Leffat, joissa John Williamsin musa

[Banana Joe]

Erittäin hyvä rojekti jota seuraan innolla

[Pornosta elannon saava(f)]

None but the Brave, 1965, ohj. Frank Sinatra

Tämä tekisi mieli katsoa. En muista milloin näin edellisen kerran.

[Kelju K Kokoomus]

Penelope, 1966, ohj. Arthur Hiller



Tässä olis lämminhenkisen romanttinen komedia, joka ei yhtään naurata ja jonka hahmoille toivoo pelkkää pahaa. Penelope on random ja kaootinen ja ditzy ja kaaaauhean söpö pankkiirin rouva, joka kuitenkin ryöstää miehensä pankin ja tämän tuttujen korut ja kaikkea muuta. Penelopen todellisuuspakoisuus on supervoima ja kaikki mitä se tekee on superrasittavaa, eikä muu casti paljon helpotusta tähän tarjoa. Juoni on väkisin väännetty ja aivan satunnaisia asioita tapahtuu, mutta kaikki on leikattu niin hemmetin laiskasti, että kohtaukset joista saisi ehkä puolentoista sekunnin vitsin pitkitetään puoleen minuuttiin. Koko homma menisi myötähäpeän puolelle vaikkei edes ottaisi huomioon vähän vanhahtavia asenteita sukupuolirooleihin. Natalie Wood on kyllä hieno, mutta miksi se on käyttänyt taitojaan tällaisessa skeidassa? *

Mitä musaan tulee, Williams vissiin katseli jonkun testiprintin ja päätti vähän revitellä, ja tuloksena tässä kalkkunassa on oikeasti aika toimiva musiikki. Viis rasittavasta alkumusasta, draamatorvista ja sproing-bädäng-mikkihiiriefekteistä, leffan teema on oikeasti suht hyvä, ja tuon tuostakin sitä jopa uskalletaan kuljettaa pidempien kohtausten läpi tavalla, joka vie mukanaan. Se alkaa myös olla varsin tunnistettavaa Williamsia. John kyllä tuntuu ryövänneen tästä myöhemmin sävelkulkuja ja rakenteita, mutta sittenkin vallan ok. Parhaimmillaan musa on *** mutta valitettavasti tosiaan satunnainen bojojojoing-splät muistuttaa leffasta ympärillä ja pudottaa kokonaisuuden alas **.5:een.

[Kelju K Kokoomus]

Not with My Wife, You Don't!, 1966, ohj. Norman Panama

Tällaistakaan leffaa en löytänyt, mut ihan jo pelkästään nimen perusteella päätän että parempi näin.

[Kelju K Kokoomus]

A Guide for the Married Man, 1967, ohj. Gene Kelly




Seksikomedia ilman seksiä! Ja oikeastaan myös ilman komediaa! Paul on tylsä sijoitusneuvoja, juristikaveri Ed on hurja naistenmies. Paul on onnellisesti naimisissa, mut maailma on täynnä nätei nuori flikoi. Typerien kuuskytlukulaisten hameiden alla peput keikkuu ja Paulia kuumottaa, joten Ed koettaa opettaa Paulia miten näiden kanssa vehdataan ilman että tästä jää kiinni ja koti ja avioliitto ja onni tuhoutuu. Seuraa pieniä komediallisia opetusvideoita, joissa leikkaaja on nukkunut ja jotka kestää noin 10x niin pitkään kuin vitsin kannalta olisi tarpeen. Jos joku vitsi sattuu olemaan hauska, sitä hakataan niin pitkään, ettei se enää ole. Vaikka alkumetrit lupaakin vähän paljasta pintaa niin on ihan selvää, ettei tässä kukaan tule mitään seksiä harrastamaan tai ketään pettämään ja loppuratkaisu on kaksinaismoralismin ja seksismin ja sovinnaisuuden juhlaa. Oli tavallaan ihan kiintoisaa verrata tän leffan arvomaailmaa seitsemän vuoden takaisen I Passed for Whiten arvoihin ja todeta että jotain murrosta on varmaan Amerikassa tapahtunut, mutta ei se kyllä tästä elokuvasta mitenkään katsottavaa tee. Annetaan nyt kuitenkin * tosta ajankuvasta ja ihan kelpoisasta näyttelijätyöstä, mut ihan henkilökohtaisella tasolla mä vihasin vihasin vihasin tämän leffan katsomista ja oli pakko turvautua portviiniin jotta kestäisin loppuun asti. Nyt pitää varmaan katsoa orgiapornoa jotta saan tän muiston hävitettyä.

