Leffat, joissa John Williamsin musa

[Kelju K Kokoomus]

Tavallaan, tai jopa täysin on-topik: Superman -the Moviessa vilahtaa pikku Kal-Elin pikku pili, kun hän kaivautuu avaruusaluksestaan.

Tällaista muistikuvaa mullakin on, mut tarkistan sit kun pääsen noin pitkälle!

Koetan huomioida jotain muitakin ekoja kertoja kuin alastomuuteen ja seksuaalisuuteen liittyviä, mut esim. eka musta tyyppi jolla oli dialogia oli jo ekassa leffassa ja jo eka leffa taisi täyttää Bechdel-testinkin kun tytär ja äiti puhui etnisyydestä ja toisista naisista eikä miehistä. Eka ammuskelukin tais olla jo proggiksen tokassa rainassa. En mä nyt silti koe että tässä vielä minkään progressiivisuuden aallonharjalla ratsastettaisiin, mut odotan (ehkä turhaan) ekaa räjähtävää päätä.

[Kelju K Kokoomus]

no nyt löytyi sit alkupään leffa Daddy-O, heitin näkemyksen siitä oikealle paikalleen:
viewtopic.php?f=3&t=830209&p=22726230#p22726230

[Kelju K Kokoomus]

Storia di una donna, ohj. Leonardo Bercovici, 1970

Olisi ollut tarjolla italoa, mutta kun ei löydy niin ei sit.

[Kelju K Kokoomus]

The Fiddler on the Roof, 1971, ohj. Norman Jewison



Nyt sit eka leffa, jota oikeasti tiesin odottaa mutta jota en jostain syystä ollut aiemmin nähnyt! Joukko venäjänjuutalaisia asuu montypythoniaanisen karuissa oloissa Anatevkan kylässä, kertoja Tevyellä on viisi tytärtä joita pitäisi alkaa naittaa, ja hän kertoo huoliaan jumalalle. Perinteiden (PERINTEIDEN!) mukainen järjestetty avioliitto lupaa rikkautta (OI JOS OISIN), mutta tytär rakastaa köyhää räätäliä. Mutta kuka on ikinä kuullutkaan mistään niin älyttömästä kuin rakkausavioliitto? Tevye menee antamaan uudistusmielisyydelle pikkusormen, ja tietäähän sen miten siinä käy. Kohta vajoaa yhteiskunta anarkiaan, naiset käyvät koulua, siveellisyyssäännöt saavat huutia, kylää poltetaan ja Tevye joutuu taipumaan yhä enemmän ja enemmän. Kolmetuntisena leffa on ehkä hitusen liian pitkä ja loppua kohti hidastuu aika tarpeettomasti, mutta sen hahmot ovat aivan törkeän sympaattisia ja näennäisen pienistä jutuista saadaan irti oikeasti fiksua ja koskettavaa draamaa, ilman että missään vaiheessa sorrutaan tympeään melodraamaan. Vahvat **** tälle!

Viulunsoittaja katolla oli alunperin näytelmä, ja sen musahan on yksinkertaisesti witu awesome. Jos et tiennyt, tää on siis musikaali. Ikonisia kappaleita ei Johnnymme ole itse säveltänyt, mutta hän on vaan sovittanut ne ja kävi kuittaamassa työstään uransa ensimmäisen Oscar-pystinkin, täysin ansiosta. Tässä niin näkee, mihin Williams pystyy kun hänellä on kunnon melodia jolla työskennellä. Musa on oikeasti ihan mahtavaa, pari kappaletta vähän lässähtää, mut muuten sovitukset on upeita. **** tai ehkä jopa ****,5.[edit: korjasin typon tähdissä]

[Kelju K Kokoomus]

