Katsoin kaikki SF-elokuvat

[Separi ruispellossa]

Pekka ja Pätkä pahassa pulassa (1955)

Justiina Puupää (Siiri Angerkoski) käskyttää miehensä Pekan (Esa Pakarinen) ja tämän sidekickin Pätkän (Masa Niemi) jälleen työnhakuun. Jäbät pestautuvat puuverstaaseen väsäämään jalkoja joulukuusille. Siitä ei tietenkään tule lasta eikä paskaa. Pätkä mm. naulaa johtajatar Johanssonin (Kirsti Ortola) hameestaan kiinni lattiaan. Samaan aikaan toisaalla Justiina ihmettelee postiluukusta ropisevia lemmekkäitä kirjeitä, jotka on osoitettu Pekalle! Mustasukkainen Justiina häippää äitinsä luokse ja jättää kostoksi Pekalle täytekakun, joka on täytetty sinapilla.

Käy ilmi, että heilaa etsivä Pätkä on laittanut lehteen kirjeenvaihtoilmoituksen Pekan nimellä. Hän vastaa jokaiseen kirjeeseen ja sopii kaikkien kanssa tällit samaan aikaan ja paikkaan. Kun Pätkä on viemässä kirjeitä postiin, Pekka aiheuttaa mindfuckin talonmies Pikkaraiselle (Armas Jokio), joka luulee kuulevansa koputtelua päänsä sisällä. Todellisuudessa Pekka se siellä harjoittelee vasarointia pärjätäkseen töissä paremmin. Harjoitus tuottaakin tulosta. Seuraavana päivänä P&P nakuttelevat urakkansa valmiiksi ennätysajassa ja saavat Johanssonilta kasan rahaa.

Kaverukset ryhtyvät katusoittajiksi, mutta saavat rahaa ainoastaan säveltäjä-äijältä (Martti Seilo), joka maksaa siitä että meteli varmasti loppuu. Ja loppuuhan se, sillä Pätkä nyrjäyttää leukansa laulaessaan. Toistaitoinen lääkäri (Arvo Lehesmaa) ei saa mitään aikaan, mutta leuka tulee silti kuntoon, kun Pätkä järkyttyy lääkärin laskua niin, että leuka muljahtaa takaisin paikalleen. Seuraavaksi jäbät työskentelevät mainosmiehinä, kantaen ravintolan mainoskylttejä. Sekin menee tietysti päin munaa.

Treffi-ilta saapuu, ja Pätkä lähtee puistoon tsekkaamaan kirjeenvaihtokumppaneitaan. Pätkä ei ole aivan vakuuttunut tarjonnasta, joten hän sysää merkiksi sovitun neilikan Pekalle ja suksii itse helvettiin. Pekka jää himokkaan naislauman jalkoihin (kts. oheinen kuva) ja pakenee kotirappuunsa. Vosut tulevat perässä ja tunkeilevat rappukäytävässä, kunnes kotiin palannut Justiina hätistelee heidät kaulimella matkoihinsa. Pätkä on tällä välin koheltanut mm. judokoulussa.

Jätkät eivät uskalla mennä kämpille, sillä Justiina on varsin pahalla päällä. He hyppäävät jäniksiksi laivaan, jonka luulevat menevän Argentiinaan. Todellisuudessa kyseessä on Helsingin ja Korkeasaaren väliä sahaava lautta, jonka ruumassa tohelokaksikko ajelee edestakaisin yhdeksän päivää. Kun he jäävät tästä kiinni, heidät pistetään maksamaan kyytinsä siivoamalla eläintarhaa. Kun velka on kuitattu, Pekka palkataan Korkeasaareen töihin vakituisesti. Vakityö lepyttää Justiinan, ja Pekka voi palata kotiin. Pätkä puolestaan jää apinahäkkiin asumaan.



Ei yhtä huono kuin edellinen Puupääfilmi, mut ei tästä kyllä kehujakaan keksi. Vaikka 2/5.

Aiempien Puupäiden tapaan tämänkin voikatsoa Elonetissä jos tekee mieli.

[Separi ruispellossa]

Tämä Edvin Laineen ohjaus saattaa olla joillekin tuttu entuudestaan:

Tuntematon sotilas (1955)

Konekiväärikomppania saa kapteeni Kaarnalta (Pentti Irjala) tiedon, että heidät siirretään toiseen paikkaan. Määränpää jää epäselväksi, mikä tietysti aiheuttaa varusmiesten keskuudessa paljon arvuuttelua ja epämääräisiä huhuja. Kovaa huolta huomisesta ei tunnu olevan, sillä hekottelua ja pillujuttuja riittää. Hymyt hyytyvät vasta perillä itärajan tuntumassa, kun jorkit heräävät tykkien paukkeeseen ja tajuavat olevansa ihan oikeassa sodassa.

Vänrikki Koskela (Kosti Klemelä) on rähissyt talvisodassa ja tietää siksi juttuja sotimisesta. Hän johdattaa kokemattomat solttupojat tositoimiin. Tykit pauhaa ja tanner tömisee! Kapteeni Kaarna kaatuu käppäillessään urpona kohti tulitusta rinta rottingilla. Kovis-Koskela bongaa bunkkerin mistä vihulaisen tulitus tulee, viskaa sinne kranaatin ja räjäyttää koko paskan! Kovisasteikon toisessa ääripäässä on sotamies Riitaoja (Olavi Ahonen) joka kyheröi piilossa paskat housussa hyökkäyksen ajan ja saa siksi jälkeenpäin huutia alikersantti Lehdolta (Åke Lindman).

Seuraa tykittelykohtaus toisensa perään. Jätkät saavuttavat vanhan rajan ja astuvat naapurin puolelle. Siellä heille nipottaa tiimin uusi pääjehu, luutnantti Lammio (Jussi Jurkka). Hän vittuilee mm. partojen ajamisesta ja muusta turhasta paskasta. Eniten satikutia saavat alikersantti Lehto ja sotamiehet Määttä (Pentti Siimes) ja Rahikainen (Kaarlo Halttunen), joiden hallussa luutnantti huomaa olevan luvattomia sapuskoita. Kolmikko määrätään rangaistukseksi seisomaan asennossa jonkun karahkan vieressä (kts. oheinen kuva), ja sen he tyhmänrohkealla sisulla myös tekevät, vaikka ympärille sataa pommeja vihollisen lentskareista!

Kaatuneiden sällien tilalle tulee kaksi täydennysmiestä, sotamies Susi (Kale Teuronen) ja alikersantti Rokka (Reino Tolvanen), joista jälkimmäinen osoittautuu sekä kunnon vitun tappokoneeksi että puheliaaksi seuramieheksi. Nuori vänrikki Kariluoto (Matti Ranin) ihastelee muna pystyssä Rokan ramboilua. Myös toinen moottoriturpa, alikersantti Hietanen (Heikki Savolainen) kunnostautuu miinoittamalla vihollistankin, mistä syystä majuri Sarastie (Tauno Palo) ylentää hänet kersantiksi. Heikommin menee Lehdolla, joka haavoittuu sen verran pahoin, että losauttaa itseään kiväärillä kyselyaukkoon. Myös nynny-Riitaoja tuupertuu mehtään jäätyään luotisateeseen.

