Katsoin kaikki SF-elokuvat

[Separi ruispellossa]

Waltari-filmatisointi tämäkin:

Vieras mies tuli taloon (1938)

Eino Kaipaisen näyttelemä renki Aaltonen (ei liity edellisen filmin alokas Aaltoseen) tulee kysymään töitä maatilalta, saaden lievästi sanottuna jäyhän vastaanoton. Pienen väännön jälkeen soppari kuitenkin syntyy, joten Aaltonen jää tilalle hommiin. Välit talon kajahtaneen ja viinaanmenevän mulkkuisännän (Kaarlo Angerkoski) kanssa ovat alusta lähtien huonot, mutta emännän (Kaisu Leppänen) kanssa yhteistyö sujuu edes jotenkin, vaikka ei hänkään vaikuta voivan kovin hyvin.

Isäntä kavaltaa kevätkylvöön varatut rahat, karkaa kylille ryyppäämään ja tulee ihan paskana takaisin. Muutoinkaan hänen toimintansa ei varsinaisesti lainkaan helpota talon väen ja Aaltosen eloa. Ukkoonsa vittuuntunut emäntä alkaa vähitellen kiinnostua komeasta ja ahkerasta Aaltosesta. Kun rva on jälleen kerran saanut dunkkuun puolisoltaan, hankkiutuu hän yöksi aittaan Aaltosen kainaloon. Näitä aittakohtaamisia tulee sittemmin lisääkin.

Sekopääisäntä löytää tiluksiltaan sisällissodan aikaisen asekätkön, ja se ei ole hyvä juttu se, sillä hän on arvannut Aaltosen köyrivän vaimoaan. Isäntä losauttaa Aaltosta kiväärillä! Ei isännälle itselleenkään hyvin käy, sillä emäntä listii hänet kirveellä. Kirjassa Aaltonen kuolee, mutta tässä versiossa sairaalasta karannut Aaltonen pärähtää kesken käräjien oikeussaliin vaatimaan emännän armahtamista.



Taas oli hyvin ilotonta ja dramaattista tunteiden tulkintaa tämä. Ei oikein jaksaisi tämmöistä, mutta miehen täytyy tehä mitä miehen täytyy tehä. 1/5 ja liian pitkä, vittu.
Jos sulla on liian mukavaa, niin Elonetistä saat annoksen suomalaiskansallista lohduttomuutta ruudullesi.

[Separi ruispellossa]

Ei taida olla kevyttä katseltavaa luvassa nytkään:

Nummisuutarit (1938)

Aleksis Kiven näytelmään perustuva ja kaiketi aika pienillä muutoksilla leffaksi kuvattu kaksituntinen pökäle. 1800-luvulla ollaan, vaikeita sanajärjestyksiä käytetään ja kovaan ääneen mesotaan repliikkejä.

Perinjuurin yksinkertainen maalaisjuippi Esko (Unto Salminen) on kiire saada naimisiin, koska jokin testamenttipykälä takaa hänelle kasan rahaa, jos hän avioituu ennen kasvattisisartaan Jaanaa (Laila Rihte). Siksi hänen vanhempansa (Aku Korhonen ja Siiri Angerkoski) järjestelevät paniikissa häitä ensimmäisen vapaaehtoisen morsmaikun kanssa. Kaikkien todennäköisyyksien vastaisesti Esko on nimittäin ilmoittanut löytäneensä sellaisen.

Nyt on Joel Rinteelle kasvanut viikset ja hän alkaa näyttää tulevalta hahmoltaan komisario Palmulta. Tässä hän kuitenkin näyttelee Mikkoa, joka toimii jonkinlaisena best manin ja edunvalvojan välimuotona, katsoen idioottisulhon perään. Oman aikansa Forrest Gump puetaan ykkösiinsä, ja Mikko lähtee saattelemaan häntä morsionsa Kreetan (miss eurooppa Ester Toivonen) luo.

Perillä jätkille kuitenkin selviää, että Kreeta on juuri mennyt naimisiin jonkun muun juipin kanssa! Vatipää-Esko oli ottanut todesta jonkin Kreetan isän läpän ja luullut tämän luvanneen hänelle tyttärensä käden. Eskoa vähän vituttaa. Hän ajautuu suukopuun viulistin kanssa ja ryhtyy painimaan keskellä toisten häitä. On muuten helvetin tyhmän näköistä painia. Esko haastaa riitaa myös Kreetan tuoreen aviomiehen Jaakon (Matti Aulos) ja vähän kaikkien muidenkin kanssa. Lopuksi Esko vielä pistää juhlapaikan pöydät ja ikkunatkin paskaksi!

Eskon hunsvotti pikkuveli (Oke Tuuri) on tällä välin lähetetty kotoa hakemaan jotain häälahjoja tai mitä lie tavaraa Eskolle, mutta hän onkin unohtunut sille reissulle viikoksi ja ryypännyt kaikki rahat enonsa kanssa. Viikon rillin jälkeinen morkkis on kova, ja velipoika suunnittelee jopa hirteen menemistä. Vähän sama kohtalo on käynyt myös Mikon mukaan laitetuille naimarahoille, sillä Eskon ja Mikon kotimatka on kulkenut krouvista krouviin ja kestänyt kolme viikkoa. Entisaikaan oli kiireetöntä.

Vanhemmat ovat koko tämän ajan pönöttäneet kotona odottamassa että Esko tuo morsiamen ja rahakasan kotiin, he kun eivät tiedä että se rojekti meni munilleen ajat sitten. Molemmat pojat palaavat tyhjin käsin kotiin, tai no on toisella mukana rosvoksi luulemansa äijä, jonka nappaamisesta luulee saavansa palkkion. Eihän se mikään rosvo ole, vaan Jaanan isä, joka näin sai sopivasti kyydin tyttärensä ja tämän heilan häihin. Jaana menee naimisiin, perii rahakasan ja Esko jää pihalle mölisemään.



Tämä oli semmoista huutoteatteria, millaisia pelkäsin näiden kaikkien 30-luvun SF-leffojen olevan. Onneksi suurin osa ei ollut. Oli tässä sentään vähän huumoriakin mukana, niin annetaan vaikka 1,5/5.

