Toukokuun leffahaaste: jazz (ja blues)

[Folke Eriksson]

3. The Terminal
Liittyy aika löyhästi teemaan, mutta rapsataas kuitenkin. Eli siis tämä Spielbergin lentokenttäleffa, olikin aiemmin mulla näkemättä. Tom Hanks hassuttelevana itäblokin turistina, joka matkustaa Nykiin hakemaan jazzmuusikko Benny Golsonin nimmaria, muttei pääse maahan ja jää jumiin lentokentälle. Ei ohjaajan parhaimmistoa ja loppua kohden etenee vaan hölmömpään suuntaan. Kyl tämän silti suht kivuttomasti katsoi.

[Stiili Dän]

"Kesällä Kello 5"
Tyttö, poika, teltta, skootteri, uimaranta, nuoruus, kesä, Helsinki. Ja kaiken taustalla soi aikakauteensa sopivasti Pentti Lasasen jazz.
Erkko Kivikosken esikoisohjaus vuodelta 1963. Kevyttä kesähöntsää, mutta silti hyvinkin sympaattinen pätkä.

Löytyy tuosta: https://youtu.be/7QF4PN_lWE8?t=24

[Folke Eriksson]

4. New York, New York
Nähty viimeksi edellisen TV-esityksen aikaan 2004, sama nauhotus jonka katsoin nyt. Voin oikeastaan allekirjoittaa joka sanan Paitsi Ilkan arviosta edellisellä sivulla. Mielenkiintosta, että Scorsese on halunnut tehdä heti Taksikuskin jälkeen tän. Kohokohta mielestäni Happy Endings -musikaalijakso (joka vissiin puuttuu joistain leffan versioista), harvoin näkee noin monitasoista metafiktiota näin ison rahan leffassa.

[promoottori naurahtaa]

New York, New York

Tämä Scorsesen pahasti flopannut draama oli jäänyt minulta katsomatta, joten haaskuukausi antoi pontta aukon paikkaamiseen. De Niro ja Liza Minelli esittävät jazz artisteja 40-luvun lopun Nykissä. Hahmoissa on särmää, jopa vähän liikaakin. De Niron näyttelemä veijäri on todella hermoja repivä tapaus. Lavastus on musikaalimaista ja viimeisen puolen tunnin aikana elokuva tavallaan muuttuukin musikaaliksi, mikä tuntuu aika dorkalta ratkaisulta, kun kyseessä on kuitenkin aika ahdistava draama. Kyllähän tämä kannattaa katsoa erityisesti Minellin loistavan suorituksen vuoksi. Olisi kyllä kiva tietää, millä perusteella studio on päättänyt tuotannosta. Juu kato, täs on vähän sellainen taksikuski tyyppinen sählääjä sodanjälkeisessä nykissä, mut tää on sit niinku tavallaan musiikaali kuitenkin, jne.

Ma Rainey's Black Bottom

erinomaisten näytteilijöiden suoritusten ympärille rakentuva...ehhh näytelmään perustuva elokuva. En oikein pidä siitä, että teatteristyge siirretään kinoon näin suoraan, koska kyllähän se dynamiikka lavalla on eri ja jos kässäriä soviteta, on tuloksena juuri tällainen näytelmä elokuvan muodossa. Chadwick Boseman ja kumppanit vetävät kyllä henkeäsalpaavat suoritukset. Ma Raineyta esittävä Viola Davis olisi todellakin ansainnut kaikki pystit, minkä suhteen oli ehdolla, mutta varmana suoritus oli vähän turhan "erikoinen" esim. Oscar jurylle. Kyllä tämä kannattaa katsoa, myös musat erittäin jees.

Angel Heart

Alan Parkerin bluussahtava kauhuelokuva teki aikoinaan suuren vaikutuksen, kun kävin tämän 16 vuotiaana elokuvissa tuoreeltaan katsomassa. Vaikea sanoa, perustuuko pisteiden lasku silmissä iän tuomaan viisauteen vai siihen, että ns. twistin tietäminen vie elokuvan tehot. Ei tämä silti huono ole, kuvaus on tyylikästä, näyttelijät hyviä, tunnelman yleinen surkeus vetoaa myös minuun. Trevor Jonesin hieno soundtrack maalaa ääntä synkän elokuvan taustalle vuoroin jazzilla, vuoroin bluessilla. Musiikkia kuullaan ja nähdään myös elokuvassa ravintolaesiintymistä juhlamenoihin, sen voima motivoi hahmoja mitä ihmeellisimpiin tekoihin. Anekdoottina mainittakoon, etä aikoinaanhan Lisa Bonet oli kuumista kuumin, nyt vähän kypsemmällä iällä neidin ronskihko osuus vähän vaivaannuttaa. Ei ihme, että Cosby Shown fanit eivät oikein tykänneet...