The Cowboys, 1972, ohj. Mark Rydell



Saisko olla vähän John Waynea länkkärissä! John on Wil Andersen, karjamaakari jonka kaikki normaalit rengit on lähteneet kullan perään. Mutta nautoja pitäis ajaa satoja maileja markkinoille tai jonnekin, joten syntyy helvetin välkky idea palkata 12-15 -vuotiaita poikia läheisestä koulusta tekemään miähen työ. Aluksi toki on vähän vaikeaa ja Wil on yrmy niinkuin JW vaan osaa, mutta tottakai pikkuvanhat nuoret poikakullat sulattavat kovan sydämen. Vaan karjalaumaa seuraakin joukko konnia jotka aikovat ryöstää sen, ja pelkkien ipanoiden vartioimana luvassa on helppoa saalista. Pian poikien seikkailutarinan paska käy todelliseksi kuten villissä lännessä sanovat. Väkivalta on karua ja raatoja tulee. En tosiaan länkkäreistä hirveästi perusta, mutta kyllähän tämän katsoi, jännite oli suht hyvää ja välillä yllätyin kun tarina teki muuta kuin olisin odottanut. Toki mukana oli myös aitoamerikkalaista kaksinaismoraalia, jossa lapsien on kyllä ok tappaa mutta seksi on tosi nou-nou, ja tää jotenkin aina vituttaa. Silti **.5, melkein ***

Musa oli aika geneeristä länkkärimusaa, mutta sitä käytettiin varsin hyvin, joskin yllätyksettömästi. Mikään ei ollut kovin mieleenpainuvaa, mutta pahisten kalkkarokäärmetyylinen teema oli kuitenkin aikas siisti. Jos vetäisin villin lännen roolipeliä, pöllisin sen ehkä soundtrackille. **.5 tästäkin.

[Kelju K Kokoomus]

Images, 1972, ohj. Robert Altman



Sitten vähän taideleffaa! Cathryn kirjoittaa oudossa asunnossa paskaa fantsukirjaa ja saa merkillisiä puhelinsoittoja. Huolestuttaa, että mies pettää eikä halua Cathrynin kanssa petipuuhiin. Sit omia kuolleita eksiä alkaa näkyä nurkissa, tai sitten elävät eksät vonkaa pesää eikä tajua että ei meinaa ei, paitsi että ehkä kaikki onkin vaan Cathrynin pään sisällä. Kolkko englantilainen maalaistalo on kauhea ympäristö, ja pian Cathryn päättää, että ainoa ratkaisu on murhata ja murhata vähän lisää. Tällainen kuvaus saa leffan vaikuttamaan kiinnostavalta, mutta oikeasti Images oli hiiiiiidas ja leffafestarin arvostelussa tästä olis lukenut just jotain "viipyilevä maisemakuvien käyttö" ja "aistikkaat kasvot ilmaisevat monimutkaista tunnekuohua", mitkä on siis koodikieltä joka tarkoittaa "Kelju tulee vihaamaan tätä leffaa". Yh, joo. Joku varmaan tästä pitäisi, mut minen vaan jaksa skitsofreniaa ja sekavuutta ja arvailua siitä, mikä on totta ja mikä ei, ellei sitä sitten tee ihan täysin nupit kaakossa niinkuin joku Jodorowsky. Jos tässä ei olis välillä ollut vähän seksiä ja väkivaltaa niin sais yhden tähden, niiden ansiosta menköön nyt *.5

Williamsin musa oli jotenkin dissonantti kokemus. Leffan tunnelma on tosi painostava, ja vaikka kuvasto olikin synkeää, musa kyllä tuki tärähtänyttä ja ahdistunutta tunnelmaa ihan kybällä. Aivan erilaisia soundeja kuin mihin aiemmin on törmätty. Pakko myöntää, että musa tässä ansaitsee ***

[Kelju K Kokoomus]

The Poseidon Adventure, 1972, ohj. Ronald Neame



Matkustajalaiva seilaa New Yorkista Ateenaan hirveässä merenkäynnissä. Meille esitellään kasa matkustajia: väittelevä vanha pariskunta, omapäinen saarnamies, pikkuvanha kakara, kiukutteleva poliisi ja takaisin kiukutteleva puolisonsa jne. Kaikki paitsi Leslie Nielsenin näyttelemä kapteeni on helvetin rasittavia, mutta sitten tuleekin tosi iso aalto, kapu heittää oitis veivinsä ja laiva kippaa ympäri. Saarnamies tajuaa, että paikalleen jääminen on kuolemaksi, joten hän johdattaa ärsyttävien tyyppien letkaa tuhoutuneesta ravintolasta hengenvaaralliseksi vekkulaksi muuttuneen laivan läpi kohti konehuonetta ja korkeinta kohtaa ulospääsyn toivossa.