[Separi ruispellossa]

Eteenpäin - elämään (1939)

Tauno Palo tekee SF-debyyttinsä Robertina, joka on lakitieteen ylioppilas ja poliittinen aktivisti. Viettäessään kesää senaattorisetänsä kartanossa maalla hän jää rysän päältä kiinni palvelustyttö Justiinan (Regina Linnanheimo) kanssa peuhaamisesta, ja ennestään heikot välit vanhoillisen sedän kanssa menevät poikki. Pisteeksi iin päälle Justiina pärähtää paksuksi, mutta sen selvitessä Robert on jo hätyytetty takaisin hesalaan.

Vuodet vierivät, Robert tekee uraa juristina Helsingissä ja päätyy välillä eduskuntaankin. Naimisiin hän menee koppavan snobiämmän (Emmi Jurkka) kanssa, eikä liittoa voi kuvailla ruusuiseksi. Tytär kuitenkin syntyy. Sillä välin Justiina jatkaa senaattorin kartanossa kotiapulaisena, ja äpäräpoikakin kasvaa salskeaksi nuoreksi mieheksi.

Senaattori kuolee ja Robert perii kartanon. Perhe muuttaa tiluksille, missä siis ex-hoito ja avioton poika Olavi (Leo Lähteenmäki) ovat yhä hommissa. Snobirouva ei tätä pientä yksityiskohtaa tiedä, eikä kyllä Robert itsekään aluksi edes tunnista Justiinaa. Robert lupaa tarjota Olaville kunnon koulutuksen, kunhan isyyshommat pidetään salassa, ettei pääse skandaalia syntymään.

Ei siinä tietenkään kauaa mene, että rouvalle selviää asian laita. Maalla juorut kulkevat nopeasti. Hän ei ole kovin hyvää mieltä Olavin tai varsinkaan Justiinan läsnäolosta kodissaan. Justiina lähteekin lätkimään, mutta Robertin vaatimuksesta Olavi jää. Olavia ryhdytään kouluttamaan yläluokkaiseksi herraksi mm. oopperan keinoin. Rouvaa hännystelevät semisti homohtavat jeesmiehet pitävät Olavia pilkkanaan, mutta vastoin odotuksia rouva mieltyy häneen kovasti. Vähän liiankin kovasti.

Robert vittuuntuu rouvansa elosteluun ja yrittää suostutella tätä avioeroon. Pyrkimykseen vaikuttaa myös se, että vanha suola Justiinaa kohtaan on alkanut janottaa perin julmetusti. Avioeroa vaan ei tuohon aikaan ihan niin vain saanutkaan. Robertin poissa ollessa rouva pyrkii Olavin pöksyyn! Tästä seuranneen morkkiksen kruunuksi Olavi hyppää kalliolta ja halkaisee päänsä. Kotiin palattuaan Robert hieman närkästyy näistä käänteistä ja uhkaa ampua vaimonsa. Siinä kohtaa jo rouvakin ymmärtää, että näistä vaihtoehdoista avioero saattaa olla ihan ok ratkaisu.

Rouva fukkaa offiin, Olavi toipuu vammoistaan ja Robert saa jälleen persettä Justiinalta.



Kyllähän ton nyt kerran kattoi. 2/5 vaikka.
Elonetistä löytyy.

[Separi ruispellossa]

Mikään ei nosta leffan kulttistatusta varmemmin kuin kielletyksi tuleminen, ja tämä oli poliittisista syistä kielletty yli nelkyt vuotta:

Helmikuun manifesti (1939)

Tässä käsitellään Suomen historia yli sadan vuoden ajalta itsenäistymiseen asti, elikkäs en edes yritä rapsata filmin tapahtumia. Voitte lukea juonen pääpiirteet jostain historiankirjasta vaikka. Venäläiset kuvataan julmina ja barbaarisina kusipäinä, mikä oli syynä leffan kieltämiseen sotien jälkeen.

Näyttelijöitä on aivan saatanasti. Pelkkä nimien listaaminen tekisi tästä varmaan tämän topikin pisimmän postauksen, ja varsinaisten näyttelijöiden lisäksi tähän värvättiin vielä lehti-ilmoituksella kahdeksan tuhatta (!) avustajaa torikohtaukseen huutamaan. Ansa Ikonen, Joel Rinne ja miss Eurooppa Ester Toivonen ovat varmaan olleet kipeänä kuvausten aikaan, sillä heitä tässä ei nähdä. Ihan kaikki muut kyllä. Mielenkiintoisena yksityiskohtana Eugen Schaumania näyttelee häiskä nimeltään Runar Schauman, joka toden totta oli sukua hahmolleen! Hänestä tuli sittemmin Svenska teaternin johtaja, joten rooliin pätevöittäviä ansioita lienee ollut muitakin kuin nimi.

Hienoissa lavasteissa (ja välillä myös aidoilla tapahtumapaikoilla) kuvattujen historiallisten kohtien sekaan on sorvattu fiktiivistä perhedraamaa, että kuinka mikin yhteiskunnallinen käänne vaikutti tämmösen Kotkan porvarisperheen arkeen. Perheen poliittisesti aktiivinen poika Jaakko Kotka (Tauno Palo) on mukana vähän kaikessa millä on merkitystä, ja tietysti myös rakkaustarina hänen ja Aino Sihvolan (Regina Linnanheimo) välillä on ollut tarpeen ympätä mukaan. Lempi on niin vahvaa, että Aino jopa kääntää selkänsä punakaartilaiselle veljelleen (Eino Kaipainen), koska Kotkat ovat valkoisia.

Filmin lopuksi venäläiset riisutaan aseista, isänmaa itsenäistyy ja Jaakko saa persettä.



Paljon historiaa tiukassa paketissa. Visuaalisesti hienoja juttuja, mutta taas oli aika vaivaannuttavaa julistamista. Oman aikansa suurin elokuvatuotanto silti, niin annetaan nyt vaikka ihan vaan vaivannäöstä 2,5/5.
Onhan se Elonetissä katsottavissa tämäkin.

[Separi ruispellossa]

Halveksittu (1939)

Kauppaneuvos Merthen on jäyhä snobi, eikä pidä laisinkaan siitä, että villikkotyttärensä Verna (miss eurooppa Ester Toivonen) käyttää housuja ja hengaa rahvaan seurassa. Tytär on vähän iskenyt silmänsä komeaan kulkukauppiaaseen. Kulkukauppias Iivarin (Eino Kaipainen) kaupat luistavat niin hyvin, että pian hänellä on oma kauppa, ja tästä syystä hänen olemassaolonsa alkaa vituttaa kauppaneuvosta myös bisnesmielessä. Hän yrittää ostaa kilpailijan pois pelistä, mutta sankariyrittäjä ei sellaiseen suostu.