[promoottori naurahtaa]

New York, New York

Tämä Scorsesen pahasti flopannut draama oli jäänyt minulta katsomatta, joten haaskuukausi antoi pontta aukon paikkaamiseen. De Niro ja Liza Minelli esittävät jazz artisteja 40-luvun lopun Nykissä. Hahmoissa on särmää, jopa vähän liikaakin. De Niron näyttelemä veijäri on todella hermoja repivä tapaus. Lavastus on musikaalimaista ja viimeisen puolen tunnin aikana elokuva tavallaan muuttuukin musikaaliksi, mikä tuntuu aika dorkalta ratkaisulta, kun kyseessä on kuitenkin aika ahdistava draama. Kyllähän tämä kannattaa katsoa erityisesti Minellin loistavan suorituksen vuoksi. Olisi kyllä kiva tietää, millä perusteella studio on päättänyt tuotannosta. Juu kato, täs on vähän sellainen taksikuski tyyppinen sählääjä sodanjälkeisessä nykissä, mut tää on sit niinku tavallaan musiikaali kuitenkin, jne.

Ma Rainey's Black Bottom

erinomaisten näytteilijöiden suoritusten ympärille rakentuva...ehhh näytelmään perustuva elokuva. En oikein pidä siitä, että teatteristyge siirretään kinoon näin suoraan, koska kyllähän se dynamiikka lavalla on eri ja jos kässäriä soviteta, on tuloksena juuri tällainen näytelmä elokuvan muodossa. Chadwick Boseman ja kumppanit vetävät kyllä henkeäsalpaavat suoritukset. Ma Raineyta esittävä Viola Davis olisi todellakin ansainnut kaikki pystit, minkä suhteen oli ehdolla, mutta varmana suoritus oli vähän turhan "erikoinen" esim. Oscar jurylle. Kyllä tämä kannattaa katsoa, myös musat erittäin jees.

Angel Heart

Alan Parkerin bluussahtava kauhuelokuva teki aikoinaan suuren vaikutuksen, kun kävin tämän 16 vuotiaana elokuvissa tuoreeltaan katsomassa. Vaikea sanoa, perustuuko pisteiden lasku silmissä iän tuomaan viisauteen vai siihen, että ns. twistin tietäminen vie elokuvan tehot. Ei tämä silti huono ole, kuvaus on tyylikästä, näyttelijät hyviä, tunnelman yleinen surkeus vetoaa myös minuun. Trevor Jonesin hieno soundtrack maalaa ääntä synkän elokuvan taustalle vuoroin jazzilla, vuoroin bluessilla. Musiikkia kuullaan ja nähdään myös elokuvassa ravintolaesiintymistä juhlamenoihin, sen voima motivoi hahmoja mitä ihmeellisimpiin tekoihin. Anekdoottina mainittakoon, etä aikoinaanhan Lisa Bonet oli kuumista kuumin, nyt vähän kypsemmällä iällä neidin ronskihko osuus vähän vaivaannuttaa. Ei ihme, että Cosby Shown fanit eivät oikein tykänneet...

Jazz on a Summer's Day

Tässäpä aivan uskomattoman hyvä konserttifilmatisointi, ehkä jopa paas, mitä olen koskaan nähnyt. Vuoden 1958 Newportin Jazz Festivaalien esiintyjiä ja yleisöä seurataan uskomattoman upeasti. Kohta, missä bändi treenaa omakotitalossa on aivan mielettömän upea.

[anteeksi maalaissuteni]

Clint Eastwood: Bird (1988)

Vähän yli puolenvälin katsottu enkä tajua tästä mitään. Parkerin naissuhteita käsitellään, valkoisella hevosella ratsastetaan, Pariisissa pistäydytään, juutalaisissa häissä soitetaan ja välillä Parker lurittelee saksofonilla jossain klubissa lavalla: omituisia episodeja peräkkäin mutta ei oikein mitään punaista lankaa. Be bop ja Parkerin rooli sen synnyssä jää kokonaan käsittelemättä, vähääkään ei kuvata sitä mikä teki Parkerin soitosta niin ainutlaatuista, että hänet tunnettiin ympäri maailmaa. Mitä helvettiä, Eastwood?