Petroskoissa jätkät pääsevät pitkästä aikaa sisätiloihin bunkkaamaan, kun heidät sijoitetaan kasarmiin. Heiltä edellytetään samaa siisteys- ja kuritasoa kuin inttikasarmilla yleensäkin, mikä ei ihan hotsita taistelussa karaistuneita rintamamiehiä. Rokka vittuilee päin naamaa tärkeilevälle vääpeli Sinkkoselle (Leevi Linko) ja luutnantti Lammiolle, mistä jälkimmäinen ottaa pulttia ja määrää Rokalle ylimääräistä palvelusta. Rankusta huolimatta Rokka & co ehtivät käydä myös vähän kylillä pyörähtämässä. Siellä heitä viihdyttää kaksi paikallista huor- eiku leidiä (Helena Vinkka ja Anja Hatakka), jotka villiintyvät kipakkaan tanssiin kalinkabiisin tahtiin.

Kun kasarmilta lähdetään kohti uusia seikkailuja, kaksi vielä Rokkaakin enemmän niskuroinutta jorkkia teloitetaan, jotta muut oppisivat olemaan. On tuossa vissiin jokunen tovi aikaakin mennyt välissä, sillä keli ja solttujen pukeutuminen on vaihtunut talviseksi. Rokka näyttää olevan hangessa vielä vaarallisempi mies kuin kesäkelissä. Hän nimittäin asettuu kuusen juurelle kytikselle konepistoolin kanssa ja paukuttelee kokonaisen vihollisosaston hengiltä. Alikersantti Lahtinen (Veikko Sinisalo) yrittää vähän vastaavaa sooloilua konekiväärin kanssa, mutta siinä ei käy yhtä hyvin. RIP.

Kesä saapuu ja tilanne rauhoittuu sen verran, että sälleillä on aikaa kännissä örveltämiselle. Upseerit vetävät konua ja rivimiehet kiljua. Aivan pelti kiinni koheltaa koko lössi. Koskela äityy jopa nyrkkirysyyn upseeritovereidensa kanssa. Kun kohmelosta on toivuttu, joukkoon liittyy taas täydennysmiehenä sotamies Honkajoki (Tarmo Manni), joka on kunnon erikoismies ja propellihattu. Söpöistä lapsirooleista tuttu Veli-Matti Kaitala on kasvanut aikuiseksi ja näyttelee toista täydennysmiestä, sotamies Hauhiaa, jota ammutaan naamaan heti ensimmäisessä vartiovuorossaan.

Rokka joutuu taas hankaluuksiin, kun everstiluutnantti (Eino Kaipainen) yllättää hänet puuhastelemasta omiaan kesken vartiovuoron. Luutnantti Lammio yrittää rangaista Rokkaa nöyryyttävillä nakkihommilla, mutta niitäpä ei Rokka suostu tekemään. Niskurointi menee isompien jehujen käsiteltäväksi ja sotaoikeudellakin uhkaillaan, kunnes Rokka ilmestyy kuulusteluihin mukanaan viholliskapteeni, jonka hän on edellisenä yönä napannut vangiksi! Majuri Sarastie katsoo rötöksen tällä sovitetuksi.

Vastapuoli aloittaa vitunmoisen hyökkäyksen. Kersantti Hietanen sokeutuu ja aika moni ukko kuolee. Sankari-Hietanen pelastaa aseveljiä palavasta ambulanssista vaikkei mitään näekään, ja pääsee siinä puuhassa itsekin hengestään. Rokka ei tietenkään kuole, vaikka poistuukin paikalta paareilla. Pahalta näyttää tilanne niilläkin hepuilla, jotka vielä sinnittelevät poteroissaan, mutta sitten jytke yhtäkkiä päättyy. Sota on loppunut.



Kolme vitun tuntia on liikaa mille tahansa leffalle, mutta onhan tämä kiistatta laadukas tekele. Joku tulee varmaan nettipiuhoja pitkin vetämään turpaan jos tälle ei anna hyvää arvosanaa, niin pistetään varmuuden vuoksi vaikka 4/5.
Katsottavissa Elonetissä, tietenkin.

[Separi ruispellossa]

Viisi vekkulia (1956)

Vanhat varakkaan oloiset ukot viettävät eläkepäiviään Iltarusko-säätiössä, oisko toi nyt sitten vaikka paremman väen vanhainkoti tai joku semmonen. Apteekkari Oskar (Vilho Siivola), journalisti Hermanni (Kaarlo Halttunen), kirkkoherra Leevi (Oiva Sala) ja professori Adolf (Arvo Lehesmaa) hyppyyttävät keittäjä Lyydiä (Siiri Angerkoski) sapuskavaatimuksillaan, eikä asukkaiden ja henkilökunnan välistä kommunikaatiota helpota sekään, että apteekkari on puolikuuro ja kuulee kaiken pitkin helvettejä.

Ukot saavat uuden kämppiksen, kun edesmenneen asessorin tilalle muuttaa johtaja Kalle (Oke Tuuri). Kallen mukana tulee nuori sihteerikkö Mirjam (Hillevi Lagerstam), jonka Kalle on palkannut, koska jonkin lehtiartikkelin mukaan nuoren, verevän naisen läsnäolo lieventää vanhuuden vaivoja. Lääkitys on muiden ukkojen mielestä niin nerokas, että he tahtovat osingoille. He ehdottavat, että Mirjamin palkka maksetaan kimpassa. Emännöitsijä Emma (Rauni Luoma) puolestaan kiristelee hempukalle hampaitaan.

Lääkäri Alpo (Kosti Klemelä) tulee tsekkaamaan vanhusten vointia ja vie Kallen ehdotuksesta Mirjamin mennessään ulos syömään. Näiden poissa ollessa harmaahapset nousevat kapinaan vaihtoehtolääkitystä kritisoivaa Emmaa vastaan ja suututtavat siinä sivussa myös Lyydin. Äijät tajuavat menneensä liian pitkälle ja ryhtyvät hieromaan sovintoa Emman kanssa. Tämän tärkeyttä korostaakseen he myös läpällä kosivat häntä yksi kerrallaan. Hermannin järkytykseksi Emma täräyttääkin hänen vuorollaan myöntävän vastauksen!

Mirjam ilmestyy mestoille irtisanoutumaan "työstään", sillä hän on rakastunut Alpoon ja aikoo lääkärin rouvaksi. Ukot onnittelevat pariskuntaa laulaen (kts. oheinen kuva). Emma päästää Hermannin pälkähästä kertomalla, että hänen suostumuksensa kosintaan oli yhtä vitsi kuin itse kosintakin. Sakki viettää yhdessä joulua ja joraa typeriä piirileikkejä. Apteekkari on vihdoin saanut kuulo vitun laitteen.



Neli-viisikymppiset näyttelijät esittämässä vanhainkoti-ikäisiä ukkeleita on jo lähtökohtaisesti vähän kiusallista katsottavaa, eikä asiaa auta laisinkaan se, että myös tarina on aivan paska. 107 minuutin kestossa oli n. puolet liikaa.

1/5

[Separi ruispellossa]

Nyt on high-techiä, tämä on nimittäin kuvattu värifilmille AgaScope-laajakuvana! Suomen ensimmäinen pitkä värielokuva:

Juha (1956)

Venäjänkarjalainen kauppamatkustaja Shemeikka (Veikko Uusimäki) tulee viljaostoksille Juhan (Eino Kaipainen) taloon jonnekin päin muinaista Itä-Suomea. Juha tekee hyvät kaupat, lämmittää vieraalle saunan ja tarjoaa yöpaikan. Saunassa hän elvistelee Shemeikalle nuorella vaimollaan Marjalla (Elina Pohjanpää), jonka on kasvattanut itselleen rouvaksi pienestä orpotytöstä Shemeikka vitun sika palkitsee vieraanvaraisuuden vonkaamalla Marjalta persettä heti kun Juhan silmä välttää.