Toisella neuvottelukierroksella Iivari lupaa sulkea puotinsa sillä ehdolla, että pääsee tekemään bisnestä vuorineuvoksen omistaman paperitehtaan tuotteilla. Myös oma haulitehdas ja voimalaitos ovat suunnitteilla. Nousukas gonna nous. Vernaa käydään pussailemassa aina kun bisneksiltä ehditään. Iivarin firman pienosakas (Kaarlo Kartio) sössii tärkeät diilit, ja Iivarin suunnitelmat haukkaavat paskaa.

Kauppaneuvoksen pippaloissa iloitaan Iivarin takaiskusta, pilkkalaulunkin ovat mulkut rustanneet. Verna ei tämmöistä hyvällä katso, vaan lähtee ovet paukkuen Iivarin luo tunnustamaan tälle rakkauttaan. Kotiin hiippaillessaan hän jää isuck äiälle kiinni yöjuoksustaan, ja satikutia tulee. Äiti (Henny Waljus) huomauttaa, että kauppaneuvos on itse viekkaudella ja vääryydellä aikoinaan omaisuutensa hankkinut, eikä ole paljon varaa vittuilla Iivarin kuvioista!

Iivari pyytää kauppaneuvokselta Vernan kättä, mutta saa sen sijaan paskan haistettavakseen. Tästä sisuuntuneena hän päättää ryhtyä entistä kovemmin kilpailemaan kauppaneuvosta vastaan bisnesrintamalla. Firmassa on taloudellisia epäselvyyksiä, joista Iivari saa syyt niskoilleen. Vernallekin uskotellaan Iivarin olevan katala rosmo, minkä seurauksena pettynyt Verna lähtee lätkimään ja menee naimisiin väkivaltaisen mulkun insinöörin kanssa (kts. oheinen kuva). Insinööriä näyttelee Joel Rinne, joka myöhemmin tuli suurelle yleisölle tutuksi komisario Palmuna.

Iivarilla ei mene hyvin. Akka lähti lätkimään, yläluokan kravattipäät vittuilee ja tehtaiden kiittämättömät työläisetkin menivät lakkoon ja kävivät riehumaan. Yksi duunareista jopa kekluttaa Iivaria selkään! Eronnut ja katuva Verna tulee tapaamaan sairaalassa pötköttävää Iivaria, mutta Iivari käskee hänen fukata offiin.

Tässä kohtaa tuli helvetisti käänteitä osakekikkailun ja kaikenlaisen juonittelun kanssa, ja vuosiakin kai vierähti useampi. Lopputulos joka tapauksessa oli se, että Iivari syrjäytti Merthenin konsernin pääjehuna. Sitten leffa vaan yhtäkkiä loppui, eikä kukaan ees saanu persettä



Aikamoinen yrittäjyyden ylistys tämä. Jos tietäisin enemmän tuon ajan yhteiskuntarakenteesta, niin voisin varmaan sanoa että tämä kuvasi sitä hyvin. Ihan hienoja ulkokuvauspaikkoja oli, eikä näyttelykään tällä kertaa vituttanut kovin montaa kertaa. Sekavan juonen takia ei kuitenkaan pysty antamaan enempää kuin 2/5.

[Separi ruispellossa]

Odotan muna erittäin löysänä tätä seuraavaa rainaa, sillä se on wikipedian mukaan "julistava ja jylhän paatoksellinen melodraama" Kyseessä on Tauno Palon ja Ansa Ikosen ensimmäinen yhteinen leffa. Niitähän tuli sittemmin jonkin verran lisääkin. Noniin katsotaanpas:

Jumalan tuomio (1939)

Laamanni lähettää kotiapulaisensa Helenan (Ikonen) jonkin sortin kurssille Helsinkiin. Rautatieasemalla häntä on vastassa laamannin Helsingissä opiskeleva poika Aarne (Palo). Ei liene vaikea arvata, että nämä kaksi mieltyvät toisiinsa sangen nopeasti. Yhdessä mennään purjehtimaan ja kirmailemaan rantakallioille. Helvetin kiusallista dialogia käydään sylikkäin ja sitten pussaillaan.

Leikkaus jonnekin tulevaisuuteen. Aarne on valmistunut tuomariksi ja palaa kotikonnuilleen kilistelemään maljoja ja vastaanottamaan onnitteluja vanhemmiltaan. Silmäpeliä pelataan kanslia-apulaiseksi ylennetyn Helenan kanssa, ja Helsingissä alkanut salakuhertelu jatkuu. Helenan ja juristiperheen välejä hieman hiertää se, että laamanni on joskus menneisyydessä tuominnut Helenan veljen Pentin vankilaan taposta, mitä hän ei todellisuudessa tehnyt. Aarne lupaa ryhtyä salaa tutkimaan keissiä, jotta vääryys saadaan oikaistua. Salaa siksi, että laamanni ei ole sitä miessorttia, joka helposti myöntäisi olleensa väärässä.

Vanhemmat ryhtyvät naittamaan Aarnea hienostolyyli Karinille (Kyllikki Väre). Kihlajaiset järjestetään ja kaikkea, vaikka Aarnen tunteet Helenaa kohtaan meinaavat aina välillä pulpahdella pintaan. Aijai. Helena katoaa talveksi "lomalle" ja myöhemmin selviää, että hän on tuona aikana synnyttänyt vauvan ja hukuttanut sen! Pentti-veli paljastuu kuin paljastuukin syyttömäksi, mutta se on aika laiha lohtu, kun Helena on nyt itse syytteessä henkirikoksesta.

Helena kärrätään käräjille, joiden tuomarina toimii Aarne. Äkkiseltään voisi kuvitella, että tuossa olisi jokin jääviyseste, mutta ei kai sitten. Käy ilmi, että vauva molskahti vahingossa jokeen, mutta koska Helena oli aiemmin toivonut sen kuolemaa, katsoo hän olevansa ihan yhtä syntinen ja syyllinen kuin jos olisi hukuttanut sen tahallaan Aarne helvetin idiootti tajuaa vasta tässä vaiheessa olevansa kuolleen mukelon isä.