Yhä Johnnyna musansa signeeraavan Williamsin tuotokset oli ylivoimaisesti paras osa leffaa. Se ei ole välttämättä mieleenpainuvaa, mutta aika monipuolista se on. Edelleen mennään tunnelmaa korostavilla ääniefekeillä, mut ehkä ne on nyt vähän sofistikoituneempia kuin aiemmin. Nää on varmaan olleet kaikki tarpeellisia oppitunteja matkalla oikeasti hyväksi säveltäjäksi. **

[Kelju K Kokoomus]

Valley of the Dolls, 1967, ohj. Mark Robson



Kovaa draamaa. Nuori Anne lähtee lovecraft countrysta New Yorkiin töihin ja päätyy showbisneksen liepeille. Toinen tyttö, Neely, heitetään ulos showsta kun stara on kateellinen hänen lahjoistaan. Kolmas, Jen, on täysin lahjaton mutta helvetin hottis, ja laulajastara Tony rakastuu häneen. Nykistä mennään Losiin elokuvateollisuuden pariin, ja se alkaakin sitten syödä kaikkia päähenkilöitä sekä heidän lähipiiriään armottomasti elämältä. Tulee huumeita, viinaa, katkaisuhoitoa, diivailua, hermoromahduksia, selkäänpuukotusta ja karmisia rangaistuksia pahasta elämästä.

Leffa alkoi oikein vetävästi ja päähenkilöiden kohtaloista oikeasti välitti. Lisäksi vaihteeksi sukupuoleen katsomatta kaikki hahmot oli ensisijaisesti ihmisiä, mikä oli ehkä eka kerta tällä listalla. Mutta sit jossain vaiheessa puolivälin kieppeillä ohjaus vaihtuu naturalistisesta teatraaliseen, ja ylinäytteleminen alkaa risoa. Homman edetessä tarina käy meldoramaattisemmaksi ja tyylitellymmäksi, ja henkilötkin lakkaa olemasta kokonaisia ihmisiä ja muuttuu vaan arkkityypeiksi. Kauhea diiva, pornotähti, kiltti tyttö, jne jne. Ääh. Siinä vaiheessa kun aivan rappiolla oleva Neely lypsää jättiläislehmää syrjäkujalla ja huutaa taivaalta eksiään sekä jumalaa, on meno aika camp. Ei tää nyt lopulta silti huono ollut, vähän pitkä ja ennalta arvattava vaan. Ehkä just ja just ***

Musaa oli valtavasti, koskapa leffa kertoi showbisneksestä, ja enimmäkseen ihan diegeettistä laulamista ja musisointia. Williamsilla on jonkinlainen taustamusiikki, mutta sitä ei oikeastaan edes huomannut. Kai se tehtävänsä suoritti, mut täysin näkymätöntä se oli. **

Myös: Sarjan eka leffa, jossa oli musakrediitti John Williamsille eikä Johnnylle. Ekat paljaat tissit! Eka eksplisiittinen maininta homoseksuaalisuudesta! Nyt uurretaan uraa oikein kunnolla!

[Jesse Python]

Olen aina ihmetellyt, onko Russ Meyerin "Beyond the Valley of the Dolls" joku epävirallinen jatko-osa tolle. Tota en ole nähnyt. Sori koska epäilen ettei John Williams ole säveltänyt Meyerin leffoihin taustamusaa.

[Hardcore-Mummo]

Olen aina ihmetellyt, onko Russ Meyerin "Beyond the Valley of the Dolls" joku epävirallinen jatko-osa tolle. Tota en ole nähnyt. Sori koska epäilen ettei John Williams ole säveltänyt Meyerin leffoihin taustamusaa.

Wiki kertoo: "Originally intended as a sequel to the 1967 film Valley of the Dolls—"dolls" being a slang term for depressant pills or "downers"—Beyond the Valley of the Dolls was instead revised as a parody of the commercially successful but critically reviled original."