Shemeikan lähdettyä Marja riitaantuu vittumaisen anoppinsa (Annie Mörk) kanssa ja suksii helvettiin. Jokirannassa dramaattisesti säntäillessään Marja kohtaa jälleen Shemeikan ja lähtee muitta mutkitta tämän veneen kyytiin. Tästä kuullessaan väkivahva Juha paiskaa jollain kirnun näköisellä mööpelillä talonsa lattian paskaksi, ottaa kiväärin olalleen ja meinaa lähteä perään. Kaksikko on kuitenkin jo kaukana. Karjalan puolella Shemeikka soutaa saareen, kantaa Marjan pusikkoon ja runttaa melan mekkoon.

Marja saapuu Shemeikan tiluksille, muttei nauti siellä olostaan aivan niin paljon kuin oli odottanut. Shemeikka on suurimman osan ajasta omilla teillään sikailemassa. Kylänmiesten juttuja kuultuaan Marja oivaltaa, että piikatytöt (Assi Nortia, Mirja Karisto ja Outi Vahtera) ovat Shemeikan entisiä kesäkissoja, ja että hänenkin kohtalonaan on päätyä Shemeikan piiaksi sitten kun tämä löytää taas uuden heitukan. Juhan luoksekaan Marja ei oikein tohdi palata, sillä hän on paksuna Shemeikalle!

Marja synnyttää muksunsa, mikä ei juurikaan hetkauta Shemeikkaa. Äijä vaan bailaa ja balalaikka soi. Yksinhuoltajan elämään tympääntynyt Marja päättää palata Juhan luo. Vauvaa hän kuitenkaan ei saa mukaansa, sillä Shemeikan äiti (Kerstin Nylander) vaatii että toukka jää Karjalaan. Anoppi ei meinaa päästää Marjaa takaisin kotiin, mutta Juha on tästä jyrkästi eri mieltä ja nakkaa äitinsä hevonvittuun talosta!

Juha ottaa Marjan vastaan avosylin. Marja valehtelee Shemeikan vieneen hänet väkisin, mistä Juha ymmärrettävästi ottaa hieman pulttia. Lapsen olemassaolosta kuullessaan Juha vimmastuu ja päättää hakea kakaran pois rosvon kynsistä. Perillä Juha pistää paikkoja paskaksi ja lyö Shemeikan lattiaan, mutta viimeisen sanan saa silti Shemeikka. Hän nimittäin paljastaa vaimovarkauden todellisen kulun, mikä vetää Juhan mielen matalaksi. Kotimatkalla Juha hukuttautuu koskeen, ja Marja jää pienen poikansa kanssa kahden (kts. oheinen kuva).



Kuvausryhmä lienee ollut aika mehuissaan uudesta tekniikasta, sillä epäolennaista mutta visuaalisesti komeaa maisemakuvaa tulee paljon.

Kuvasivat tämän myös ruotsiksi tavoitteenaan lyödä läpi ulkomailla, mutta siellä tämä ei oikein kiinnostanut ketään.

3/5 enimmäkseen kuvausteknisistä syistä. Sisältöhän oli ankeeta paskaa, kuten näillä kauas entisaikoihin sijoittuvilla SF-filmeillä on tapana.

[Separi ruispellossa]

Pikku Ilona ja hänen karitsansa (1957)

Taas muistellaan jatkosotaa. Kymmenvuotias Ilona (Riitta Hämäläinen) laulaa ja kutoo kotonaan, kun hänen isänsä (Mauno Hyvönen) tulee sotilaspuvussaan kotiin karitsan kanssa. Isukin loma on lyhyt, hän lähtee takaisin rintamalle jo seuraavana päivänä. Sille reissulle hän myös jää. Ilona jää kotitaloon äitinsä (Aino Lehtimäki) ja karitsan kanssa. Pian väki vähenee entisestään, kun äiti menee pihalle ihmettelemään yli lentäviä lentokoneita ja saa pommin niskaansa.

Perääntyvät suomalaissotilaat löytävät Ilonan töllistä ja nappaavat hänet mukaansa. Hänet tällätään karitsoineen päivineen evakkojunaan, joka kuljettaa karjalaisia länteen. Perillä jollain paikkakunnalla hänet sijoitetaan Paksulan isännän (Oke Tuuri) ja hänen vaimonsa (Siiri Angerkoski) taloon. Paksulat ovat vittumaisia orjapiiskureita ja kohtelevat Ilonaa kaltoin. Karitsan he suunnittelevat teurastavansa, mutta Ilonapa telkeää mulkut kellariin ja lähtee karitsansa kanssa livohkaan!

Ilona päätyy helsinkiläiseen lastenkotiin, lammas yhä mukanaan. Sieltä hänet vahingossa adoptoi lahopäinen pohatta Orpana (Matti Aulos), joka oli oikeastaan käymässä lastenkodissa ihan muilla asioilla. Rva Orpana (Elsa Turakainen) pöyristyy uudesta perheenjäsenestä kuullessaan, mutta Orpanoiden poika Pentti (Pentti Siimes) vaatii, että sotaorpo karitsoineen saa jäädä perheeseen. Pentti on itsekin ollut sotimassa ja tullut sieltä yksikätisenä takaisin.

Pentti on vittuuntunut ramman elämään ja hoitaa traumaansa suomalaiseen tapaan viinaksilla. Kenkäkin roikkuu kattolampusta, kun Pentti on tullut rytinällä kotiin yöjalasta! Hän on varma, ettei hänen sydänkäpysensä Irene (Sirkka-Liisa Wilén) huoli häntä enää, koska toinen käsi uupuu. Näinhän asia ei suinkaan ole, kuten neuvokas Ilona pian saa selville. Ilona juonittelee Irenen kylään Orpanoiden luokse ja sysää tämän Pentin kammariin. Pian juhlitaankin kihlajaisia.



Orpanoiden hieno jenkkiauto oli ilmiselvästi 50-luvun mallia, vaikka nelkytluvulla olevinaan oltiin

Tämän voi striimata Elonetistä, mutten kyllä pysty suosittelemaan moista menettelyä. Paikoitellen ihan sympaattinen filmi kuitenkin. 2/5.

[Separi ruispellossa]

Armand Lohikoski ohjasi Puupääfilmien lisäksi myös tämmöisen vakavamman pökäleen:

Risti ja liekki (1957)

Ollaan 1500-luvulla. Katolinen ritari äiä Olavi (Tauno Palo) kohtaa reissullaan Mirjamin (Anneli Sauli) ja intoutuu saman tien pussailuhommiin. Olavi on ollut miekkakäännytyspuuhissa, mistä hän saa ylistystä piispalta (Urho Somersalmi). Piispa vetelee viimeisiään sairastuvalla ja nimittää Olavin tuuraajakseen. Tässä virkatehtävässä Olavi kuulustelee Henrikkiä (Heikki Heino), joka lusii linnan kellarityrmässä rikottuaan munkkilupauksensa lankeamalla johonkin vosuun. Eikä se ole edes hänen ainoa syntinsä, vaan hän myös kyseenalaistaa kirkon väkivaltaisia käytäntöjä!