Istuntotauko, kahvia ja pullaa. Aarne ymmärtää Helenan olevan maailman paras muia ja päättääkin mennä Karinin sijaan naimisiin Helenan kanssa. Se rojekti ei kuitenkaan onnistu, sillä Helena hukuttautuu syyllisyysmorkkiksissaan jokeen.



Ei ollut ihan niin jylhä eikä paatoksellinen kuin odotin, ja hyvä niin. Helvetin hieno höyryveturi ja muutamia muita komeita ulkokohtauksia. Tuskin tulee kuitenkaan katsottua toista kertaa. 2,5/5.

[Separi ruispellossa]

Takki ja liivit pois! (1939)

Aku Korhonen näyttelee pahansisuista lääketieteen professoria, joka lähinnä vittuilee potilailleen. Leffan nimi on hänen karjaisemansa punchline aina kun miespotilas astuu ovesta sisään. Leskiproffan tytär Ilona (Sirkka Sipilä) tahtoo teatterinäyttelijäksi, ja tästä suunnitelmasta ei isäukko ole lainkaan hyvillään. Ilona myös heilastelee näyttelijä Aarnen (Unto Salminen) kanssa, mikä naurattaa proffaa vielä vähemmän. Ilmenee, että professori on nuorempana kirjoittanut näytelmiä, mutta hylännyt ne haaveet. Ilona penkoo ullakolta isuck äiän kirjoittaman näytelmän, toteaa sen niin hauskaksi että paskat lentää housuun, ja isälleen kertomatta tarjoaa sitä teatteriin.

Proffa menee tapaamaan teatteriväkeä tarkoituksenaan estää tyttärensä värvääminen teatteriin. Siellä häntä luullaan uudeksi koomikoksi, joka on juuri kiinnitetty teatteriin. Hänen kanssaan tuttavuutta hieroo innokkaasti näyttelijätär Irma (Kaisu Leppänen). Lopulta hänet kuitenkin uskotaan professoriksi eikä koomikoksi. Kun Ilona kuulee isänsä sabotoineen hänen näyttämöpyrkimyksiään, menee hän koe-esiintymiseen feikkinimellä. Ilona hyväksytään teatteriin lähinnä simpsakan ulkomuotonsa vuoksi.

Irma tulee professorin vastaanotolle vatsavaivojensa vuoksi, ja nämä kaksi kohtaavat jälleen. Myös nuorempi proffa Sorjamaa (Kaarlo Angerkoski) koettaa vikitellä vittua Irmalta. Irman vaivat paranevat, mutta proffan määräyksestä hän jatkaa vastaanotolla ramppaamista kolmesti viikossa. Ideana tässä on Irman kosiskelu, mutta siinä professori on aivan paska. Jäykkä ukko ei helpolla taivu hurmuriksi.

Isukkiproffan näytelmä saa ensi-iltansa. Proffa juonitellaan paikalle väittämällä, että Irma on saanut kohtauksen. Huumoria veistellään siitä, että sana "kohtaus" tarkoittaa sekä sairaus- että näytelmäkohtausta, eivätkä tyypit keskustellessaan tiedä kumpaa toinen tarkoittaa, heh heh! Myös nuorempi professori Sorjamaa on kunniavieraana mestoilla, koska osa porukasta on sotkenut professorit keskenään, minkä vuoksi Sorjamaata luullaan näytelmän kirjoittajaksi.

Backstagella proffa onnistuu vihdoin kosimaan Irmaa. Ilona pamahtaa paikalle juuri sopivasti kuulemaan kihlausuutisen ja paljastaa samalla isälleen olevansa a) näyttelijä b) myös menossa naimisiin. Lopuksi isuck saa myös ansaitsemansa kunnian näytelmästä, joka osoittautui yleisömenestykseksi. Lopuksi pussaillaan.



Ihan mukava harmiton sähellyskomedia. Koipifetisisteille tiedoksi, että tässä niitä näkyy paljon, ainakin 30-luvun mittapuulla. 2,5/5.

[Separi ruispellossa]

Lapatossu ja Vinski Olympia-kuumeessa (1939)

Lapatossu-leffasarjan toka pläjäys. Tätä tehtäessä elettiin vielä käsityksessä, että Helsingissä on olympialaiset v. 1940, mutta ne kisathan jäivät sitten sodan takia järjestämättä.

Jorma Nortimo näyttelee omahyväistä toimistopäällikkö Urhoa, joka on voittanut jonkun juoksukilpailun ja elvistelee sillä kaikille. Hän suunnittelee tehtailijan tyttären (Laila Rihte) pöksyyn pääsemistä, mutta sama suunnitelma on myös kassavastaava Aarnella (Unto Salminen). Tytär on itse mieltynyt jälkimmäiseen, mutta kuten näissä leffoissa tapana on, niin vanhemmat yrittävät kovasti naittaa tytärtään juuri sille toiselle.

Kilpailevalta firmalta on tullut haaste tehtaiden väliseen urheilukilpailuun. Lapatossu (Aku Korhonen) ja hänen sidekickinsä Vinski (Kaarlo Kartio) ovat taas saaneet kenkää rautatieraksalta. Puistossa työttöminä vetelehtiessään he kohtaavat tehtailijan, joka erehtyy luulemaan heitä urheilijoiksi ja palkkaa heidät firmaansa "muodollisiin töihin" vahvistaakseen firmansa urheilujoukkuetta. Se tarvitseekin vahvistusta, sillä juoksu-Urho on pieleen menneisiin pilluhommiin pettyneenä ottanut loparit ja liittynyt kilpailijan riveihin.

Kisapäivänä Lapatossu kehittää monenlaista petosta ja vilunkia, millä oma joukkue saadaan voittamaan. Lisämotivaattorina tähän on se, että tehtailija on luvannut tyttärensä käden Aarnelle, mikäli tämä hankkii voiton kotiin. Voittohan hankitaan kotiin, vaikkei sillä rehdin urheiluhengen kanssa olekaan mitään tekemistä.

Näiden varsinaisten tapahtumien lomassa on katkeamaton ketju pikkuhahmoja joita en jaksa luetella, sekä puujalkavitsejä ja slapstickia.