[Kelju K Kokoomus]

oispa ollut Russ Meyeriä seuraavaksi, mut ei, koska vuorossa oli

Fitzwilly, 1967, ohj. Delbert Mann



Lämminhenkiset romanttiset komediat sais kaikki viedä saunan taakse. Fitzwilly on höppänän vanhan newyorkilaismummelin hovimestari. Mummeli elää kuin kuningatar mutta on tietämättään täysin varaton, ja jotta hän ei joutuisi luopumaan palatsistaan, hovimestari ja muu palveluskunta ryöstää kaiken mikä irti lähtee ja rahoittaa sillä 1% elämäntyyliä emännälleen. Sitten kuitenkin mummeli palkkaa uuden sihteerin joka pääsee jyvälle konnien aikeista ja seuraa romanssia ja kaikkea. Välillä leffa oli oikeasti ihan viehättävän amoraalinen, hitaan alun jälkeen hetkittäin oli aika nokkelaa ja vauhdikasta menoa, ja naispääosa ei ollut hullumpi, mutta pääosassa oleva Dick Van Dyke oli niin suunnattoman ärsyttävä, että tahdoin vaan hänelle kaikkea pahaa koko ajan. Katsokaa nyt tota kuvassa olevaa naamaakin ja väittäkää, ettette haluaisi lyödä sitä. Jonkinlainen torypuolueen märkä uni tää leffa: aatelinen ryöväyttää kaikilta muilta ja antaa itselleen, paitsi että se jotenkin esitettiin jalona toimintana. Tahdoin nousta barrikadeille ja marssittaa ryöstäjäparonittaren sekä hänen kätyrinsä kansan hirttolavalle. Neuvostoliitossa ei ollut tätäkään ongelmaa. *,5, kai tästäkin joku pitäisi mut en kyllä mä.

Musiikki oli semmoista komediakilkutusta, jota on kuultu aivan tarpeeksi, mutta tällä kertaa vielä laimealla jouluteemalla. Erikoismiinukset lapsikuoron aivan älyttömän epävireisesti laulamista joululauluista. Voin ottaa lohtuni siitä, että se varmaan sattui "Johnny" Williamsin herkkään sävelkorvaan varmaan pahemmin kuin omaani. *

[Herkeämätön herkkusuu]

Erittäin hyvä rojekti jota seuraan innolla

[Kelju K Kokoomus]

Sergeant Ryker, 1968, ohj. Buzz Kulik



Taas on Ameriikan pojjat sotimassa, tällä kertaa Koreassa kommunisteja vastaan. Sota on kuitenkin vaan taustalla ja vihollinen enimmäkseen näkymätön, ammuskelukin jää yhteen ainoaan kohtaukseen, koska oikeasti kyseessä on lakidraama. Temperamenttista kersantti Rykeriä (Lee Marvin!) syytetään maanpetoksesta ja vihollisen kanssa veljeilystä, ja kapteeni Young, joka juuri sai hänet tuomittua kuolemaan, kääntääkin kelkkansa tuomion julistamisen jälkeen ja alkaa hakea oikeudenkäynnin uusimista. Kuvioihin ilmestyy myös Rykerin nätti vaimo jotta saataisiin muka jotain kolmiodraamaa. Kaikki näyttää vähän halvalta, näyttelijätyöstä iso osa on huutamista, ja oikeudenkäynti menee hollywood-säännöillä... mutta sittenkin ainakin mua hahmot ja niiden kohtalo jaksoi kiinnostaa, ja juonikin oli aivan riittävän metka. Näissä on aina vaarana liiallinen lipunheiluttelu, mutta siltäkin vältyttiin. Vaikka oonkin tämmöinen löysäranteinen pasifisti niin tykkään sotilastarinoista, joiden keskiössä on säännöt ja komentoketjut. ***

Musa oli kuitenkin todella tylsää. Murheellinen suomifilmiviulu soi kun on surullista ja draamatorvet puhkuu kun on dramaattista. Persoonatonta täytettä oli tämän musiikki. *.5

(Olin ihan varma, että Youngin näyttelijä oli Anthony Perkins, mutta olikin näköjään joku kaksoisolento. Hämmentävää.)

[Kelju K Kokoomus]

Daddy's Gone A-Hunting, 1969, ohj. Mark Robso

kaikkeni yritin, lailliset ja laittomat konstit, mutta tätä leffaa ei vaan saa ellei tilaa DVD:ä tai omista amerikkalaista luottokorttia. Ei sit.

