Jouko Pihon uusi ketju

[vallan kiimassa oleva poliisi]

Miksi Pihon perustaman Siniristin liiton symboli on "F", kuten "freemason"?!

[Balam-Acab]

Miksi Pihon perustaman Siniristin liiton symboli on "F", kuten "freemason"?!

suomellehan on jostakin syystä otettu käyttöön suomenkielisen nimen rinnalle myös "kansainvälinen" nimi "finland", kuten "freemason"

[kiimainen dinosaur]

Pistän vain linkin; Piholla ja vanhalla tutulla Tragedian synnyllä ( viewtopic.php?f=3&t=204115 ) ei synkkaa: https://hommaforum.org/index.php/topic ... msg3070366

[tauti]

[tauti]

pihohan on itse satanisti ja natsi,

[tauti]

joukolla on joku logofetissi päällä

[Vilja heilimöi, minä en]

Hemmetti sitä fasistikommunismia.

[tauti]

Putinin trollit - Tositarinoita Venäjän infosodan rintamilta

Luin parin viime päivän aikana lopulta innostuneena ja samalla järkyttyneenä kirjan, johon en aikonut ensin tarttua lainkaan. Kyseessä on Yleisradion toimittajan Jessikka Aron journalistinen jännityskertomus ”Putinin trollit”. Tämä 24.9.2019 julkaistu 453-sivuinen teos on kuin vetävä agenttitarina, mutta kertomus venäläisen informaatiosodankäynnin toimintatavoista on valitettavasti totta, hyytävän totta.

Kaikki eivät usko Aroa ja hänen väitetään keksineen Venäjän trollit omassa päässään. Viime vuosina on esitetty monia muitakin syytöksiä Aroa kohtaan, jotka vaikuttivat minuunkin sikäli, että emmin tarttua koko kirjaan. En siis tiennyt, miten asiat oikein ovat, vaan olin ihmeissäni ja hämmentynyt. Onneksi tämä epätietoisuuteni ei kuitenkaan estänyt minua lukemasta kirjaa.

Itse asiassa tämä on minun periaatteeni, että yritän lukea myös sellaista tekstiä, josta tiedän jo etukäteen, että se on tai saattaa olla vastoin omia näkemyksiäni.

Nyt Jessikka Aron tapauksessa huomasin, että olinkin yllättävän paljon samaa mieltä asioista hänen kanssaan. Toki kirjassa on kohtia, joissa olen eri linjoilla, mutta pääosin Aron esiintuoma informaatio vastaa omaakin käsitystäni, jonka olen saanut lukemalla monia Venäjään ja Putiniin liittyviä kirjoja.

Myös Jessikka Aron kirjoitustapa on asiallinen, vakuuttava ja hyvin dokumentoitu.

Jotkut ovat sanoneet, että Aro tuo itseään liikaa esille kirjassa. Minä en kokenut niin. Se mitä hän kertoo itsestään, kuuluu asiaan, koska hän itse on ollut vuodesta 2014 lähtien nettikiusaamisen uhri eli sen jälkeen kun hän ryhtyi tutkimaan Venäjä-mielisiä nettitrolleja syksyllä 2014.

Keväällä 2015 Aro julkaisi selvityksensä Pietarin trollitehtaasta ja juttusarjan Venäjän trollit Suomessa, mistä hänet palkittiin v. 2016 Bonnierin Suurella journalistipalkinnolla.

Savushkininkadulla numerossa 55 sijaitseva Pietarin trollitehdas eli Internet Research Agency oli paljastunut, koska eräät rohkeat venäläiset toimittajat soluttautuvat toimistoon töihin, mikä tarkoitti Putinin ylistystä, mutta venäläisten oppositiopoliitikkojen ja Yhdysvaltain haukkumista. Venäjässä ei ollut koskaan mitään syytä eikä vikaa, mutta muita maita ja tahoja haukuttiin sitäkin enemmän, varsinkin USAta, EU:ta ja Natoa.