Mirjam tulee ripittäytymään tunnustuskoppiin ja kertoo taannoisesta pussailukohtauksesta. Viereisessä kopissahan on tietysti Olavi, joka keskeyttää tunnustuksen viedäkseen Mirjamin johonkin salamestaan pussailemaan uudestaan. Onkos tuo nyt pappismaista käytöstä, hä. Mirjam naamioidaan kuoropojaksi (kts. oheinen kuva), jotta tämä voi jäädä mestoille. Nerokasta. Kuoroa johtava viinaanmenevä mestari Petrus (Oiva Sala) ei tajua mitään. Munkki Rasmus (Tarmo Manni) sen sijaan näkee valeasun läpi ja tunnistaa Mirjamin. Ja miksipä ei tunnistaisi, sillä hänkin on aikoinaan rakastunut tähän.

Linnassa on paljon salakäytäviä ja muita kikkailumestoja, jotka mahdollistavat Olavin ja Mirjamin treffailun muiden tietämättä. Eräällä sniikkailureissulla Rasmus kuitenkin yhyttää Mirjamin ja yrittää tikari ojossa kiristää tätä itselleen. Olavi pyytää piispalta vapautusta pappishommista päästäkseen sotimaan ja naimisiin, mutta piispa ei moiseen suostu. Kaksikko suunnittelee livistävänsä yhdessä, mutta Rasmus laittaa kapuloita rattaisiin.

Kesken messun Olavi tuupertuu, sillä Rasmus perkele on myrkyttänyt viinin. Mirjam rientää halimaan maassa örisevää Olavia ja paljastuu tytöksi. Tissikin vilahtaa. Rasmus ja muut kaapu-ukot julistavat Mirjamin noidaksi ja paiskaavat tyrmään! Pahannäköiset inkvisiittorit (Åke Lindman ja Urho Lahti) kiduttavat noitaoletettua tunnustuksen toivossa. Tunnustusta ei tule, mutta tuomioistuin toteaa Mirjamin syylliseksi. Nuntius (Edvin Laine) tuomitsee Olavin ja Mirjamin haudattavaksi elävältä muurin sisään. Rasmuksella on tästä lopputuloksesta hieman morkkis, joten hän hyppää kalliolta.



Kuvattu enimmäkseen Suomenlinnassa, mistä löytyykin aika autenttisen näköisiä muureja ja muuta semmosta. Pelkät komeat puitteet eivät nyt kuitenkaan riitä leffan sisällöksi, elikkäs 1/5.

Tämänkin voi katsoa Elonetissä jos jostain syystä haluaa.

[Separi ruispellossa]

Pekka ja Pätkä ketjukolarissa (1957)

Pekka Puupää (Esa Pakarinen) ja Pätkä (Masa Niemi) ovat joutuneet tiskaamaan Justiinan (Siiri Angerkoski) käskystä. Homma ei oikein hotsita, joten jätkät lavastavat kuolemansa. Asian paljastuttua Justiinalla alkaa kaulin heilumaan, joten Pekka ja Pätkä säntäävät juosten ulos talosta. Rahaa saadakseen he päättävät ottaa Pekalle tapaturmavakuutuksen ja hankkiutua sitten hankaluuksiin. Matkalla vakuutusyhtiöön sattuu jo kaikenlaista kolhua ja törmäilyä, mutta vakuutuksen ottamisen jälkeen ei mitään.

Koska oikeita onnettomuuksia ei satu, jäbät päättävät järjestää niitä. He mm. ärsyttävät talonmies Pikkaraista (Armas Jokio), mutta hänen luutansa napsahtaa poikki mattotelineeseen ennen osumistaan Pekan otsalohkoon. Lopulta kaverukset onnistuvat sentään liukastumaan banaaninkuoreen vuorotellen. Heidät kiidätetään ambulanssilla sairaalaan pötköttelemään vierekkäisiin peteihin. He ovat täysin kanttuvei ja näkevät sekavia unia, joista elokuvan seuraavat kohtaukset koostuvat.

Unessa tohelokaverukset ovat isossa padassa, jonka ympärillä tanssii blackface-ihmissyöjiä. Ainakin mustat versiot Justiinasta ja Pikkaraisesta tossa näyttäs olevan. Padasta paettuaan sällit tapaavat pitkäpartaisen Robinson Crusoen (ohjaaja Armand Lohikoski). Trooppisesta unesta siirrytään kotimaisiin maisemiin ja armeijan harmaisiin, missä talonmies Pikkarainen on tällä kertaa vittumainen alikersantti, joka simputtaa Pekan ja Pätkän joukkuetta. Justiina ilmestyy solttujen eteen vääpelin hahmossa. Vääpeli käskee heidät jynssäämään paskahuusseja, mutta ennen toimeen tarttumista vaihdetaan taas seuraavaan uneen, joka sijoittuu villiin länteen.

Rosvo-Pekka ja hänet pidättänyt sheriffi-Pätkä ovat matkalla halki autiomaan. Inkkarit nappaavat heidät vangeikseen ja hautaavat kauloja myöten maahan. Päällikkönä on jälleen Pikkarainen ja päällikön tyttärenä Justiina. Tytär haluaa muukalaisilta mulkkua, joten päällikkö määrää heidät kilpailemaan tyttärestään. Kisa menee pitkin vittuja eikä kumpikaan halua pääpalkintoa, joten jorkit ottavat jälleen jalat alleen. He päätyvät saluunaan, missä pönöttää mm. nuori Spede Pasanen.

Kelmi äiä (Vihtori Välimäki) nostaa Pätkän seinälle ja haastaa Pekan kaksintaisteluun (kts. oheinen kuva). Pekka voittaa, minkä jälkeen saluunassa pistetään pirskeet pystyyn. Kemujen keskipisteenä on Piippolan vaaria laulava laulajatar (Vieno Kekkonen), joka houkuttelee Pekan korttipöytään. Pelissä on vilunkia, mikä johtaa vanhan liiton kapakkatappeluun. Pekkaa ja Pätkää jahtaavat inkkaritkin ovat löytäneet paikalle, mutta heidän kanssaan ei enää tarvitse ruveta vääntämään, sillä uni katkeaa.

Sairalaassa lääkäri on "vaihtanut sahajauhot" jätkien päihin, minkä jälkeen he toipuvat kotiinpaluukuntoon. Pikkarainen on jo ehtinyt iloita heidän pitkästä poissaolostaan, mutta joutuu kokemaan pettymyksen, kun tutut naamat ilmestyvät taas kotikulmille. Justiina on onnellinen Pekan paluusta ja heittää sovinnon merkiksi kurinpitokaulimensa ulos ikkunasta - suoraan Pikkaraisen päähän.



Tätä oli kuulemma käsikirjoitettu sitä mukaa kuin kuvattiin, ja sen kyllä huomaa. Todella juostenkustu tekele, 1/5. Eikä tässä edes ollut mitään ketjukolaria.

Aiempien Puupäiden tavoin tämäkin on katsottavissa Elonetissä.

