksen jatke.