Jo vuonna 2013 venäläinen tutkiva toimittaja Aleksandra Garmazhapova oli soluttautunut trollitehtaalle ja kirjoittanut kokemuksistaan paljastusjutun Novaja Gazetaan. Garmazhapova kertoi, että työntekijöitä kehotettiin kirjoittamaan törkyä Yhdysvalloista ja venäläisestä oppositiopoliitikko Aleksei Navalnyista.

Myös Jessikka Aro kävi tutustumassa Pietarin trollitehtaaseen, jossa hän kävi useita kertoja, mutta yksikään työntekijöistä ei suostunut puhumaan mitään, koska heillä on vaitiolosopimus. Trollitehtaan johtaja Jevgeni Zubarev sentään suostui haastateltavaksi, mutta hän valehteli toimiston olevan vain bisnestarkoituksiin perustettu.

Sen sijaan talon ulkopuolella oleva vartija lipsautti vahingossa totuuden, kun hän kielsi talon valokuvaamisen ja videoinnin sanomalla, että se on kiellettyä, koska paikka on hallinnollinen rakennus, mikä tarkoittaa sitä, että kyseessä ei ole tutkimuslaitos tai kaupallinen uutistoimisto, vaan Venäjän hallintoon liittyvä rakennus.

Keväällä 2016 Aro koulutti jo Ylen toimittajia trollausilmiöstä. Hän sai myös esiintyjäkutsuja seminaareihin ulkomaita myöten.
Valtavan lokakampanjan takia Jessika Aro menetti joitakin ystäviään ja muutti turvallisuutensa takia helmikuussa 2017 pois Suomesta, mutta palasi takaisin noin vuosi sitten.

Aro leimattiin rikolliseksi, valehtelijaksi ja mielisairaaksi natsihuoraksi, jolle ehdotettiin erilaisia keinoja itsensä tappamiseen tai että joku laittaisi huoralle luodin otsaan, Venäjän tyyliin. Aroa on väitetty myös Nato-propagandistiksi, vaikka hän ei ole puhunut Naton puolesta.

Kun Aron häirintä paisui, myös poliisi kiinnostui asiasta keväällä 2016. Poliisi käynnisti esitutkinnan, jossa tutkittiin muun muassa Venäjän valtiolliselle Risi-instituutille työskennelleen dosentti Johan Bäckmanin ja MV-lehden päätoimittajan Ilja Janitskinin epäiltyä roolia Aron vastaisessa kampanjassa.

Lopulta Aro katsoi parhaaksi viedä vainoamisensa Helsingin käräjäoikeuteen, joka tuomitsi kesällä 2018 Johan Bäckmanin vuoden ehdolliseen vankeuteen ja Ilja Janitskinin yhden vuoden ja 10 kuukauden ehdottomaan vankeuteen. Käräjäoikeuden mukaan kyse oli suunnitelmallisesta ja pitkäkestoisesta vihakampanjasta, jonka tarkoitus oli Aron maineen tuhoaminen. Tuomion saaneet valittivat kuitenkin Helsingin hovioikeuteen, jossa asioita on käsitelty viime päivien aikana.

Tämä Jessikan henkilökohtaisesti kokema systemaattinen parjaus tulee kirjassa hyvin esille, mutta pääasia on kuitenkin selostaa Venäjän hallinnon eli Putinin netissä käymää sotaa kaikkia kriittisesti Venäjään suhtautuvia henkilöitä vastaan.

Kirjassaan Aro käy läpi oman tapauksensa ohella koko joukon esimerkkejä siitä, miten yksittäiset tutkijat, diplomaatit ja toimittajat ovat joutuneet sietämättömään tilanteeseen vain siksi, että he ovat tehneet omaa työtään eli raportoineet tosiasioista.

Kirjassa kerrotaan brittiläisestä liikemiehestä Bill Browderista, joka alkoi puolustaa Venäjällä väärinkäytöksiä paljastanutta ja sen takia v. 2009 murhattua Sergei Magnitskia. Browderista tuli sen takia Kremlin pahiten lokaama ja vainoama länsimaalainen henkilö.