Sopivan kepeää katseltavaa, ja kestikin alle tunnin. Sporttikohtauksissa komea paraati ja viehkoja vosuja. Ihan täyttä kolmen markan koheltamista tämä taas oli, mutta annan silti 3/5 koska viihdyin.
Elonetissä katsottavissa tämä sport-pläjäys.

[Separi ruispellossa]

1800-luvun pöndellä ollaan taas, tarina lienee tuttu kaikille peruskoulun käyneille:

Seitsemän veljestä (1939)

Keskenään asuvat luupäiset veljekset uhataan laittaa jalkapuuhun, ellei ala koulunkäynti maistumaan. Jorkit pakkaavat aapiset kainaloon ja lähtevät lukkarille, mutta ensin käydään porukalla vonkaamassa persettä naapuruston ainoalta mimsyltä ja sitten pistetään vielä jotain lähiseudun jätkiä sipuliin.

Veljeksiä näyttelee nimekäs kööri Edvin Laine, Eino Kaipainen, Kaarlo Kytö, Kaarlo Kartio, Unto Salminen, Arvo Kuusla sekä Joel Rinne, joka myöhemmin niitti mainetta komisario Palmun klassikkoroolillaan.

Koulussa lukuhommat eivät oikein suju, enkä tolla opetuksella ihmettele yhtään. Jos 1800-luvun opetus on ollut oikeasti tollasta, niin ymmärrän oikein hyvin ettei Suomessa saatu ennen 1900-lukua aikaan paljon muuta kuin puukotuksia. Jätkillä menee hermot aakkosten tankkaamiseen ja he päättävät fukata offiin ikkunasta. Suunnitelmana on hylätä Jukolan talo ja muuttaa jonnekin pöpelikköön, missä ei tarvitse alistua babylonin ikeeseen. Sitä ennen kuitenkin kiusataan vähän mustalaisia ja saadaan kostoksi turpaan niiltä jorkeilta kenet aiemmin hakattiin.

Torppa nousee jonnekin mörönperseeseen, ja siellä jätkät sitten elelee keskenään. Ajankuluksi veljekset mittelevät voimiaan ja painivat keskenään. Living the dream. Kyllä siellä viinaakin juodaan, ja sitten palaa maan tasalle koko paska. Päätetään lähteä takaisin Jukolaan, koska ei tee mieli paleltua pakkaseen. Sudetkin jahtaa matkan varrella, hemmetti.

Jukolassa bunkkaillaan taas kevääseen asti. Mettäreissullaan ukot päätyvät moneksi päiväksi istumaan ison kiven päälle, koska härkiä pyörii kiven ympärillä ja julmetusti pelottaa. Lopulta päätetään ampua niitä härkiä, että päästään joskus poiskin. Tästähän sitten myöhemmin tulee vähän juridista palautetta härkien omistajalta.

Veljekset ryhtyvät pistämään maitaan tuottavaan kuntoon, jotta listityt härät saadaan maksettua. Metsää kasketaan, peltoa kynnetään ja satoa korjataan. Valitettavasti kaksi kylille lähetettyä veljestä rällää rahat, mitä työllä oli saatu kerättyä. Toinen heistä saa myös oikein kunnon viinapsykoosin. Hieno hallusinaatiokohtaus, Lucifer ja kaikki! Tästä viisastuneena veljekset pistävät pontikkapannun kirveellä paskaksi sekä muutoinkin hylkäävät anarkian ja ryhtyvät yhteiskunnan tuottaviksi ja lukutaitoisiksi tukipylväiksi.



Ei oo mun leffoja nämä tämmöset, mut ei tää nyt mikään Pohjalaisia ollut. 2/5.
Mikäli tämä osa yleissivistystä puuttuu, niin asian voi korjata Elonetissä.

Oli muuten boksin leffoista eka, mihin sai tekstit. Tai ainakin eka, missä huomasin tällaisen featuren olevan.

[Separi ruispellossa]

Pikku pelimanni (1939)

Heimo Haitto oli kolkytluvulla nouseva viulunsoiton ihmelapsi. Tässä filmissä hän 13-vuotiaana esittää itseään vastaavaa tyyppiä nimeltä Olavi. Elokuvassa esitetty kasvutarina on kuitenkin täysin fiktiivinen. Leffan alkupuolen ääniraita on huonoin tähänastisista, eikä useista repliikeistä saa tolkkua vitunkaan vertaa.

Olavin pelimanni-isäpuoli opettaa pojan soittamaan viulua. Äiti ei ole maisemissa, joten isäpuolen kuoltua jäbä joutuu orpokotiin. Siellä ei saa soittaa viulua, ja muutenkin kuri on ankaraa. Ottavat Olavilta jopa kissan pois Sisukkaana jätkänä Olavi ottaa kissansa ja viulunsa ja lähtee lipettiin. Tällä välin äitimuori (Regina Linnanheimo) etsii Olavia entiseltä kämpältä. Sieltähän tulee tietysti vesiperä.

Kodittomana haahuillessaan Olavi ystävystyy about saman ikäisen pojan kanssa, joka tutustuttaa hänet tivolin väkeen. Sieltä heltiää työpaikka, mutta jätkät sähläävät jonkun vitun karusellin kanssa niin, että tivolihommista tulee ajolähtö molemmille. Pojat perustavat oman tivolin ja esiintyvät lähiseudun kakaroille. Poliisi keskeyttää ilonpidon. Seuraavaksi Olavi kokeilee onneaan katusoittajana, mutta kadunkulmastakin hänet häädetään vesiletkulla.

Lopulta mikälie musiikkiopiston professori (Aku Korhonen) kuulee Heimon soittoa, toteaa pojan lahjakkaaksi ja värvää hänet lapsiorkesteriin. Ihan kovia musikantteja ne muutkin nuorisolaiset, varsinkin joku mimmi tykittelee flyygelillä aivan sairaan tilulilusoolon. Proffa myös ottaa Olavin luokseen asumaan. Tarpeettoman pitkiä viulunsoittokohtauksia tulee toisensa perään.

Olavi pääsee esiintymään Lontooseen ja voittaa siellä jonkun maailman kovin viulu äiä palkinnon, kuten Heimo Haitto oikeastikin teki. Sitten soitellaan Helsingissä sinfoniaorkesterin solistina täydelle salille, ja äitikin on katsomassa. Ihan saatanan pitkä soittokohtaus tämäkin. Loppuukohan tää ikinä.