Päähenkilöt on stereotyyppien kokoontumisajot, kaikki huutaa koko ajan, miehet äijäilee testosteronimyrkytyksen partaalla, naiset sanoo lähinnä "emmä voi" ja itkee, Välimeren veden mukana sisään tulee vaarallisia pitoisuuksia katastrofileffojen kliseitä. SIitä huolimatta oon varmaan tosi helppo tällaiselle, koska ainakin mua leffa jännitti ja viihdytti koko ajan. Isoin osa tästä johtui siitä, että ylösalaisin kääntyneen laivan tilaa käytettiin ihan perkeleen hyvin ja reilusti, ja yksinkertaiset kiipeys-änkeytymis-sukellus-sokkelostaselviämishaasteet riittää mulle leffan sisällöksi. Geografia ja toiminnan selkeys oli aivan omaa luokkaansa. Näin kuuluu kertoa tarina tilasta! Siis eihän tää nyt varmaan objektiiviseti hyvä ollut, mutta kriittisemmänkin katsojan on pakko antaa respektiä näyttelijöille, jotka ihan itse könysi pitkissä otoksissa aivan helvetin karun näköisissä olosuhteissa. Annan ***, olisin antanut enemmän mutta hahmoja ei meinannut pää kestää ja about kaikki joista mä pidin tapettiin.

Musa kyl toimi ja tuki tunnelmaa, mut ei se kyllä mieleen jäänyt tai omaperäistä ollut. Vaan ** (Tää nappasi Oscarin Best Original Songista, joka ei kyl ollut John W:n käsialaa, mikä onkin ihan hyvä, koska se oli musta lähes sietämättömän huono. Mulla on selvästi liian sofistikoitunut musamaku tämmöiseen.)

[Man-Thing]

On siinä projekti. Pelkästään wikipedian "Merkittävimpiä elokuvasävellyksiä"- listassakin olis itselleni jo liikaa.

[Kelju K Kokoomus]

Pete 'n' Tillie, 1972, ohj. Martin Ritt



Tillie ja Pete tapaavat sokkotreffeillä, ja heti alusta alkaen on kelle tahansa selvää, että nämä tyypit ovat tylsiä, epämiellyttäviä, letargisia ja vailla mitään kemiaa. Tietysti ne sitten aloittavat suhteen ja menevät naimisiin ja hankkivat lapsen ja pettävät toisiaan ja heittävät tasoista mukahauskaa läppää samalla kun näyttelijät koettaa kumpikin ottaa varaslähdön kilpailussa ysäri-ironisesta mikään ei mua kiinnosta niinqu yhtään -palkinnosta. Yllättäen kahden tylsistyneen ihmisen suhde ei ole erityisen räiskyvä, ja koko leffan ajan ihmettelin, miksi helvetissä tää on yleensä tehty. Tää kai koettaa olla ensin komedia mutta failaa, sit yrittää mennä vakavan draaman suuntaan, mutta tyypit on niin yhdentekeviä, että katsojankin reaktio on vaan "jaa lapsella on joku kuolemantauti vittu aivansama". Erikoispointsit vielä elokuvahistorian epäeroottisimmasta seksikohtauksesta. Jos tällaista oli seksi vuonna 1972 niin ihmettelen että olen syntynyt. *

Alkumusa ja loppumusa oli semmoista kaunista melodista pianonsoittoa, jota ei tarvinnut vihata, mut kuten leffakaan, ei se nyt erityisemmin tunteita herättänyt. Jotain muutakin pimputusta oli, mut se ei riitänyt kiskomaan yleisestä letargiasta. *.5

(e: oli pakko lisätä toi loppusukkeluus kun se sai kanssakatsojan nauramaan, ja anyway se oli hauskempi läppä kuin mikään mitä leffassa oli)

[Kelju K Kokoomus]

The Long Goodbye, 1973, ohj. Robert Altman



Anakronistinen Philip Marlowe -tarina 70-luvulla. Marlowen kaveri pyytää Phililtä kyydin Tijuanaan ja seuraavana aamuna käy ilmi, että kaverin eukko on murhattu. Sitten kaverikin löytyy kuolleena Meksikosta ja satunnainen gangsteri vaatii rahoja, omituinen kohtalokas rikas nainen palkkaa Philipin etsimään puolisonsa jne. Ehkä maailman 70-lukulaisin rikostarina, jossa kukaan ei tunnu uskovan, että mihinkään voi koskaan saada mitään selvyyttä, ja joka vaappuu eteenpäin yhdistelmällä Chandlerin kyynisyyttä ja Altmanin aggressiivista leikkausta. Elliot Gould ei ole Bogie, mutta kuulostaa samalta enemmän kuin on todellista, ja Los Angelesin ylä-, ala- ja välimaailma on yhtä surrealistista painajaista. Lisäksi yllättäen leffassa näyttäytyy myös The Arnoldator, joka ei tuossa vaiheessa vielä varmaan osannut puhua englantia. Mitähän tästä sanoisi. Chandlerista tykkään kyllä, ja kirjasta muistan pitäneeni, mutta tää oli jotenkin tarpeettoman sekava. Joku epäilemättä näkee tässä suurta neroutta, itse olen vaan että onhan tää ihan okei. ***