Malli menee niin, että venäläiset syyttävät kriitikkoa kaikesta hänen kritiikistään niin kuin tosiasioiden esiintuoja olisi itse tehnyt niitä tekoja mitä hän paljastaa. Esimerkiksi kun Magnitski ja Browder kiinnittivät huomiota joiden oligarkkinen veronkiertoon, niin Venäjän viranomaiset eivät korvaansa lotkauttaneet, koska oligarkit olivat Putinin suosikkeja, vaan alkoivatkin syyttää Browderia veronkiertäjäksi, vaikka hän oli juuri maksanut Venäjän valtiolle 230 miljoonaa dollaria eli valtavan määrän rahaa.

Ja kun Browder toi esiin Magnitskin sellissään kokeman pahoinpitelyn, kun vartijat löivät häntä pampuilla niin rajusti ja kauan, että hän kuoli, niin Venäjän hallinnolla oli otsaa väittää röyhkeästi, että CIA ja Browder tappoivat Magnitskin. Siis Browder, joka nimenomaan puolusti Magnitskia, vaikka se aiheutti ja aiheuttaa edelleen erittäin suuria vaikeuksia hänelle itselleen. Tässä vaiheessa lukemista olin niin järkyttynyt, että otsani verisuoni oli katketa.

Kirjassa kerrotaan myös liettualaisesta diplomaatista Renatas Jushkasta, joka pakotettiin jättämään työnsä Budapestissa, Krimillä asuneesta ukrainalaisesta toimittajasta Roman Burkosta, joka näki Venäjän armeijan erikoisjoukkojen miesten tunkeutuvan Sevastopoliin, jonka jälkeen Burko joutui tappouhattuna pakenemaan Krimiltä, Ruotsin ulkopoliittisen instituutin tutkijasta Martin Kraghista, joka teki selvityksen Kremlin nykyaikaisista vaikutuskeinoista ja joutui sen julkaistuaan lokakampanjan kohteeksi, serbialaisesta analyytikosta Jelena Milicistä, jota vainotaan jatkuvasti Serbiassa ja brittiläisestä tutkijasta Eliot Higginsistä, joka osoitti aukottomasti, että Itä-Ukrainan kapinalliset ampuivat venäläisellä BUK-ohjuksella malesialaisen matkustajakoneen MH17 alas, koska he luulivat konetta Ukrainan armeijan sotilaskoneeksi. Kyseessä oli siis vahinko, mutta sitäkään Kremlin valehtelijat eivät voi tietenkään myöntää, vaan syytä etsitään muualta, vaikka sitten photoshoppaamalla ukrainalainen hävittäjä malesialaiskoneen lähelle, jollaisen kuvan näin muutama vuosi sitten netissä.

Venäjän keinot ovat samat kuin kommunistivallan aikana (tietokoneaikana on vain vielä enemmän keinoja) eli valhe, pilkka, valeuutiset, maineen mustaaminen, asiakirjojen väärentäminen, varastaminen, nettivakoilu, hakkerointi, kyberhyökkäykset, sometrollit, väkivalta, tekaistut syytökset, uhkaamiset, vihakampanjat, vangitsemiset ja joissakin tapauksissa murhat. Uusimpana välineenä on käyttää tavalliselta uutissivustolta vaikuttavaa tv-kanavaa, kuten RT:ta, samalla myös erittäin taidokkaasti tehtyjen Youtuben propagandavideoiden levitykseen.

Kirjassaan ”Erityinen propaganda” Moskovan valtionyliopiston entinen opiskelija Vladimir Jakovlev kertoo journalistisen tiedekunnan sotaopin laitoksella saamastaan venäläisen taistelupropagandan opetuksesta. Aro mainitsee monista tekniikoista kolme yleisintä eli mätä silli, suuri valhe ja 40:60 –periaate.

Mätä silli perustuu väärien ja skandaalimaisten väitteiden levittämiseen niin laajalti ja toistuvasti, että kohteen nimi ryvettyy ja hän alkaa haista pahalle. Tämä siksi, että aina löytyy ihmisiä, jotka uskovat perättömien panettelujen olevan totta.