[promoottori naurahtaa]

[promoottori naurahtaa]

New York, New York

Tämä Scorsesen pahasti flopannut draama oli jäänyt minulta katsomatta, joten haaskuukausi antoi pontta aukon paikkaamiseen. De Niro ja Liza Minelli esittävät jazz artisteja 40-luvun lopun Nykissä. Hahmoissa on särmää, jopa vähän liikaakin. De Niron näyttelemä veijäri on todella hermoja repivä tapaus. Lavastus on musikaalimaista ja viimeisen puolen tunnin aikana elokuva tavallaan muuttuukin musikaaliksi, mikä tuntuu aika dorkalta ratkaisulta, kun kyseessä on kuitenkin aika ahdistava draama. Kyllähän tämä kannattaa katsoa erityisesti Minellin loistavan suorituksen vuoksi. Olisi kyllä kiva tietää, millä perusteella studio on päättänyt tuotannosta. Juu kato, täs on vähän sellainen taksikuski tyyppinen sählääjä sodanjälkeisessä nykissä, mut tää on sit niinku tavallaan musiikaali kuitenkin, jne.

Ma Rainey's Black Bottom

erinomaisten näytteilijöiden suoritusten ympärille rakentuva...ehhh näytelmään perustuva elokuva. En oikein pidä siitä, että teatteristyge siirretään kinoon näin suoraan, koska kyllähän se dynamiikka lavalla on eri ja jos kässäriä soviteta, on tuloksena juuri tällainen näytelmä elokuvan muodossa. Chadwick Boseman ja kumppanit vetävät kyllä henkeäsalpaavat suoritukset. Ma Raineyta esittävä Viola Davis olisi todellakin ansainnut kaikki pystit, minkä suhteen oli ehdolla, mutta varmana suoritus oli vähän turhan "erikoinen" esim. Oscar jurylle. Kyllä tämä kannattaa katsoa, myös musat erittäin jees.

Angel Heart

Alan Parkerin bluussahtava kauhuelokuva teki aikoinaan suuren vaikutuksen, kun kävin tämän 16 vuotiaana elokuvissa tuoreeltaan katsomassa. Vaikea sanoa, perustuuko pisteiden lasku silmissä iän tuomaan viisauteen vai siihen, että ns. twistin tietäminen vie elokuvan tehot. Ei tämä silti huono ole, kuvaus on tyylikästä, näyttelijät hyviä, tunnelman yleinen surkeus vetoaa myös minuun. Trevor Jonesin hieno soundtrack maalaa ääntä synkän elokuvan taustalle vuoroin jazzilla, vuoroin bluessilla. Musiikkia kuullaan ja nähdään myös elokuvassa ravintolaesiintymistä juhlamenoihin, sen voima motivoi hahmoja mitä ihmeellisimpiin tekoihin. Anekdoottina mainittakoon, etä aikoinaanhan Lisa Bonet oli kuumista kuumin, nyt vähän kypsemmällä iällä neidin ronskihko osuus vähän vaivaannuttaa. Ei ihme, että Cosby Shown fanit eivät oikein tykänneet...

Jazz on a Summer's Day

Tässäpä aivan uskomattoman hyvä konserttifilmatisointi, ehkä jopa paas, mitä olen koskaan nähnyt. Vuoden 1958 Newportin Jazz Festivaalien esiintyjiä ja yleisöä seurataan uskomattoman upeasti. Kohta, missä bändi treenaa omakotitalossa on aivan mielettömän upea.

The Conversation

Coppolan keskustelu on itselleni vähän vaikea pala, koska en voi millään uskoa, että niin paska ohjaaja olisi tehnyt Ilmestyskirja nyt! -tasoisen mestariteoksen, mutta kyllähän tämä käppäisten kummisetä-elokuvien välissä ilmestynyt draama on laadukas teos ja Coppoa on ohjauksen lisäksi huolehtinut myös käsikirjoituksesta ja tuotannosta. Juoni lienee kaikille tuttu, eli salakuuntelupalveluita tarjoava mies kokee identtiteettikriisin, ei siitä siis sen enempää. Toki elokuvassa on muuta coppolamainen heikompi hetki, mutta yleisesti kokonaisuus on varsin jämäkkä ja kiinnostava. Ai mikä tässä on jatsia, no päähenkilö on harrastalijamuusikko, joka purkaa työpaineita saksofonin avulla.