Elokuvan äänimaailma oli naturalistinen, ja John Williams oli vissiin päässyt säveltämään vain tunnuskappaleen, jota sitten soitettiin joka hiton välissä eri variaatioilla niin, että alkoi melkein naurattaa. Ei se huono kappale ollut ja tunnelmaan sopivakin, mut tosiaan tuntui siltä, että oli vain yksi sävellys ja yksi sovitus, eikä se nyt ihan koko leffaa kanna. **

[Kelju K Kokoomus]

Tom Sawyer, 1973, ohj. Don Taylor



Parhaissa lastenleffoissa ryypätään, röökataan, murhataan, harjoitetaan lapsiaviolittoja (melkein) ja pelastetaan päivä puhumalla paskaa. Amerikan Peppi Pitkätossu, Sawyerin Tomppa, valehtelee patologisesti, teettää duuninsa muilla, kaveeraa juoppojen kanssa ja näyttää muutenkin keskisormea systeemille. Kuitenkin koettaessaan manata Saatanaa hautausmaalla hän ja stereotyyppinen suomalainen krustikaverinsa Huckleberry todistavat puukotuksen ja koska snitches get stitches, pari vannoo verivalan että tästä ei hiiskahdeta. Syytteeseen joutuukin sit Tomin kaveri, kaupunkiin muuttanut nätti tuomarin tyttö pistää päätä sekaisin ja kun Tom avaa suunsa väärässä kohdassa, hän meinaa itsekin saada puukosta ja kaikki alkaa muutenkin mennä päin honkia. Näin tän alunperin leffateatterissa herkällä iällä (olin kuus tai jotain) ja nyt huomaan oppineeni tästä monia tärkeitä läksyjä elämästä, kuten sen, että aikuiset on hyödyttömiä. Olihan tää vähän ylinäytelty, mutta toisaalta on syytä arvostaa selvästi ipanoille suunnattua tarinaa, joka ei kaunistele yhtään sitä, miten perseestä elämä joskus on, eikä silti vajoa typerään moralisointiin. Plus: lopun luola on aivan mahtava ja selvästi ihan oikea luola. ***.5

Tämä versio Tomin kohelluksesta on musikaali, ja John Williams on vastuussa orkesterista ja sovittamisesta. Kappaleet ei ihan hirveästi vaivaannuta, mut ei ne kyllä mitään Viulunsoittajan kaltaisia mestariteoksiakaan ole. Taustalla soi reipas ja menevä seikkailumusa, joka ei kuitenkaan oikein jäänyt mieleen. Ehkä ***

[Kelju K Kokoomus]

The Man Who Loved Cat Dancing, 1973, ohj. Richard C. Sarafian



Burt Reynolds ja kaverit ryöstää junan ja siinä sivussa ryöstää myös paikan päällä olleen sivullisen hienon naisen. Burtin kaverit tahtoo vähän raiskailla mutta Burt on herrasmies ja vetää rajan kidnappaamiseen. Catherine-niminen nainen onkin paennut keljulta siipaltaan, joka lähtee paikallisen sheriffin kanssa posseineen rosvojen perään. Seuraa ratsastusta halki preerian, samalla kun aivan helvetin tyhmät rikolliset koheltaa. Burt on porukan aivot, mutta sekään ei nyt paljon tässä seurassa paina. Käy ilmi, että Burtilla on dramaattinen suunnitelma jota varten se tarvitsee junasta saadut sata donaa. Suunnitelma on myös aivan helvetin dorka ja kuka tahansa, jonka tunneäly olisi korkeampi kuin näillä lännenmiähillä tajuaisi, että tää ei hyvin voi päättyä. Mutta Burt on kunnon vähäpuheinen äiä ja tuntuu siltä, että sitä fyysisesti sattuu aina kun se joutuu sanomaan jotain. Plääh. Mulla on länkkärikiintiö noin 1 leffa vuodessa, ja kun tässä projektissa näitä on jo ollut niin into hevosiin ja inkkareihin ja cowboyhattuihin ja kuudestilaukeaviin oli jo leffan alusta aika matalalla eikä se koskaan siitä oikein kohonnut. Ei tää nyt varsinaisesti kai huono ollut, mut nää kliseet on jo niin nähty ja koettu, ettei olis jaksanut yli kahta tuntia enää tässä suossa kahlata. Eikä varmasti ollut tän projektin viimeinen western, perkele. Miten näitä joku voi katsoa muka edes kerran kuussa? **