Suuren valheen ideana on levittää niin jättimäistä valhetta, että ihmiset ajattelevat sen olevan totta, koska heidän mielestään kukaan ei voi keksiä niin suurta valhetta.

40-60 –periaate on Joseph Goebbelsin keksintöä ja yksi propagandan kultaisista säännöistä. Sen mukaan ihmisille kerrotaan faktoja 60 % verran, jotta saadaan heidän luottamuksensa, ja sen jälkeen suolletaan 40 % täyttä valhetta, minkä ihmiset nielevät kakistelematta, koska tosiasiat saivat heidät hyväuskoisiksi ja luottavaisiksi.

Erityisesti ja hyvin massiivisesti Venäjän hallinto on panostanut sosiaaliseen mediaan. Läntiset megayhtiöt Facebook, Google, Twitter ja Youtube eivät käsitä oikein vieläkään, miten laajamittaisesti Venäjän valtiojohto ja salainen poliisi FSB ovat hyödyntäneet amerikkalaisyhtiöiden tarjoamia mahdollisuuksia Kremlin propagandan ja vihakampanjoiden levittämiseen. Yhtiöistä on tullut psykologisia joukkotuhoaseita. Kun Aro on tavannut jättiyhtiöiden edustajia ja tuonut esille todisteita, on seurauksena ollut ainoastaan ”small talkia” ja tilanteen kauhistelua.

Kirjan lopussa tulee esille joitakin asioita, joissa olen eri linjoilla, kuten islamisaatio, maahanmuutto, deep state sekä 9/11-terrori-isku, mutta ne eivät häirinneet minua, koska olen kirjan pääsanomasta samaa mieltä.

Voisin tiivistää pääsanoman kahteen asiaan: Venäjä syytää valtavan määrän valhepropagandaa maailmalle ja maalittaa samalla rajuilla häväistyskampanjoilla kaikkia henkilöitä, jotka huomaavat tämän ja tuovat sen esille syyttäen heitä aiheettomasti siitä, mitä he itse tekevät eli valehtelijoiksi. Lisäksi rohkeiden kansalaisjournalistien maine ja moraali mustataan täydellisesti, kuten kävi Jessikka Aronkin tapauksessa.

Jessikka Aron kohdalla MV-lehti tarttui hänen Hyvinkään käräjäoikeudessa v. 2004 saamaansa 300 euron huumetuomioon v. 2002 tapahtuneesta amfetamiinin käytöstä ja otsikoi räväkästi ”Jessikka Aro on tuomittu huumerikollinen.” Arosta annettiin netin keskusteluissa kuva, että hän käyttäisi edelleen huumeita, vaikka hän pääsi vapaaksi huumeaddiktiostaan jo v. 2003 ja alkoi rakentaa elämäänsä uudelleen. Silti Aroa on haukuttu viime vuosina pirihoroksi ja ties miksi. Jostain syystä entisiä alkoholisteja ei kohdella näin, vaan heidän raitistumisestaan iloitaan, mutta joidenkin mielestä entistä huumeidenkäyttäjää voidaan lyödä kuin vierasta sikaa vielä tämän päästyä eroon huumeista. Se on väärin ja tuomittavaa vihapuhetta.

Ja lopuksi, kyllä, myös muut maat tekevät paljolti samaa kuin Venäjä. Jessikka Aron kirja keskittyy Venäjään, koska hänellä on asiasta eniten kokemuksia, mutta kirjassa tulee esille myös sekin, että kun Aron alkuvuodesta 2019 saama USAn ulkoministeriön myöntämä palkinto eli International Women of Courage Award –tunnustus yllättäen peruttiin, asiasta kertonut ulkoministeriön tiedottaja Robert Palladino valehteli suoraan, että oli muka tapahtunut vahinko eli että palkintoa ei ollut alun perin edes annettu Arolle.

Seuraavana päivänä Yhdysvaltain edustajainhuoneen ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Eliot Engel julkaisi tiedotteen, jossa hän piti palkinnon kumoamista törkeänä. Lisäksi Engel sanoi olevansa huolestunut tiedoista, joiden mukaan Aron palkinnon peruuttaminen johtui hänen Trump-kritiikistään. Uskon, että näin on. Trump ja Putin ovat samassa leirissä eikä kumpaakaan saisi arvostella edes aiheesta.

