Leffat, joissa John Williamsin musa

[Kelju K Kokoomus]

Puoliso tuli koronahulluksi ja keksi, että me katsotaan kaikki leffat, joissa on John Williamsin säveltämä musiikki. Wikipedian mukaan näitä on tällä hetkellä 109.

Tässä voi mennä hetki, mutta piruako sitä muutakaan ennen rokotteen saamista tekee. Aattelin kirjoittaa näistä kaikista raportit tänne, koska mitäs sitä muutakaan. Tottakai nää pyritään katsomaan kronologisessa järjestyksessä. Leffojen hankkimiseen kaikki keinot on sallittuja. Leffa kuitenkin skipataan tai ainakin siirretään myöhemmäksi jos sitä vaan ei mistään löydy. Muitakin syitä jättää joku leffa väliin saattaa ilmetä, katsoo nyt miten pää kestää.

[Kelju K Kokoomus]

Daddy-O, 1958, ohj. Lou Place



Milläs muullakaan sitä säveltäjälegenda aloittaisi uransa kuin kunnon kalkkunalla. Phil on tumma ja tulinen laulava autoilija-äiä, jonka Jana-niminen blondi haastaa kilpa-ajoon. Ajo menee vähän vituiksi, poliisi nappaa Philin hurjastelusta, ja samana yönä salaperäinen onnettomuus vie hengen Philin parhaalta kaverilta. Phil menettää ajokorttinsa ja duuninsa, mutta sitten hämärät gangsterihtavat tyypit palkkaavat hänet klubilleen laulamaan. Samat gangsterit olivat aikaisemmin olleet jotenkin tekemisissä Philin kuolleen kaverin kanssa ja seuraa kaamea rikollinen kuvio kun Phil ja Jana alkavat selvittää mitä oikein tapahtui. Mitähän tosiaan. Phil ottaaa mahtavan salanimen Daddy-O ja kaikki muukin on ihan helvetin tyhmää. Tää leffa on aivan hirveän paska ja tehty ehkä suunnilleen koulunäytelmän budjetilla, mutta onneksi leikkaaja on kerrankin tehnyt hommansa. Leffa on lyhyt eikä kohtauksia ei ole (yleensä) pitkitetty. Tuloksena on ihan katsomiskelpoinen pökäle, jossa surkea ohjaus, valaistus, lavastus ja etenkin roolisuoritukset naurattaa. Oikeasti tän leffan näyttelijät olivat varmaan jotain ihmisnahkoihin pukeutuneita alieneita, jotka koetti matkia ihmisten ilmeitä ja kehonkieltä ja failasi. Toimintakohtausten koreografia on päiväkodin ninjaturtles-leikistä, jännittävissä autotakaa-ajoissa näkyy yleensä vain yksi auto kerrallaan kun useampaan ei varmaan ollut rahaa. *.5 koska hupiarvo, 0 tähteä leffana

Ihan alussa musiikissa on aivan melodiaa ja vähän fiilistä, mutta ne jää kaikki alkuteksteihin. Alkukohtauksen jälkeen taustalla on sit välillä joku dramaattisesti törisevä torvi tai joku lyö vähän rumpua kun hahmo saa turpaan tai mitä lie. Musa on about yhtä paskaa kuin leffakin, muttei yhtä viihdyttävää. Ei sitä kai tarvinnut vihatakaan. Pari rokkiesitystäkin tässä on, mutta niitä ei oo Williams säveltänyt. * lähinnä säälistä.

[Kelju K Kokoomus]