Lopuksi äiti ja poika kohtaavat vihdoin.



Samalla DVD:llä on myös elokuva Pikku pelimannista viulun kuninkaaksi vuodelta 1949. Se on tää sama leffa lisättynä 9v myöhemmin kuvatulla kohdalla, missä aikuiseksi kasvanut Heimo/Olavi vinguttaa viulua ja saattaa se jotain muutakin tehdä. En jaksa enkä halua sitä nyt tähän perään katsoa, eikä sopisi kronologiseen järjestykseenkään.

OG Pikku pelimannille 1/5 ja turpaan.
Jos tahdot katsoa kakaran viulunsoittoa 1h 40min, niin Elonetissä onnistuu.

[Separi ruispellossa]

Serenaadi sotatorvella eli sotamies Paavosen tuurihousut (1939/1940)

Kunnon nimi siinä filmillä. Leffa kuvattiin kesällä 1939, mutta pääsi teattereihin vasta alkuvuodesta 1940. Siinä välissä oli ehtinyt tapahtua kaksi asiaa: Suomi ryhtyi sotimaan ja leffassa pääosaa näytellyt Kaarlo Angerkoski kuoli. Kuolema ei kuitenkaan liittynyt sotaan, vaan railakasta bönthö elämää viettänyt 33-vuotias Angerkoski kuoli sydänkohtaukseen. Kuvaushetkellä sodasta ei vielä tiedetty mitään, ja siksi tämmöinen kepeä sotilasfarssi oli ehkä vähän härski leffa julkaista kesken oikean sodan. Tai saattoihan se olla mukava piristysruiskekin kärsivälle kansalle, mistä minä tiiän.

Levveetä savvoo viäntävä sotamies Paavonen (Angerkoski) on kasarmin huuliveikko, joka joutuu kikkailullaan hankaluuksiin ylikersantin (Ossi Elstelä) kanssa. Rangaistukseksi hänet määrätään muonitushommiin. Siitä tietysti seuraa lisää kommelluksia, kun toistaitoinen uuvatti puuhastelee soppatykin kanssa.

Majuri Harteinen (Tauno Palo) hankkii sotilailleen luvan harjoitella kartanon mailla. Kartanon leidi Oili (Ansa Ikonen) antaa luvan mielihyvin, koska tykkää flirttailla ennestään tutulle majurille. Runkkarin oloinen kanttori Sointuperä (Jalmari "Joelin veli" Rinne) ei tästä suunnitelmasta pidä, sillä hän on jo vuosia yrittänyt vinkua vittua Oililta. Vielä vähemmän ilahduttaa se, että Harteinen ja muu päällystö majoitetaan kanttorin taloon.

Pitkän marssin päätteeksi laulavat solttupojat saapuvat perille kartanon maille. Laulamista on muutenkin kiusallisen paljon. Kartanossa työskentelevä naisväki on mielissään, kun nurkat ovat täynnä salskeita solttuja. Paavonen heitä on tietysti ensimmäisenä naurattamassa.

Oili yrittää kisutella majuria, mutta tämä on hyvin kankea ja kylmäkiskoinen äijä, eikä tunnu lämpenevän millään. Karjakko Sandra (Siiri Angerkoski) sen sijaan lämpenee hyvää vauhtia Paavoselle, joka livahtaakin yöllä hänen luokseen aittavisiitille.

En jaksa selittää miksi majurin vaatteet menevät hukkaan, mutta menevätpähän kumminkin. Paavonen vie hänelle takin ja lainaa omat housunsa, jotta majuri pääsee osallistumaan sotaharjoitukseensa. Harjoitus menee putkeen, majuri selvittää häntä aiemmin vaivanneen väärinkäsityksen Oilin kanssa ja sitten veistellään huumoria siitä, että kaikesta tästä on kiittäminen Paavosen tuurihousuja.

Majuri saa rouvan Oilista ja Paavonen Sandrasta (kts. oheinen kuva).



Eipä ollu kummonen saatana. Tekis mieli antaa 1/5, mutta koska olen antanut sen jo parille sysipaskalle leffalle, niin saakoon tämä nyt sitten vaikka 1,5/5.

[Separi ruispellossa]

Suotorpan tyttö (1940)

Suotorpan Helga (Regina Linnanheimo) on synnyttänyt aviottoman lapsen, ja sehän on perin kiusallista se. Hänen vanhempansa (Aku Korhonen ja Siiri Angerkoski) ovat mieltä, että nyt vaadit käräjillä täyden elatuksen siltä huoripukilta joka ton jörskäytti alulle. Kyseinen panomies on Martikaisen Pekka, jota näyttelee Joel Rinne. Hänhän tulkitsi myöhemmin mm. komisario Palmua.

Käräjillä Martikainen kuitenkin meinaa ryhtyä vannomaan käsi raamatulla ettei oo mitään pillua Helgalta saanu, ja keissi raukeaa. Ei se ihan pelkästään siihen vannomiseen raukea, vaan Helga vetää kanteensa pois, ettei Martikainen joutuisi jumalalle valehtelemaan Helgan jalous tekee vaikutuksen moniin läsnäolijoihin, mm. komiaan talonpoika Lehtolan Mauriin (Tauno Palo). Helga otetaan piiaksi Lehtolan taloon, jotta hän pystyy elättämään toukkansa.

Mauri on kosaissut lautamiehen tytärtä Hilduria. Hildur onkin hyvin sievä, sillä häntä näyttelee itse miss Eurooppa Ester Toivonen. Morsio vanhempineen katsoo kihlajaiskaffeilla karsaasti talon uutta piikaa, sillä lorton maine on kiirinyt Helgan edellä. Tästä tulee lopulta pattitilanne, sillä Hildur ei suostu tulemaan rouvaksi sellaiseen taloon, missä lutka-Helga touhuaa! Siihen loppuvat Helgan piikahommat sitten, ja on palattava maitojunalla vanhempien nurkkiin.

Juhannushäitä järjestellään Lehtolan talossa. Polttari-iltanaan Mauri viedään kylille ryyppäämään. Rillin jälkeisenä aamuna Mauri herää filmi poikki kotoaan ja kuulee kylällä olleen edellisiltana joukkotappelun, jonka yhteydessä joku työmies on saanut puukosta ja päässyt hengestään. Mauri huomaa linkkarinsa terän olevan poikki Mauri on joskus voinut hieman paremminkin.