Tämän jälkeen on vielä pakko sanoa, että en ole mustavalkoinen, vaan näen sekä Trumpin että Putinin toiminnassa myös paljon hyvää. Mutta kummankin politiikassa on myös piirteitä, joita ei voi hymistellen ohittaa, tai tekee hallaa moraalilleen ja omalletunnolleen, joka voi lopulta paatua turtuneeseen tilaan, jos valheita, vääryyksiä ja väkivaltaa katsoo jatkuvasti läpi sormien.

Kirjassa on myös 21 sivua mielenkiintoisia värivalokuvia.

Suosittelen Jessikka Aron kirjaa ”Putinin trollit” kaikille Venäjästä, Putinista, propagandasta, informaatiosodasta, sananvapaudesta, moraalista, politiikasta, historiasta ja Jessikka Arosta kiinnostuneille. Olen varma siitä, että kaikki ihmiset voivat saada kirjasta jotakin ja paljonkin, oli sitten putinisti, russofobi, suvakki, nationalisti tai kuka tai mikä tahansa.

[Jean D'ork]

Putinin trollit - Tositarinoita Venäjän infosodan rintamilta

Luin parin viime päivän aikana lopulta innostuneena ja samalla järkyttyneenä kirjan, johon en aikonut ensin tarttua lainkaan. Kyseessä on Yleisradion toimittajan Jessikka Aron journalistinen jännityskertomus ”Putinin trollit”. Tämä 24.9.2019 julkaistu 453-sivuinen teos on kuin vetävä agenttitarina, mutta kertomus venäläisen informaatiosodankäynnin toimintatavoista on valitettavasti totta, hyytävän totta.

Kaikki eivät usko Aroa ja hänen väitetään keksineen Venäjän trollit omassa päässään. Viime vuosina on esitetty monia muitakin syytöksiä Aroa kohtaan, jotka vaikuttivat minuunkin sikäli, että emmin tarttua koko kirjaan. En siis tiennyt, miten asiat oikein ovat, vaan olin ihmeissäni ja hämmentynyt. Onneksi tämä epätietoisuuteni ei kuitenkaan estänyt minua lukemasta kirjaa.

Itse asiassa tämä on minun periaatteeni, että yritän lukea myös sellaista tekstiä, josta tiedän jo etukäteen, että se on tai saattaa olla vastoin omia näkemyksiäni.

Nyt Jessikka Aron tapauksessa huomasin, että olinkin yllättävän paljon samaa mieltä asioista hänen kanssaan. Toki kirjassa on kohtia, joissa olen eri linjoilla, mutta pääosin Aron esiintuoma informaatio vastaa omaakin käsitystäni, jonka olen saanut lukemalla monia Venäjään ja Putiniin liittyviä kirjoja.

Myös Jessikka Aron kirjoitustapa on asiallinen, vakuuttava ja hyvin dokumentoitu.

Jotkut ovat sanoneet, että Aro tuo itseään liikaa esille kirjassa. Minä en kokenut niin. Se mitä hän kertoo itsestään, kuuluu asiaan, koska hän itse on ollut vuodesta 2014 lähtien nettikiusaamisen uhri eli sen jälkeen kun hän ryhtyi tutkimaan Venäjä-mielisiä nettitrolleja syksyllä 2014.

Keväällä 2015 Aro julkaisi selvityksensä Pietarin trollitehtaasta ja juttusarjan Venäjän trollit Suomessa, mistä hänet palkittiin v. 2016 Bonnierin Suurella journalistipalkinnolla.

Savushkininkadulla numerossa 55 sijaitseva Pietarin trollitehdas eli Internet Research Agency oli paljastunut, koska eräät rohkeat venäläiset toimittajat soluttautuvat toimistoon töihin, mikä tarkoitti Putinin ylistystä, mutta venäläisten oppositiopoliitikkojen ja Yhdysvaltain haukkumista. Venäjässä ei ollut koskaan mitään syytä eikä vikaa, mutta muita maita ja tahoja haukuttiin sitäkin enemmän, varsinkin USAta, EU:ta ja Natoa.