I Passed For White, 1960, ohj. Fred M. Wilcox



Vahvasti alkaa jumalauta. Päähenkilö, nainen joka on about niin valkoinen kuin sairaalan seinä on itse asiassa puoliksi afrikkalainen (tai mikä lie, leffa käyttää termiä "negro"). Ahistus on melkoinen kun ei kuulu mustiin eikä valkoisiin. Satunnaiskohtaaminen johtaa nerokkaaseen ideaan esiintyä kokonaan valkoisena, joka on aika helppoa kun näyttää miltä näyttää. Tämä johtaa avioliittoon ja skenaarioon, joka voisi olla kohelluskomedia, paitsi että on itse asiassa Vakava Draama koska 1960. Kaikki leffan henkilöt ovat syöneet tyhmäpillereitä, ja tulokset ovat sen mukaisia. Seuraa raskaus, ja kauhea ahdistus että entä jos lapsi onkin musta. No, lapsi syntyy valkoisena mutta kuolleena. Seuraa katarttinen loppuraivari ja sit sankaritar palaa kotiin Virginiaan, luultavasti olemaan afrikkalainen. Tarinan opetus on, että on pirun epämukavaa katsoa tällaista leffaa nykyään.

Yksi tähti (*)

Musiikki oli viiskytlukulaisen tyypillistä päällekäyvän dramaattista, täysin geneeristä ja unohtuvaa. Torviin puhalletaan ja silleen. Kamoon, vaan se, että mä katson elokuvia musiikin perusteella ei tarkoita, että tietäisin kauheasti musiikista. Ei ollut Johnny Williams vielä mitenkään kiinnostava. Kai tää nyt kaksi tähteä saa, ei se nyt korvia loukannutkaan. **

[noosipoika]

jaahas, tolla on noin pitkä ura. kova suoritus.

[Kelju K Kokoomus]

Because They're Young, 1960, ohj. Paul Wendkos



Heti aluksi alkaa soida melkoisen tunnelmallinen muzakki, joka luo heti mielikuvan viiskytluvun Ameriikan ihmemaasta ja teinimeiningistä. Tällaista John Williamsilta odotinkin. Vaan mitä! Johnny Williams on pöllinyt sävelkulun Duane Eddyn saman nimisestä kappaleesta (joka esiintyy myös leffassa, ihan miehen itsensä esittämänä). Petosta! Mut oikeasti tässä leffassa on ihan kelvollinen musiikki; Williamsin lisäksi myös joku bändi jonka nimen unohdan soittaa jotain aikakauden poppia kun hahmoilla on tanssit. *** tai **.5, mene ja tiedä.

Leffakin oli okei. Nuori opettaja yliymmärtää vaikeitakin oppilaitaan, tiukka rehtori taas haluaa pitää nollatoleranssilinjaa. Teineillä on romanssidraamaa ja urheiludraamaa ja opiskeluvaikeusdraamaa, ja jopa - gasp - pahaa poikaa houkuttaa rikoksen polku! Mutta hahmot on sympaattisia ja ilmeikkäitä, ja vaikka näytteleminen onkin vähän ylinäyttelemistä, ihan kiinnosti lapsiparkojen kohtalo. Lisäksi dialogi on parissa kohdassa ihan hauskaa. "This is not chivalry. This is lust" etenkin yllätti, kun kuvittelin että tää on super wholesome ja silleen. Kyllä tän katsoi, **.5, ehkä jopa *** jos sattuu nimenomaan olemaan perso kevyelle teinixdraamalle.

[Kelju K Kokoomus]

jaahas, tolla on noin pitkä ura. kova suoritus.

juu siis itsekin olin vielä eilen että jotain viulunsoittaja katolla ja tappajahai täähän on äkkiä suoritettu, ja sit vähän tutkin ja olin että tässä voikin mennä hetki

[Hardcore-Mummo]

Upea rojekti.

[Kelju K Kokoomus]

The Secret Ways,1961, ohj. Phil Karlson



Vakoojamenoa Itävallassa ja Unkarissa. Päähenkilö näyttää niin paljon alkoholisoituneelta Patrick McGoohanilta, ja sen temputkin on välillä samanlaisia, että odotin koko ajan koko homman päättyvän the Villageen. Unkarilainen tyyppi pitää käydä hakemassa pois gommunisteilta ja salakuljettaa länteen. Jo aiemmin loikannutta tytärtä ei ensin Wienistä löydy, sit se ei halua auttaa, mut sit tuppautuu väkisin mukaan kuitenkin koska ?? Sen jälkeen livahdetaan Unkariin väärillä papereilla, jossa on kunnon itäblokkilainen karikatyyrimeno. Mut leffa näyttää hyvältä ja jännitystä rakennetaan kivasti ja eka puolikas on tosi vahvaa. Jossain vaiheessa kuitenkin pallo putoaa, editoija toteaa "fuck it" ja päästää vaan kaiken materiaalin läpi, ja leffa on ainakin 15-20 min liian pitkä. Tarinan alkupuolen viehättävä moraalinen harmaus katoaa jonnekin ja loppu on pliisu. Vissiin perustuu Alistair MacLeanin kirjaan, eikä ne oikeain mua sytytä. Sittenkin, ***, agenttitarinat on vaan enemmän mun juttu kuin draamat.