Matkalla häihinsä Mauri kohtaa Helgan, muistaa tämän jalouden oikeuden edessä ja päättää olla itsekin yhtä suoraselkäinen. Hän tunnustaa morsionsa lautamiesisälle olleensa kylillä tapahtuma-aikaan ja mahdollisesti syyllinenkin, vaikkei asiasta mitään muistakaan. Sehän ei ole kovin mieluinen uutinen lautamiehelle, eikä kyllä Hildurillekaan. Perutaan häät, perutaan yhteinen hautapaikka.

Sinkku-Mauri etsii käsiinsä Helgan ja päättää että vongataan nyt sitten vaikka tätä, kun kerran rikkaisiin naimisiin pääseminen haukkasi paskaa. Hän kertoo Helgalle puukkohommasta, ja Helga muistaa katkaisseensa vahingossa linkkarista terän silloin kun palveli Lehtolan talossa! Sitä hän ei kuitenkaan Maurille kerro, eikä myöskään suostu tämän rouvaksi. Mauri jää sinkuksi ja siihen käsitykseen että tappo on tullut tehtyä.

Helga tykittelee helvetinkyytiä Hildurin luo, kertoo tälle asioiden todellisen tolan ja usuttaa tämän sopimaan asiansa viattoman Maurin kanssa. Mauri ja Hildur eivät kuitenkaan palaa yhteen, sillä Hildurilta juttuja kuultuaan Mauri ällistyy jälleen, kuinka epäitsekkäästi Helga on muiden hyväksi toiminut, ja oivaltaa Helgan olevan best. Nyt lämpenee jo Helgakin, ja sitten katsotaan yhdessä tulevaisuuteen (kts. oheinen kuva).



2/5 lemmekäs draama, plussaa komeista hevosista ja runsaasta ulkokuvauksesta muutenkin.

[Separi ruispellossa]

SF-paraati (1939/1940)

Tämäkin tehtiin v. 1939, mutta sai ensi-iltansa vasta seuraavan vuoden keväällä talvisodan päätyttyä. Varmaan tämmöisen musiikki-iloittelun ei katsottu sopivan julkaistavaksi sodan aikana.

Ansa Ikonen näyttelee matkaopas Ansa Koskelia, joka esittelee Helsingin nähtävyyksiä turistijoukoille. Enpä olekaan ennen kuullut Ansan puhuvan engelskaa. Ansan kintereillä läähättää kaksi pillunnälkäistä ammattiautoilijaa, joita näyttelevät Tauno Palo ja Joel Rinne. Heistä jälkimmäinen saattaa olla lukijalle tuttu 60-luvulla tekemistään komisario Palmun rooleista. Kaikilla hahmoilla on jostain syystä näyttelijänsä nimeä muistuttavat nimet, esimerkiksi nämä suharit ovat Tanu Paalu ja Jopi Rintee. Heidän lisäkseen Ansan selkään pyrkii myös matkatoimiston johtaja Anger (Kaarlo Angerkoski haudan takaa).

Ansa löytää turistilta pudonneen rannerenkaan, saa syyt niskoilleen sen varastamisesta ja tulee irtisanotuksi. Jopi tietää Ansan olevan viaton muttei puutu asiaan, koska on katkera Ansalta saamistaan pakeista. Ansa saa uuden työpaikan kioskimyyjänä, ja Tanu ilmestyy kioskin luukulle flirttailemaan. Työpäivän jälkeen tärskyillä Tanu pimputtelee pianolla itse säveltämänsä kappaleen. Näppäränä muijana Ansa rustaa biisiin sanat kädenkäänteessä, ja kesähitti on valmis. Se uppoaa kansaan kuin häkä.

Ansa ja Tanu pääsevät esittämään hengentuotteensa myös radioon. He kuitenkin riitaantuvat keskenään ihan oikeista musiikillisista erimielisyyksistä. Kumpikin lähtee soolouralle. Molemmat bändit buukataan samaan tanssiravintolaan soittamaan, ja starojen välinen battle jatkuu lavalla. Keikka menee päin munaa, molemmat droppaavat musahommat ja palaavat päivätöihinsä.

Tanssiravintolassa asiakkaat kuitenkin sitkeästi kyselevät hittiartistien perään. Ainekset yhteistyön jatkamiselle ovatkin kasassa, sillä Tanu ja Ansa ovat tällä välin sopineet riitansa ja varmaan nussineetkin. Duo löydetään puistosta käppäilemästä romantillisesti käsikynkkää ja kiikutetaan viivana suoraan lavalle ottamaan homma haltuuun. Loput leffasta onkin sitten pelkkää laulamista.

Varsinaisen tarinan lisäksi on joukko hassuja sivuhahmoja koheltamassa omiaan pitkin leffaa.



Tarinanahan tämä oli ihan paska, mutta paljon plussaa siitä, että tässä näkyi kosolti sotaa edeltäneen Helsingin mestoja. Mukavaa bongailla tuttuja paikkoja 80 vuoden takaa. Vois kai tälle vaikka 3/5 antaa.
Elonetissä katsottavissa.

[Separi ruispellossa]

Tästä Agapetuksen kirjasta on tehty neljä filmatisointia, joista tämä on toka. Herätti aikanaan pahennusta nakuilun vuoksi, voi veljet! Katsotaanpas:

Aatamin puvussa... ja vähän Eevankin (1940)

Asemapäällikkö (Jalmari "Joelin veli" Rinne) on maalla palaamassa kesäloman vietosta, mutta myöhästyy laivasta. Töistä myöhästyminen olisi hänen asemassaan katastrofi, joten epätoivo on käsinkosketeltavaa. Onneksi ohi pärtsää moottoriveneellä kaksi muuta kesälomalaista, proviisori Himanen (Tauno Palo) ja luutnantti Kehkonen (Leo Lähteenmäki). Jorkit ottavat asemapäällikön kyytiin ja lähtevät kuskaamaan häntä järven yli. Matka kuitenkin katkeaa, kun moottori posahtaa paskaksi. Kolmikko soutaa rantaan.