Jo vuonna 2013 venäläinen tutkiva toimittaja Aleksandra Garmazhapova oli soluttautunut trollitehtaalle ja kirjoittanut kokemuksistaan paljastusjutun Novaja Gazetaan. Garmazhapova kertoi, että työntekijöitä kehotettiin kirjoittamaan törkyä Yhdysvalloista ja venäläisestä oppositiopoliitikko Aleksei Navalnyista.

Myös Jessikka Aro kävi tutustumassa Pietarin trollitehtaaseen, jossa hän kävi useita kertoja, mutta yksikään työntekijöistä ei suostunut puhumaan mitään, koska heillä on vaitiolosopimus. Trollitehtaan johtaja Jevgeni Zubarev sentään suostui haastateltavaksi, mutta hän valehteli toimiston olevan vain bisnestarkoituksiin perustettu.

Sen sijaan talon ulkopuolella oleva vartija lipsautti vahingossa totuuden, kun hän kielsi talon valokuvaamisen ja videoinnin sanomalla, että se on kiellettyä, koska paikka on hallinnollinen rakennus, mikä tarkoittaa sitä, että kyseessä ei ole tutkimuslaitos tai kaupallinen uutistoimisto, vaan Venäjän hallintoon liittyvä rakennus.

Keväällä 2016 Aro koulutti jo Ylen toimittajia trollausilmiöstä. Hän sai myös esiintyjäkutsuja seminaareihin ulkomaita myöten.
Valtavan lokakampanjan takia Jessika Aro menetti joitakin ystäviään ja muutti turvallisuutensa takia helmikuussa 2017 pois Suomesta, mutta palasi takaisin noin vuosi sitten.

Aro leimattiin rikolliseksi, valehtelijaksi ja mielisairaaksi natsihuoraksi, jolle ehdotettiin erilaisia keinoja itsensä tappamiseen tai että joku laittaisi huoralle luodin otsaan, Venäjän tyyliin. Aroa on väitetty myös Nato-propagandistiksi, vaikka hän ei ole puhunut Naton puolesta.

Kun Aron häirintä paisui, myös poliisi kiinnostui asiasta keväällä 2016. Poliisi käynnisti esitutkinnan, jossa tutkittiin muun muassa Venäjän valtiolliselle Risi-instituutille työskennelleen dosentti Johan Bäckmanin ja MV-lehden päätoimittajan Ilja Janitskinin epäiltyä roolia Aron vastaisessa kampanjassa.

Lopulta Aro katsoi parhaaksi viedä vainoamisensa Helsingin käräjäoikeuteen, joka tuomitsi kesällä 2018 Johan Bäckmanin vuoden ehdolliseen vankeuteen ja Ilja Janitskinin yhden vuoden ja 10 kuukauden ehdottomaan vankeuteen. Käräjäoikeuden mukaan kyse oli suunnitelmallisesta ja pitkäkestoisesta vihakampanjasta, jonka tarkoitus oli Aron maineen tuhoaminen. Tuomion saaneet valittivat kuitenkin Helsingin hovioikeuteen, jossa asioita on käsitelty viime päivien aikana.

Tämä Jessikan henkilökohtaisesti kokema systemaattinen parjaus tulee kirjassa hyvin esille, mutta pääasia on kuitenkin selostaa Venäjän hallinnon eli Putinin netissä käymää sotaa kaikkia kriittisesti Venäjään suhtautuvia henkilöitä vastaan.

Kirjassaan Aro käy läpi oman tapauksensa ohella koko joukon esimerkkejä siitä, miten yksittäiset tutkijat, diplomaatit ja toimittajat ovat joutuneet sietämättömään tilanteeseen vain siksi, että he ovat tehneet omaa työtään eli raportoineet tosiasioista.

Kirjassa kerrotaan brittiläisestä liikemiehestä Bill Browderista, joka alkoi puolustaa Venäjällä väärinkäytöksiä paljastanutta ja sen takia v. 2009 murhattua Sergei Magnitskia. Browderista tuli sen takia Kremlin pahiten lokaama ja vainoama länsimaalainen henkilö.