[Separi ruispellossa]

Musta rakkaus (1957)

Ollaan Tampereella, tarkemmin sanottuna Amurin työläiskortteleissa. Arttu (ohjaaja Edvin Laine) on Finlaysonin tehtaassa työskentelevä leskimies, joka asuu kaksin tyttärensä Marjatan (Eeva-Kaarina Volanen) kanssa. Viikonloppuna Arttu lähtee kalareissulle ja Marjatta rimpsalle kaverinsa Kirstin (Sirkka Lehto) kanssa. Tanssiravintolassa bändi Tam-tam boys tykittelee jatsit ja valssit, ja leidit pistävät jalalla koreasti.

Marjatan kavaljeeri Unto (Veikko Sinisalo) tuppautuu saatille ja puhuu itsensä sisälle kämppäänkin, vaikka Marjatta on vähän mieltä ettei tarttis tulla. Unto perkele raiskaa Marjatan ja poistuu laulellen yöhön kuin mikäkin panomies. Marjatta ei jää pitkäksi aikaa murehtimaan kohtaloaan, vaan on jo seuraavana päivänä talon pihapiirissä normiaskareiden parissa. Hän tutustuu Pauliin (Jussi Jurkka), joka sattumalta ohi kulkiessaan astuu portista sisään keskeyttämään pikkupoikien tappelunnujakan.

Pauli on ylioppilas ja tuleva insinööri, mikä tekee vaatimattomissa oloissa kasvaneeseen Marjattaan suuren vaikutuksen. He käyvät treffeillä jos toisillakin, minkä jälkeen Marjatta tuo Paulin tapaamaan isäänsä. Vävykokelas tuleekin hyvin juttuun isukin kanssa. Hommat vaikuttavat siis luistavan, mutta Paulin päässä hieman naksahtelee. Hän näkee juonittelua kaikkialla ja saa kohtuuttomia mustasukkaisuuskohtauksia.

Marjatta vakuuttaa, ettei muita sulhasehdokkaita ole, joten Pauli rohkaistuu kysymään Artulta Marjatan kättä. Arttu maksaa nuoren parin kihlat, ja kihlajaisten kunniaksi vedetään kunnon lörvät. Arttu sukeltaa alemmuuskompleksin syövereihin ja tuhertaa kännissä itkua, kun joutui lainarahoilla kihlautumaan. Vielä enemmän mustuu mieli myöhemmin, kun kihlapari kohtaa puistossa raiskari-Unton, joka Paulin kuullen leuhottaa kaverilleen (Eero Eloranta) köyrineensä Marjattaa.

Kämpille palattuaan Pauli saa vitunmoisen raivarin Marjatan fiktiivisestä salaliitosta Unton kanssa ja heittää lutkaoletetun ulos. Marjatta joutuu myöntämään Unton yöllisen visiitin, minkä seurauksena myös hänen isänsä heittää hänet kadulle sateeseen. Marjatta harhailee päämäärättömästi kaupungilla (kts. oheinen kuva) ja sairastuu keuhkokuumeeseen. Pauli puolestaan etsii käsiinsä Unton ja tappaa tämän silitysraudalla! Kotiin päästyään Pauli vetää itseltään ranteet auki.



Olipas oikein pirtsakka hyvän mielen elokuva Tuntui n. puoli tuntia pidemmältä kuin oli. Plussaa kuitenkin joistain visuaalisista hommeleista, ja siksi 2/5.

Filmi saattaa kiinnostaa manselaisia ja mansenmielisiä, sillä vanhaa Tamperetta näkyy varsinkin alkupuolella paljon. Aikamatka striimin muodossa onnistuu esim. Elonetissä.

[Separi ruispellossa]

Vääpeli Mynkhausen (1957)

Veljekset Matti (Rauno Kuosmanen), Reino (Vili Auvinen) ja Pekka (Matti Kuusla) pänttäävät läksyjään, kunnes Matti heittää kaksi nuorempaa veljeään ulos näiden mölinän takia. Reino ja Pekka ovat lievästi sanottuna kurittomia tapauksia, ja heidän kanssaan ovat helisemässä niin talonmies (Hannes Veivo) kuin heidän professori-isänsä (Eero Roine) ja äitinsäkin (Martta Kontula). Kun jäbät ovat taas kerran kiusanneet talkkaria, heidät pistetään kotiarestiin.

Pekka ja Reino pakenevat vankeudestaan lakanaköydellä, mutta heidän isosiskonsa Ulla (Sirkka-Liisa Wilén) näkee heidät ja usuttaa heilansa Herbertin (Tarmo Manni) jahtaamaan karkulaisia. Hunsvotit palautetaan kotiin, minkä jälkeen isukki päättää pistää jälkikasvunsa kuriin. Hän määrää koko sisarusparven kesänviettoon Alaveteliin kenraaliveljensä Vilhon (Toivo Lehto) ja tämän taloudenhoitaja Maalinin (Elsa Turakainen) valvovan silmän alle.

Kenraali pistää hesalaisnulikat heräämään sianpieremän aikaan ja raatamaan maatilan töissä. Sekään ei rauhoita kikkailevia ADHD-veljeksiä, vaan talon väki pääsee kokemaan kaikenlaisia sarjiksista tuttuja kepposia, kuten nastoja tuolilla. Kenraalin vieraaksi saapuva vääpeli Ryynänen (Reino "Ritvan isä" Valkama) onnistuu letkeämmällä otteellaan rakentamaan poikiin yhteyden, missä jäyhä kenraali on epäonnistunut. Ryynänen elvistelee itsensä ja kenraalin vanhoilla sotajutuilla, ovat olleet mm. Saksassa jääkärikoulutuksessa. Tästä syystä vaikuttuneet sällit nimeävät Ryynäsen vääpeli Mynkhauseniksi.

Herbert on tullut maalle tapaamaan Ullaa. Jätkät ja Ryynänen pilkkaavat snobi-Herbertiä päin naamaa. Ulla ja Herbert aikovat livistää yöllä yhdessä kaupunkiin, mutta Ryynänen sabotoi pakoaikeet puuhastelemalla vähän juttuja Herbertin urheiluauton konepellin alla. Kun Herbert sitten ei saa autoaan käyntiin, Ulla lemppaa kädettömän kyherön ja alkaa heilastella kunnon sonnin, kenraalin luona vierailevan luutnantti Jussin (Kullervo Kalske) kanssa (kts. oheinen kuva). Sotilaallinen maskuliinisuus on tehnyt vaikutuksen myös ex-nuorisorikollisiin, jotka nyt ihailevat setäänsä. Pekka aikoo jopa ryhtyä isona upseeriksi!

Ryynänen koettaa hieroa lähempää tuttavuutta Maalinin kanssa, mutta huomaa pian ettei siitä mitään tule, sillä kenraali ja Maalin ovat olleet jo pitkään kiinnostuneita toisistaan. Ei vaan ole kumpikaan saanut aloitetta tehdyksi. Ryynänen ottaa asiakseen saada nämä kaksi yhteen, ja lopulta siinä onnistutaankin. Lopuksi juhlitaan kenraalin kihlajaisia ja hätistellään epäsotilaallinen citypoju-Herbert matkoihinsa.



Aika kiusallista katsottavaa, eikä pelkästään sen vuoksi, että peruskouluikäisiä veljeksiä näyttelivät 23-25v jorkit ja nuorta luutnanttia 45-vuotias Kalske.