Itselleni epäselvästä syystä Himanen ja Kehkonen jättävät vaatteensa veneeseen ja kikkailevat munasillaan rantapusikoissa. Vene karkaa, tietysti. Apua etsiessään luutnantti bongaa joukon misuja harjoittamassa jonkin sortin ryhmäliikuntaa uimapuvuissaan Tällä ei ilmeisesti ole juonen kannalta mitään tarkoitusta, haluttiin vaan näyttää typyjä voimistelemassa. Seuraavaksi luutnantti kohtaa jonkun kovis äiän, joka ei ota nakupellen tarinaa todesta, vaan alkaa puukkotappelemaan! Luutnantti voittaa tappelun, eikä tiedä pistäneensä etsintäkuulutettua vankikarkuria sipuliin. Reiluna jätkänä hän myös rosvoaa kovikselta vaatteet kuin Arska Terminator 2:ssa konsanaan. Näiden vaatteiden takia hänet sitten pidätetään, koska häntä luullaan kyseiseksi vankikarkuriksi.

Proviisori Himanen lähtee vuorostaan etsimään apua ja päätyy munasillaan puuhun pakoon vihaista koiroa. Doggon sievä omistaja Alli (Sirkka Sipilä) tulee ihmettelemään räkytyksen syytä, ja oksien kätkössä oleva proviisori jostain helvetin syystä väittää olevansa nainen ja tarvitsevansa vaatteita. Hänelle tuodaan joku mekko, ja Alli tarjoaa proviisorille yösijan vierestään. On muka niin pimeää, ettei Alli tajua vieressään pötköttävää tyyppiä mieheksi

Alli ei saa unta, joten hän nousee sängystä näyttämään vieraalleen alasti voimisteluliikkeitä, koska mitäs muutakaan sitä tuossa tilanteessa tekisi. Tissit näkyy! Pylly näkyy! Voi juma! Proviisori katsoo mekko päällä, silmät lautasina ja oletettavasti muna suorana tätä spektaakkelia. Tämän näkemiseen on riittävästi valoa, mutta äijä mekossa menee edelleen täydestä. Juuh.

Tällä välin asemapäällikkö on koisimassa heinäladossa, ja häntäkin luullaan vankikarkuriksi ja napataan kyybelien talteen. Ilmeisesti pollareiden työyhteisön sisäinen tiedonkulku on vähän perseestä, koska nyt putkassa nököttää kaksi ukkoa, joita molempia luullaan samaksi vankikarkuriksi. Pian putkan pahnoille päätyy myös edelleen mekossa vipeltävä proviisori, joka on aamuvarhain livistänyt Allin kämpiltä ennen tämän heräämistä.

Aamulla kolmikkoa kuulustellaan. Ukot selittävät toistensa päälle (kts. oheinen kuva) ja poliiseilla menee hermot, koska tarinoissa ei tunnu olevan mitään tolkkua. Tilannetta ihmettelemään ilmestyy myös nimismiehen tytär Alli, jolle näin valkenee totuus yövieraastaan. Alun pöyristymisen jälkeen hän tietysti lämpenee dressmanin rakkaudentunnustuksille, ja heistä tulee pari. Käy myös ilmi, että asemapäällikkö on lukenut kalenteria pitkin vittuja, ja töihin tarvitseekin mennä vasta ylihuomenna.



Aivan saatanan tyhmä elokuva, mutta Allin voimistelun vuoksi arvosana kohoaa kolmoseen.

[Separi ruispellossa]

Lapseni on minun (1940)

Pyykkäri Elsan (Kaisu Leppänen) biologinen kello raksuttaa julmetusti, ja lasta tekisi mieli. Pulmaan vaikuttaakin löytyvän ratkaisu, kun tehdasjorkki (Harri Sinijärvi) nappaa hänet kotirouvakseen. Vuosien raivokkaasta köyrimisestä huolimatta Elsa ei kuitenkaan pärähdä paksuksi millään. Naapuritkin jo vittuilee. Äiä lähettää Elsan maalle saamaan raitista ilmaa lääkkeeksi vaivaansa. Todellisuudessa lääkäri on jo todennut Elsan terveeksi ja lisääntymiskelpoiseksi, eli vika lienee tuhka muna äiässä itsessään.

Maalla Elsa saakin paljon tervehenkistä puuhasteltavaa kesäisten pöndeaskareiden parissa. Niiden lisäksi hän saa myös huomiota komialta päiväläiseltä (en tiiä mikä on päiväläinen), jota näyttelee Eino Kaipainen. Tää Leppäsen Kaisu on kova puuskahtelemaan liian dramaattisia repliikkejä, ja niistä päästään nautiskelemaan tälläkin kertaa, kun Elsa ja päiväläinen puivat tunteitaan ja moraaliaan ennen ja jälkeen vääjäämättömän syntiinlankeemuksen (kts. oheinen kuva).

Cuck äiä saapuu myös maalle, noutamaan vaimoaan ja lomailemaan itsekin vähän. Päiväläistä tämä kyrsii kovasti, sillä hän on tietenkin rakastunut kesäheilaansa. Draamaa välttääkseen hän vaihtaa hommiin toiselle maatilalle. Sieltä tulee kuitenkin ekana työpäivänä kenkää liiallisen naistennaurattamisen vuoksi. Perään jää kaihoisasti katsomaan sievä sisäkkö (Regina Linnanheimo). Päiväläinen ratkeaa ryyppäämään paikallisten hulttioiden kanssa.

Aviopari lähtee cityyn, ukon tietämättä että rva on pieniin päin. Elsalla on hieman hankaluuksia keksiä, että millähän vitulla tämän nyt tolle selittäisi. Onneksi äiä sairastuu ja kuolee, niin ei tarvi selitellä mitään Kuolinvuoteella Elsa kuitenkin mainitsee ukolle odottavansa lasta, ja siippa vetää viimeiset henkäyksensä siinä käsityksessä, että lapsi on hänen.

Leski-Elsalla ei ole varaa maksaa yksin vuokraa, joten hän päättää palata maalle. Hän etsii käsiinsä siitossonninsa, mutta tällä on jo kihlat pykälässä sisäkön kanssa. Elsa synnyttää lapsensa ja palaa maitojunalla sinkkuvuosiensa työpaikkaan pyykkäriksi. Lapsi on työpäivien ajan "huoltoasemalla", mikä kaiketi tarkoitti päiväkotia tuon ajan kielessä, tai en minä tuolle muutakaan selitystä keksi.



1/5 hohhoijaa.