Malli menee niin, että venäläiset syyttävät kriitikkoa kaikesta hänen kritiikistään niin kuin tosiasioiden esiintuoja olisi itse tehnyt niitä tekoja mitä hän paljastaa. Esimerkiksi kun Magnitski ja Browder kiinnittivät huomiota joiden oligarkkinen veronkiertoon, niin Venäjän viranomaiset eivät korvaansa lotkauttaneet, koska oligarkit olivat Putinin suosikkeja, vaan alkoivatkin syyttää Browderia veronkiertäjäksi, vaikka hän oli juuri maksanut Venäjän valtiolle 230 miljoonaa dollaria eli valtavan määrän rahaa.

Ja kun Browder toi esiin Magnitskin sellissään kokeman pahoinpitelyn, kun vartijat löivät häntä pampuilla niin rajusti ja kauan, että hän kuoli, niin Venäjän hallinnolla oli otsaa väittää röyhkeästi, että CIA ja Browder tappoivat Magnitskin. Siis Browder, joka nimenomaan puolusti Magnitskia, vaikka se aiheutti ja aiheuttaa edelleen erittäin suuria vaikeuksia hänelle itselleen. Tässä vaiheessa lukemista olin niin järkyttynyt, että otsani verisuoni oli katketa.

Kirjassa kerrotaan myös liettualaisesta diplomaatista Renatas Jushkasta, joka pakotettiin jättämään työnsä Budapestissa, Krimillä asuneesta ukrainalaisesta toimittajasta Roman Burkosta, joka näki Venäjän armeijan erikoisjoukkojen miesten tunkeutuvan Sevastopoliin, jonka jälkeen Burko joutui tappouhattuna pakenemaan Krimiltä, Ruotsin ulkopoliittisen instituutin tutkijasta Martin Kraghista, joka teki selvityksen Kremlin nykyaikaisista vaikutuskeinoista ja joutui sen julkaistuaan lokakampanjan kohteeksi, serbialaisesta analyytikosta Jelena Milicistä, jota vainotaan jatkuvasti Serbiassa ja brittiläisestä tutkijasta Eliot Higginsistä, joka osoitti aukottomasti, että Itä-Ukrainan kapinalliset ampuivat venäläisellä BUK-ohjuksella malesialaisen matkustajakoneen MH17 alas, koska he luulivat konetta Ukrainan armeijan sotilaskoneeksi. Kyseessä oli siis vahinko, mutta sitäkään Kremlin valehtelijat eivät voi tietenkään myöntää, vaan syytä etsitään muualta, vaikka sitten photoshoppaamalla ukrainalainen hävittäjä malesialaiskoneen lähelle, jollaisen kuvan näin muutama vuosi sitten netissä.

Venäjän keinot ovat samat kuin kommunistivallan aikana (tietokoneaikana on vain vielä enemmän keinoja) eli valhe, pilkka, valeuutiset, maineen mustaaminen, asiakirjojen väärentäminen, varastaminen, nettivakoilu, hakkerointi, kyberhyökkäykset, sometrollit, väkivalta, tekaistut syytökset, uhkaamiset, vihakampanjat, vangitsemiset ja joissakin tapauksissa murhat. Uusimpana välineenä on käyttää tavalliselta uutissivustolta vaikuttavaa tv-kanavaa, kuten RT:ta, samalla myös erittäin taidokkaasti tehtyjen Youtuben propagandavideoiden levitykseen.

Kirjassaan ”Erityinen propaganda” Moskovan valtionyliopiston entinen opiskelija Vladimir Jakovlev kertoo journalistisen tiedekunnan sotaopin laitoksella saamastaan venäläisen taistelupropagandan opetuksesta. Aro mainitsee monista tekniikoista kolme yleisintä eli mätä silli, suuri valhe ja 40:60 –periaate.