1/5

[Separi ruispellossa]

Rakas varkaani (1957)

Passipoliisi Kasimir (Kullervo Kalske) paistattelee päivää puistossa ja horisee paskoja runoja. Samoilla kulmilla on hommissa myös taskuvaras Lissie (Elina Pohjanpää), jonka uhriksi jäänyt pukumies (Pentti Irjala) usuttaa Kasimirin Lissien perään. Konstaapeli yhyttää Lissien kirjakaupan kulmalla ja kyselee että mimmonen homma. Lissie näkee kaupan ikkunassa dosentti Tisdalin kirjan ja hätävaleena väittää olevansa dosentin rouva. Tämä riittää syyttömyyden takeeksi, joten puku-ukko päästää pahoitellen Lissien jatkamaan matkaansa. Kasimirille jää kuitenkin hieman epäilyksiä, joten hän jatkaa Lissien varjostamista. Lissie livahtaa kirkkoon, kyttä perässään. Sattumalta kirkossa on juuri tämä dosentti Tisdal (Pentti Siimes), joten Lissie lyöttäytyy muitta mutkitta tämän käsipuoleen ja poistuu hänen mukanaan. Kävipä hyvä säkä.

Tisdal on helvetin hajamielinen ukko, jolta ei suju oikein mikään arkinen askare ilman ulkopuolista apua. Psykologian alalla hän on kuitenkin kova luu. Hänen suurimpia kiinnostuksenkohteitaan ovat varkaat ja näiden parantaminen pahoista tavoistaan. Hän vie Lissien kotiinsa, eikä huomaa mitään, kun Lissie varastaa sieltä kaiken mikä irti lähtee. Rosvo muia kiikuttaa saaliinsa kämppäänsä, mikä ei ole aivan yhtä hieno kuin dosentin. Esimerkiksi peseytyminen tapahtuu kastelukannun ja silmänsä sitoneen sidekick Kaalepin (Armas Jokio) avustuksella (kts. oheinen kuva). Kuvassa näkyvä pylly tosin ei Wikipedian mukaan ole Pohjanpään, vaan jonkun anonyymin sijaisnäyttelijän.

Lissie janoaa leveämpää elämää, joten hän aikoo lypsää lisää lahopäistä Tisdalia. Treffit sovitaan tavarataloon. Lissie rosvoaa sieltä vitullisen läjän tavaraa, ja Tisdal tietämättään auttaa häntä siinä. Lissien mukaan lähtevät myös Tisdalin kotiavaimet sekä äiti-Tisdalin (Helmi Lehosti) käsilaukku. Äitimuori oli nimittäin sattumalta samassa ostoskeskuksessa. Tisdalilta menee tämä kaikki ohi, sillä hän on sekä tyhmä että rakastunut Lissieen päätä pahkaa. Hän ilmoittaa äidilleen aikovansa mennä Lissien kanssa naimisiin, mikä aiheuttaa riitaa äidin ja pojan välille, sillä äiti on yhä hieman närkästynyt käsilaukkunsa kohtalosta.

Lissie houkuttelee Tisdalin jälleen ulos "treffeille" ja sillä välin kääntää tämän kämpän Kaalepin kanssa. Tisdal palaa tyhjään kämppäänsä ja lukee Lissien jättämän jäähyväiskirjeen, muttei vielä siinäkään vaiheessa tahdo tehdä Lissiestä rikosilmoitusta. Sen sijaan hän naamioituu tekoviiksillä ja lähtee itse kaupungin hämäräperäisille kulmille etsimään rakasta rosvoaan. Samaan aikaan toisaalla Lissie potee morkkista viimeisimmästä keikastaan, sillä hänkin on oivaltanut rakastavansa Tisdalia. Hän päättää tehdä parannuksen ja jopa estää Kaaleppia varastamasta juttuja kultasepänliikkeestä, jonka ovi on jäänyt lukitsematta.

Lissie, Kaaleppi ja Tisdal osuvat sattumalta samaan räkälään, mutta kun känninen Tisdal lähestyy Lissietä, Lissie ymmärtää homman väärin ja säntää karkuun. Väärinkäsitykseen vaikutti ehkä se, että Tisdalilla oli unohtunut revolveri käteen. Kunnon slapstick-vaihde saadaan pykälään, kun kolmikko päätyy elokuvastudiolle ja törmäilee lavasteissa. Tisdal seuraa Lissietä naisten saunaan ja alkaa jostain itselleni epäselvästä syystä laulamaan ja ammuskelemaan saunassa. Lissie keskeyttää sekoilun ja vie Tisdalin ulos ennen kuin poliisit saapuvat pidättämään tykittelevän tirkistelijän. Lissie ja Kaaleppi antavat itsensä ilmi kyybeleille ja lähtevät lusimaan. Kun Lissie vapautuu, Tisdal on kukkapuskan kanssa portilla vastassa. Tisdal nai Lissien, Kaaleppi puolestaan palkataan tuoreen avioparin lastenhoitajaksi.



Todella hölmö, mutta ihan viihdyttävä raina. 3/5.

Pääosien näyttelijät Pentti Siimes ja Elina Pohjanpää menivät oikeasti naimisiin tämän elokuvan kuvausten yhteydessä, mutta varsinaista vihkimistä tässä ei nähdä.

[Separi ruispellossa]

Herra sotaministeri (1957)

Kalle (Pentti Siimes) on erittäin kyherö sotaministeriön vertailuviraston virkamies. En tiedä mitä vertailuvirasto tekee, mutta helvetin puisevalta hommalta näyttää. Vapaa-ajallaan Kalle harrastaa sotahistoriaa ja kaiken maailman pikku-ukkoleikkejä. Sotaukoilla kikkaillessaan hän tutustuu Mariaan (Heidi Krohn), jonka isä on valtiovarainministeri (Arvo Lehesmaa).

Suomessa on juuri käyty vaalit, joiden tuloksena ollaan muodostamassa hallitusta 12 puolueen (!) kokoonpanolla. Ministeripestejä on jaossa 13 kappaletta, eivätkä puolueiden johtajat pääse yksimielisyyteen siitä, minkä puolueen tyypille ylimääräinen salkku annetaan. Siispä sotaministeriksi päätetään valita mahdollisimman neutraali tyyppi eduskunnan ulkopuolelta - Kalle nimittäin! Häntä kun ei kiinnosta politiikka paskanvittuakaan.

Ensimmäinen työpäivä ministerin hienossa työhuoneessa on aikamoinen shokki Kallelle, joka on elänyt ikänsä vaatimatonta elämää. Hänen adjutanttinsa on kunnon vitun sotahullu eversti (Tarmo Manni). Kalle saa myös leson virka-asunnon. Maria ilmestyy Kallen työpaikalle ja pestautuu tämän sihteeriksi. Maria opettaa Kallen mm. juomaan viinaa, mitä Kalle ei ole koskaan aiemmin tehnyt.

Kalle ei ole myöskään koskaan saanut pillua. Maria ryhtyy kovaotteisesti kouluttamaan Kallesta naistenmiestä (kts. oheinen kuva), sillä eihän ministeri voi olla saamaton vätys. Lisäksi Maria opettaa Kallen pukeutumaan tyylikkäämmin. Marian vokotteluvinkkejä testataan virka-asunnon sisäkköön (Hillevi Lagerstam), joka lähteekin kiimaisena Kallen flirttiin mukaan. Voi veljet.