[Kelju K Kokoomus]

Goodbye, Mr. Chips, 1969, ohj. Herbert Ross



Peter O'Toole on Mr. "Chips" Chipping, seipäänniellyt opettaja englantilaisessa borisjohnson/davidcameron-tehtaassa 1920-luvulla. Pelkkää antiikkia ajatteleva Chips törmää teatterinäyttelijä Bridgesiin (Petula Clark), työntää jalkansa polvea myöten suuhun, mutta sitten törmää söpösti tähän uudestaan Pompeijin raunioilla. Seuraa tylsähköä rakkaustarinaa ja kouludraamaa samalla kun Englanti vaappuu kohti maailmansotaa. Kyseessä on musikaali, joten aina välillä pistetään lauluksi, ja katsojaa hävettää kun sanoittaja on kerännyt kaiken kliseekirstun banaaleimmasta päästä. Leffa on sisältöönsä nähden aivan saatanan pitkä - 2 ja puoli tuntia - ja just sellaista palkintosyöttidraamaa ihmiselon kurjuudesta, joka ei yhtään mua nappaa. Ei tää nyt silti ihan hirveimmästä päästä ollut, ohjaus oli vallan hyvää ja Peter O'Toole on hieno näyttelijä, Oscarillakin tästä uhkailivat, vaikka tuntuukin olevan aika paska laulaja. Lisäksi näin brexitin ja Britannian yleisen paskuuden aikakaudella tätä katsoo väkisinkin vähän säälien. **

John Williams ei ollut vissiin säveltänyt musikaaliosuuksia, vaan pelkästään alkusoiton, välisoiton ja loppumusan ja jotain. Jylhiä ja tunnelmaan sopivia ne kyllä olivat, mutteivät mitenkään kovin mieleenpainuvia. Enemmän tästä jäi mieleen musikaaliosioiden kauheat renkutukset, mutta niistä ei John tainnut olla vastuussa **.5

[Kelju K Kokoomus]

The Reivers, 1969, ohj. Mark Rydell



Vuosi on 1905 ja automobiilin ihme on saapunut mississippiläiseen pikkukaupunkiin. Kun sen ostanut rikas vanha heebo lähtee pois kaupungista pariksi päiväksi, Boon-hulttio (Steve McQueen) vähän lainaa peltilehmää lähteäkseen Memphisiin rellestämään. Mukaan houkutellaan 11-vuotias päähenkilö ja tarinan kertoja Lucius, ja kutsumattomana vieraana tulee Boonin musta kaveri Ned. Auto, iso kaupunki, bordelli ilolintuineen sekä hurja meno pistävät Luciuksen pään aivan pyörille, ja kohta hän onkin jo puukkotappelussa puolustamassa Corrie-ilotytön kunniaa. Sitten auto hukataan, tilalle tulee hevonen ja ratsastuskilpailuidea auton voittamiseksi takaisin. Rasistinen sheriffi (Clifton James, joka näyttelee käytännössä samaa hahmoa kuin Live and Let Diessä paria vuotta myöhemmin) käy vähän öykkäröimässä, syntyy joukkotappelu, kaikki heitetään putkaan, pojasta kasvaa mies jne rogesonnien viikonloppumenoa. Melkoista koheltamista koko raina, mutta päähenkilöt ja kerronta on jotenkin tosi sympaattisia ja ohjaus taitavaa. Rasismia ja seksismiä esiintyy eikä niitä ihan hirveästi kaunistella, huoratkin ovat aivan ihmisiä, ja vaikka leffa lopulta aika kevyt onkin, se ei tunnu ylisimppeliltä. Ei vastenmielinen, ei tylsä, ei huono, ei saarnaava, paras hetkeen. ***.5

Musa sitten! Tässä oli ihan oikea John Williamsin tunnari, joka sopi leffaan tosi hyvin. Orkesteri aloitti ja säesti ja lopetti niinkuin pitää. Ei musa ihan kauheasti mieleen jäänyt, mutta kun se soi, sitä kyllä arvosti. ***

Ekat paljaat kullit! Ne kyllä kuuluu parille alkukohtauksessa uivalle ala-asteikäiselle poitsulle, eivätkä siis ole mitenkään seksuaalisia. Vielä 60-luvulla Amerikassa tällaista sai näköjään tehdä, nykyään varmaan leimattaisiin lapsipornoksi mokoman takia.

[Jesse Python]

Tavallaan, tai jopa täysin on-topik: Superman -the Moviessa vilahtaa pikku Kal-Elin pikku pili, kun hän kaivautuu avaruusaluksestaan.