Williams oli musan suhteen jotenkin päässyt aika vähällä. Leffa on tosi hiljainen, välillä piano tai huuliharppu tai joku koettaa tapailla vähän teemaa, mut enimmäkseen se vaan ujosti punasteli taustalla. Kai hiljaisuuskin on jonkinlainen eetos, mut ei sillä kyl musapisteitä saa. *.5

[Kelju K Kokoomus]

The Paper Chase, 1973, ohj. James Bridges



Weird Alin näköinen hipinretku opiskelee lakia Harvardissa, mutta ilkeä proffa tekee elämästä vaikeaa. (Oikeasti proffa ei ole ilkeää nähnytkään, hipit on vaan herkkänahkaisia.) Lakitieteen opintoihin pitäisi keskittyä, mutta kadulta löytyy tytsi ja saman tien alkaa suhde koska 1970-luku. Kanssaopiskelijoiden lukupiiri koettaa selvitä vaikeista aiheista, proffa kukkoilee pöljästi luennoillaan, ja opitaan tärkeitä läksyjä elämästä. Koska kyseessä on hippiaikakauden leffa, tarinan tärkeä opetus on tietysti ettei arvosanoilla ole väliä ja että keneenkään yli kolmekymppiseen ei pidä luottaa. Okei. Olisin itse pitänyt melkein enemmän siitä, että päähenkilö olis säilyttänyt about uskonnollisen suhtautumisensa juridiikkaan, koska se nyt sentään oli jotenkin omaperäinen. Ei leffa nyt ihan supertylsä ollut jos tykkää juridiikasta ja itse tykkään, mut jotenkin kaikki oli jotenkin vähän hölmöä eikä tätä nyt oikein varmaan voi suositellakaan. Bonukset kyl siitä, että opiskelijakundien keskinäiset suhteet oli ihan kivoja eikä sellaista stereotyyppistä brocademiaa. Sittenkin vaan **

Leffan äänimaailma oli kumma. Enimmäkseen kaikki oli tosi hiljaista ja sit välillä soi jyhkeää klassista melodiaa joka alleviivasi jotain tärkeää emotionaalista löytöä. Ihan ookoosti sävellettyä tää oli mutta en tuu kyllä mitään tästä muistamaan enää huomenna. **.5

[Kelju K Kokoomus]

Cinderella Liberty, 1973, ohj. Mark Rydell



Seilorijorma on iltavapaalla ja pokaa baarista paheellisen naisen, naisella onkin 11-vuotias poika, ja seiloripoitsu meinaa saada pojan stiletistä. Sitten seilori törmää poitsuun myöhemmin uudestaan ja järkyttyy kun poitsu kiskoo kaljaa ja elää paheellisesti. Seilori kokee velvollisuudekseen pitää penskasta huolta ja jotain. Byrokraattisessa snafussa laivasto kadottaa seilorin paperit, joten rahaa ei ole, sosiaalityöntekijät vainoaa ja Amerikan 70-luku on kurjaa kaikille. Leffan hahmot ovat sympaattisia ja dialogi naturalistista, paitsi että välillä yhtäkkiä käännetään draamanupit kaakkoon ja sit kaikki parkuu ja jotain. Vaikka nyt ihan pidinkin siitä, että päähenkilö oli kunnon pehmo, mikään ei pelasta sitä, että tää oli oikeasti vähän tylsä raina. Ehkä silti **.5

Musiikki oli vähän uutta aluevaltausta: nyt soi jazzahtava taustasoundi ja sit välillä Williams oli säveltänyt iskelmää jota joku lauloi. Musa oli ehkä kuitenkin enemmän geneeristä kuin mieleenpainuvaa, eikä mitään sellaista triumfifanfaaria, jota säveltäjältä odottaisi. **

[twang]

On siinä projekti.

+ tulee hyviä leffavinkkejä