Kalle tottuu suuren herran rooliinsa, ja melko pian se alkaa lähteä käsistäkin. Hän harjoittaa korruptiota, fantasioi tulevaisuudesta suurena sotapäällikkönä ja hankkii itselleen virka-asuksi vähän natsihtavan uniformun. Kallen suuruudenhulluus kulminoituu hänen ideoimaansa suureen ja kalliiseen sotaharjoitukseen, joka menee komeasti pitkin vittuja.

Kalle joutuu virkasyytteeseen kolttosistaan. Marian avustuksella Kalle säveltää puolustuspuheenvuoron, jonka sisältö on täyttä paskaa ja potaskaa. Ennen oikeudenkäyntiä Kalle kokee reality checkin keskustellessaan vanhan ystävänsä Leenan (Elina Salo) kanssa. Leena saa puhuttua Kallelle sen verran järkeä, että hän laskeutuu takaisin maan pinnalle ja eroaa sotaministerin tehtävästä. Leena halusi Kallen jo silloin kun tämä oli vaatimaton virkamies, ja nyt nämä kaksi vihdoin saavat toisensa.



Oli tässä hyviä kohtia, mutta vähemmän kuin huonoja. 2/5.

Leenaa näytellyt Elina Salo lienee monelle tuttu Pikku Myyn ääninäyttelijänä. Lisäksi hän näytteli hienoja sivuosia Komisario Palmu -elokuvissa, kuten toki Siimeskin.

[Separi ruispellossa]

Tämä kuvattiin jo 1955, mutta sai ensi-iltansa pari vuotta myöhemmin, koska Tuntemattoman sotilaan kanssa oli ihan turhaa yrittää kilpailla katsojista:

Pekka ja Pätkä salapoliiseina (1957)

Justiina Puupää (Siiri Angerkoski) vittuuntuu jälleen miehensä Pekan (Esa Pakarinen) lorvimiseen ja käskee tämän työnhakuun. Itse hän häippää tätinsä luokse. Pekka ja Pätkä (Masa Niemi) ovat ostaneet huutokaupasta arkullisen naamioitumisvälineitä, joten he päättävät pistää pystyyn salapoliisitoimiston. Samaan aikaan toisaalla suuren konsernin johtaja Leino (Eino Kaipainen) on alkanut kaipailla hulttiopoikaansa, jonka kanssa välit ovat menneet poikki vuosia aiemmin. Hän käskee kahden apulaisjohtajan (Juhani Kumpulainen ja Tauno Söder) värvätä salapoliisin etsimään poikansa, maksoi mitä maksoi. Pikkupomot eivät tahdo pojan löytyvän, koska tämä epäilemättä menisi heidän edelleen firman hierarkiassa. Siispä he palkkaavat pojan jäljille paskimmat dekkarit mitä löytävät - Pekan ja Pätkän. Failaamisen varmistamiseksi he vielä antavat amatööridekkareille väärän jorkin valokuvan.

Pojan arvellaan olevan Amerikassa, mutta Pekka sattuu voittamaan arpajaisissa lipun Saimaan sisävesilaivaan, joten jätkät päättävät etsiä ensin sieltä. Nerokasta. Jotta Pätkäkin saadaan mukaan, hänet naamioidaan vauvaksi (kts. oheinen kuva). Laivassa vauvakikkailu tosin osoittautuu tarpeettomaksi, sillä Pekan laivalippu olikin kahdelle hengelle. Toki tämä selviää vasta sen jälkeen, kun vaunuissa ölisevä koliikkiaikuinen on aiheuttanut tarpeeksi kalabaliikkia. Kuinka ollakaan, samalla risteilyllä matkustaa myös valokuvan esittämä häiskä Johannes Kulo (Veikko Linna), jota Pekka ja Pätkä ryhtyvät juonimaan mukaansa. Mukanaan hänellä on simpsakka tytär Maija (Anja Hatakka). En tiedä kuinka yleistä tuohon aikaan oli tulla laivareissulle omalla veneellä, mutta näin on menetellyt laulava tukkijätkä Jussi (Ami Lovén), joka iskee silmänsä Maijaan. Vene tulee laivan perässä köyden päässä.

Pekka ja Pätkä houkuttelevat Johanneksen ja Maijan veneeseen, muka kaitafilmikuvauksen vuoksi. Mukaan tulee toki myös veneen omistaja Jussi. Keskellä Saimaata köysi sitten irtoaa, kuten sherlockit olivat suunnitelleetkin. Lössi soutaa läheiseen saareen, minkä jälkeen vene pääsee karkuun. Siinäpä sitä sitten ollaan. Jussi laulaa Maijan pöksyt märiksi sillä välin kun muut ukot nukkuvat ryteikössä. Pekka ja Pätkä ovat varsin kelvottomia erämiehiä, jälkimmäinen mm. sytyttää huolimattomuuttaan metsäpalon. Neuvokas Jussi puolestaan rakentaa lautan, jolla seurue pääsee ihmisten ilmoille. Jussi lähettää toheloetsivät ostamaan lentolippuja Kuopioon, mutta he huijaavatkin koko jengin Helsingin koneeseen saadakseen Johanneksen johtaja Laineen luokse. Perillä tietysti ilmenee, ettei Johannes ole Laineen kadoksissa ollut poika - mutta Jussipa on! Pekalle ja Pätkälle maksetaan miljoona markkaa löytöpalkkiota, mulkut apulaisjohtajat puolestaan saavat monoa perseeseen.



Mun mielestä keskivertoa parempi Puupääfilmi, rvan mielestä toistaiseksi paskin. Oman mielipiteesi voit muodostaa esim. katsomalla tämän Elonetistä jos siltä tuntuu.

Kompromissiarvosanana 2/5.

[Separi ruispellossa]

Myös tämä kuvattiin jo 1955, mutta julkaisun kanssa viivyteltiin Tuntemattoman vuoksi:

1918 - Mies ja hänen omatuntonsa (1957)

Alkoholisoitunut vossikka-ajuri Aleksanteri (Pentti Irjala, kts. oheinen kuva) bustaa siskontyttärensä Essin (Anneli Sauli) myymästä persettä Helsingin kaduilla. Aleksanteri retuuttaa hulttiotytön parempaan talteen kotiinsa ja itkee tämän kohtaloa, kun häntä tulee tsemppaamaan uusi naapuri Samuel (Åke Lindman). Myös Samuel on yhteiskunnan outcast, sillä hän on juuri saanut kenkää papin virasta.

Aleksanteri kuolee katutappelussa, joten Samuel ottaa Essin hoteisiinsa. Essin veri vetää kaupungin huvituksiin, mutta Samuelin mieliksi hupakko pitää itsensä aisoissa. Eletään synkkiä aikoja, sillä vasta itsenäistynyt Suomi on luisunut sisällissotaan. Punakaartilaiset kiusaavat pappeja, joten Samuel pelastaa ystävänsä ja ex-kollegansa Hastigin (Helge Herala) turvaan veljensä luokse jonnekin maaseudulle.

Samuelin liha on heikko. Hän lankeaa Essiin, joka onkin sitkeästi flirttaillut kämppikselleen. Persaukinen Samuel yrittää lainata häärahat veljeltään (Kaarlo Halttunen), mutta velipä onkin päässyt hengestään. Jumalaapelkäävänä miehenä Samuel ei suostu enää antamaan Essille kyrpää ennen papin aamenta, joten meisselin makuun päässyt Essi turhautuu ja karkaa kylille huoraamaan! Samuel varjostaa villikkoaan, mättää tämän seurassa ollutta ukkoa turpaan ja joutuu lusimaan.