Musa on hyvää! Kun alun ammuskelu on ohitse, alkaa aika geneerisen tuntuinen rymistelyteema, jonka rinnalle hyppää jännitystä luova piano ja sit jotkut taistelevat torvet ja ties mitä. Oikeasti tätä musaa mä kuuntelisin ihan ilokseni muutenkin, siinä on vauhtia. Tää jo kuulostaa vähän sellaiselta Williamsilta jonka tunnen. ***.5 (ehkä voisin antaa melkein neljä, mut tiedän mitä myöhemmin on tulossa enkä halua kauheeta inflaatiota asteikon yläpäähän)

[Kelju K Kokoomus]

Bachelor Flat, 1961, ohj. Frank Taslin



Nyt on päästy ihan värifilmeihin, mutta ei jumalauta millaisiin. Kuten kaikki tietää, mikään ei ole niin seksikäs kuin englantilainen keski-ikäinen mies, joten Kaliforniassa työskentelevä seipäänniellyt jatkuvasti pukua käyttävä Bruce-proffa joutuu alati pakenemaan pimatsulaumoja jotka himoitsevat hänen pystyä sateenvarjoaan. Proffa on menossa naimisiin, mutta morsiamella onkin salaa 17-vuotias tytär joka livahtaa kylään ja naapurissa asuu komea kolli jonka tyttöystäväiset ilmestyvät myös paikalle ja ei vittu ei saatana ei kykene. Tää leffa on ihan hirveä kohelluskomedia jossa pääasialliinen teema on, että yksi hahmo piilottelee toista hahmoa jossain välmässä jottei kolmas käsittäisi jotain väärin, ja tätä kuviota toistetaan puolitoista tuntia. Pitkin hampain on pakko myöntää, että välillä fyysisellä komedialla on toimivia hetkiä ja leikkaaja sentään ei ole ollut aivan unessa, mutta helvetti että tätä sattui katsoa ja rukoilin että se loppuisi. *.5

Musaa on paljon ja se sopii kyllä leffaan täydellisesti, mikä siis tarkoittaa, että se on hemmetin nonstop-sirkusmusaa. Jos tän ympärillä oleva komedia olisi ollut vähemmän rasittava, sitä olisi ehkä sietänyt paremmin. **

[Kelju K Kokoomus]

Diamond Head, 1962, ohj. Guy Green

perkele tätäkään löydy, ja siinä olis ollut sentään Charlton Heston

[Kelju K Kokoomus]

Gidget Goes to Rome, 1963, ohj. Paul Wendkos



Tiiättekö sen tylsän sukulaisen, joka jossain serkun koiran hautajaisissa tahtoo kertoa kesälomamatkastaan Persjärvelle tai Uppsalaan tai eksoottiseen Lyypekkiin? Tää on sen tarina leffana. Ilmeisesti kolmas osa tollon teinitytön sekoiluista kertovaa leffasarjaa, tää vaikuttaa siltä että John Williams sai krapula-aamuna puhelun että "hei nyt ois kovaa keikkaa tarjolla" ja se oli että "okei, tässä on pari tahtia pianolla, lähettäkää shekki". Eikä tämä kalkkuna olisi enempää ansainnutkaan. Leffa oli ihan tajuntaa sumentavan tylsä stoori kalifornialaisteineistä koheltamassa Roomassa, mutta kohellus on about yhtä jännää kuin päiväunet. Tää saattaa olla ikävystyttävimpiä rainoja mitä oon ikinä katsonut, ja kaikki hahmot olis saaneet mun puolesta tulla mafian murhaamiksi. Gidget on kaaaaauhean söpö ja tekee tyhmiä asioita ja hohhohhoo taas jouduttiin Amerikan suurlähetystöön pyytämään anteksi. Ei saatana ei helvetti. Onneksi Williams ei oo säveltänyt noihin muihin leffoihin mitään, koska mä ennemmin puren mun telkkarin johdon poikki kuin katson yhtään näitä enempää. Puoliso selvisi vähemmällä kun nukkui about kolmanneksen. Ei tähden tähteä tälle.