Sota päättyy valkoisten voittoon. Hastig järkkää Samuelin ulos vankilasta ja ottaa tämän apulaisekseen vankileirille, missä kaksikko toimii jonkinlaisina vankilapastoreina. He joutuvat työssään seuraamaan teloituksia ja muuta ikävää, minkä vuoksi ukoilla alkaa mielenterveys rakoilemaan. Hastig traumatisoituu niin pahoin, että hylkää kokonaan pappishommat.

Essi lusii naisten vankileirillä ja kuolee siellä kuppaan tai johonkin. Tämän seurauksena myös Samuel heittää liperit vittuun, pukeutuu työläiskamppeisiin ja soluttautuu vankien joukkoon. Kun seuraavaa teloitusrivistöä ollaan muodostamassa, huomataan yhden jorkin jo kuolleen, joten hänen tilalleen arvotaan joku muu vanki. Samuel järkkää itselleen lyhimmän tikun, menee naama näkkärillä riviin ja tulee ammutuksi.



Olipas taas pirtsakka hyvän mielen filmi siinä. Ture Aran näyttelemä nihilistilääkäri Ceder oli ihan siisti hahmo, mikä onkin ainoa tekijä joka pelastaa tämän ylipitkän pökäleen 0/5 arvosanalta.

1/5.

[Separi ruispellossa]

Vihdoinkin hääyö... (1957)

Elina (Heidi Krohn) järkkäilee juhlia viisivuotishääpäiväkseen. Merkkipäivästä huolimatta Elina ei vaikuta hyväntuuliselta, sillä hän tuntee elämänsä valuvan hukkaan kuivakan säätieteilijän vaimona. Sää-äiä Pentti (Pentti Siimes) ei laisinkaan paranna tilannetta unohtamalla noutaa vaimonsa juhlapuvun. Elina repii perseensä tästä mokasta kuullessaan. Vieraita odotellaan katkeruuden ja hammastenkiristyksen tunnelmissa.

Elinan serkku Ann-Mari (Marjatta Kallio) saapuu kekkereihin siippansa Pupun (Åke Lindman) kanssa. Juoruämmä Ann-Mari vie keskustelun heti ensimmäisen maljan yhteydessä kiusallisille vesille ottamalla puheeksi serkusten heilastelukuviot ennen nykyisiä puolisoita. Villiä kuuden vuoden takaista sinkkukesää ryhdytään muistelemaan takaumien keinoin.

Elina on tuolloin tavannut kesäteatterin merkeissä salskean huoltoasematyöntekijä Martin (Matti Oravisto). Kanootilla melotaan, lavatansseissa valssataan ja illan päätteeksi kaksikko antautuu suuteloon. He sniikkailevat suljetussa kirkossa fantasioimassa häistään, minkä jälkeen "sulhanen" kantaa "morsiamen" kynnyksen yli johonkin teatteripömpeliin (kts. oheinen kuva). "Hääyö" vietetään hankalan näköisessä pikkuvuoteessa, mutta kusivehkeet eivät kohtaa toisiaan.

Takaumasta palataan nykyhetkeen, missä Pentti on ollut vähällä polttaa hihansa kuunnellessaan Elinan lemmekästä lässytystä huoltsikkajormasta. Kusipää Ann-Mari on buustannut Pentin närkästystä vittuilevilla välikommenteilla ja flirttailevalla käytöksellä. Pupu on melko tukkeessa ja haastaa Pentin tappeluun katseltuaan tarpeeksi pitkään vaimonsa kiehnäämistä Pentin kyljessä. Kyheröksi oletettu Pentti päihittääkin yllättäen Pupun, minkä jälkeen jäbät paiskaavat sovinnon kättä.

Kun vanhat jutut on puhuttu selviksi ja lakanneet vaivaamasta, Elinan ja Pentin liitto puhkeaa uuteen kukoistukseen. He lähtevät uudelle häämatkalle helvetin hienolla avokuplavolkkarilla. Matkalla he pysähtyvät tankkaamaan huoltoasemalle, jota pyörittää Martti! Menneisyyden haamu ei kuitenkaan uhkaa rakastavaisten onnea, eikä Marttikaan haikaile Elinan perään, sillä hänellä on vaimo (Sylva Rossi) ja helvetin monta kakaraa.



Sopivan pituinen (72 min) mutta aika kiusallinen siirappipläjäys. Plussaa kuitenkin hienosta kaupunkikuvauksesta, mukava bongailla miltä tutut hesalan paikat näyttivät 50-luvulla.

2/5.

[Separi ruispellossa]

Miriam (1957)

17-vuotias Miriam (Anneli Sauli) jää tyhjän päälle, kun hänen huoltajanaan toiminut tätinsä kuolee. Hän pestautuu taloudenhoitajaksi opettaja Torvaldin (Leo Riuttu) perheeseen, paiskii hommia koululla ja haaveilee ruttu märkänä Torvaldin Hans-pojasta (Pentti Siimes). Turussa opiskeleva Hans saapuu vierailemaan vanhempiensa luona ja alkaa oitis kisutella Miriamia. Perheen äitimuori Brita (Irma Seikkula) ei ole oikein mielissään tästä lemmenkuviosta.

Nuorison kuhertelu jatkuu seuraavana jouluna, kun Hans jälleen ilmestyy maisemiin. Brita seuraa homman eskaloitumista suu viivana, ja lopulta käskyttää Torvaldin viheltämään pelin poikki. Kun perhe matkustaa reellä joulukirkkoon (helvetin käppästä taustaprojisiotekniikkaa tässä), Torvald yrittää vedellä pojalleen rajoja akkatouhujen suhteen, mutta Hans kiskoo vain lesona röökiä eikä nakkaa paskaakaan. Hansin palattua kouluun Brita ilmoittaa Miriamille, että tämä saa lähteä lätkimään ennen Hansin seuraavaa lomaa.

Suunnitelmiin tulee muutos, kun Brita sairastuu pahoin. Hän örisee vuoteenomana, joten valtaosa taloudenpidosta jää Miriamin hommiksi. Kun Hans sitten keväällä palaa kotiin, on äitimuori jo sairaalakunnossa. Torvald vie Britan kaupunkiin, jolloin kiimaiset nuoret jäävät taloon kaksin. Arvaahan sen miten siinä käy. Välissä oli tommonen fantasiointikohtaus, missä näkyi usvan seassa Miriamin tissit kaikessa komeudessaan.

Torvald palaa kotiin Britan leikkauksen jälkeen. Nyt hän on puolestaan talossa kaksin Miriamin kanssa, näkee houkuttelevat hinkit märän paidan läpi (kts. oheinen kuva) ja on vähällä käydä käsiksi. Ukko järkyttyy omasta käytöksestään ja vajoaa morkkikseen. Britan tervehdyttyä Miriam saa kenkää perheen palveluksesta, Hans vielä vittuilee päälle.



Näitä tarinoita yläluokkaisten poikien ja työväenluokan tyttöjen suhteista on tullut boksissa jo aika monta. 1/5.

Tästäkin on tarjolla striimi Elonetissä. Tissifantasiakohtaus on kohdassa -31:40 kun sitä olit kuitenkin menossa katsomaan, vitun sika.