Musa? Joo siis oli siinä jotain. Enimmäkseen ihan hirveä tunnuslaulu ja sit jotain satunnaisia huiluja ja viuluja soittamassa jotain mikkihiirimusaa. Musiikki saa kans nolla tähteä. John Williams, jos luet tätä, häpeä että oot osallistunut tän tekemiseen.

[Kelju K Kokoomus]

The Killers, 1964, ohj. Don Siegel



Ihan oikea Don Siegelin leffa, jossa on Lee Marvin, ja joka vieläpä perustuu Hemingwayn tekstiin! Tää ei varmasti voi olla huono. Ja eihän se ollutkaan, mut ehkä omat odotukset oli silti hiukan liian korkealla. Pari palkkamurhaajaa ampuu jorman, ja sit ne ihmettelee kun jorma otti koko homman aika lunkisti, joten ne alkaa penkoa kontraktinsa taustoja tarkemmin. Eipä aikaakaan kun kuvioihin ilmestyy kohtalokas jormatar, sekä, kaikista mahdollisista jutuista, kaikkien presidenttien presidentti Ronald Reagan. Ronnien mukanaolo rikkoi mun immersion aika pahasti, varsinkin kun samoihin aikoihin leffa alkoi hidastua. Dialogi ei myöskään todellakaan ollut mitään Hemingwayta, ja leffa kärsi reaganismin lisäksi myös siitä, että mm. Tarantino on pöllinyt tästä kaiken kuvaston. En mä tiedä, ihan solidi *** mutta parempaakin olisin toivonut.

Musa sen sijaan tuntui ihan vasemmalla kädellä tehdyltä. Dramaattiset torvet törisi kuin Hammer-leffassa, mitään melodiaa ei ollut jne. Kyllähän se tarkoitustaan palveli, mutta ei se nyt mitään suurta taitoa, omaperäisyyttä tai inspiraatiota osoittanut. *.5 tai **

[Kelju K Kokoomus]

None but the Brave, 1965, ohj. Frank Sinatra



Frank Sinatran tuottama, ohjaama ja tähdittämä sotaleffa. Odotukset eivät olleet erityisen korkealla, mutta täähän oli tosi jees! Japsijermut ja gringojermut haaksirikkoutuu samalle saarelle ja välillä ampuu toisiaan ja välillä yrittää tehdä yhteistyötä kun olosuhteet pakottaa. Bonuksena: toinen käsikirjoittaja oli amerikkalainen ja toinen japanilainen, joten japanilainen kulttuuri oli muutakin kuin pintasilaus tai stereotypiaa, ja tarinaa kerrottiin molempien leirien näkökulmasta. Hahmot oli hyviä, jännitys tiivistä, sota rumaa ja koko leffan sydän oikealla paikalla. Vähän kömpelöhän tää oli, aikansa tuote kumminkin, mutta ei Frank ihan turha ohjaaja ollut, eikä näyttelijänäkään diivaillut vaan antoi muillekin hyvin tilaa loistaa. ***.5

Musa oli varsin hyvää, aluksi jopa omaperäistä ja mieleenpainuvaa, mut jossain vaiheessa ilmeisesti nuorelta Johnilta loppui ideat, ja sit mentiin taas tavallisilla draamatorvilla. Kuitenkin musaa käytettiin ihan kohtalaisesti. **.5 tai ehkä jopa ***

[waldorf]

Nerokas, vaikkakin hieman sick idea.

[sössön sössön]

Nerokas, vaikkakin hieman sick idea.