Mätä silli perustuu väärien ja skandaalimaisten väitteiden levittämiseen niin laajalti ja toistuvasti, että kohteen nimi ryvettyy ja hän alkaa haista pahalle. Tämä siksi, että aina löytyy ihmisiä, jotka uskovat perättömien panettelujen olevan totta.

Suuren valheen ideana on levittää niin jättimäistä valhetta, että ihmiset ajattelevat sen olevan totta, koska heidän mielestään kukaan ei voi keksiä niin suurta valhetta.

40-60 –periaate on Joseph Goebbelsin keksintöä ja yksi propagandan kultaisista säännöistä. Sen mukaan ihmisille kerrotaan faktoja 60 % verran, jotta saadaan heidän luottamuksensa, ja sen jälkeen suolletaan 40 % täyttä valhetta, minkä ihmiset nielevät kakistelematta, koska tosiasiat saivat heidät hyväuskoisiksi ja luottavaisiksi.

Erityisesti ja hyvin massiivisesti Venäjän hallinto on panostanut sosiaaliseen mediaan. Läntiset megayhtiöt Facebook, Google, Twitter ja Youtube eivät käsitä oikein vieläkään, miten laajamittaisesti Venäjän valtiojohto ja salainen poliisi FSB ovat hyödyntäneet amerikkalaisyhtiöiden tarjoamia mahdollisuuksia Kremlin propagandan ja vihakampanjoiden levittämiseen. Yhtiöistä on tullut psykologisia joukkotuhoaseita. Kun Aro on tavannut jättiyhtiöiden edustajia ja tuonut esille todisteita, on seurauksena ollut ainoastaan ”small talkia” ja tilanteen kauhistelua.

Kirjan lopussa tulee esille joitakin asioita, joissa olen eri linjoilla, kuten islamisaatio, maahanmuutto, deep state sekä 9/11-terrori-isku, mutta ne eivät häirinneet minua, koska olen kirjan pääsanomasta samaa mieltä.

Voisin tiivistää pääsanoman kahteen asiaan: Venäjä syytää valtavan määrän valhepropagandaa maailmalle ja maalittaa samalla rajuilla häväistyskampanjoilla kaikkia henkilöitä, jotka huomaavat tämän ja tuovat sen esille syyttäen heitä aiheettomasti siitä, mitä he itse tekevät eli valehtelijoiksi. Lisäksi rohkeiden kansalaisjournalistien maine ja moraali mustataan täydellisesti, kuten kävi Jessikka Aronkin tapauksessa.

Jessikka Aron kohdalla MV-lehti tarttui hänen Hyvinkään käräjäoikeudessa v. 2004 saamaansa 300 euron huumetuomioon v. 2002 tapahtuneesta amfetamiinin käytöstä ja otsikoi räväkästi ”Jessikka Aro on tuomittu huumerikollinen.” Arosta annettiin netin keskusteluissa kuva, että hän käyttäisi edelleen huumeita, vaikka hän pääsi vapaaksi huumeaddiktiostaan jo v. 2003 ja alkoi rakentaa elämäänsä uudelleen. Silti Aroa on haukuttu viime vuosina pirihoroksi ja ties miksi. Jostain syystä entisiä alkoholisteja ei kohdella näin, vaan heidän raitistumisestaan iloitaan, mutta joidenkin mielestä entistä huumeidenkäyttäjää voidaan lyödä kuin vierasta sikaa vielä tämän päästyä eroon huumeista. Se on väärin ja tuomittavaa vihapuhetta.

Ja lopuksi, kyllä, myös muut maat tekevät paljolti samaa kuin Venäjä. Jessikka Aron kirja keskittyy Venäjään, koska hänellä on asiasta eniten kokemuksia, mutta kirjassa tulee esille myös sekin, että kun Aron alkuvuodesta 2019 saama USAn ulkoministeriön myöntämä palkinto eli International Women of Courage Award –tunnustus yllättäen peruttiin, asiasta kertonut ulkoministeriön tiedottaja Robert Palladino valehteli suoraan, että oli muka tapahtunut vahinko eli että palkintoa ei ollut alun perin edes annettu Arolle.

Seuraavana päivänä Yhdysvaltain edustajainhuoneen ulkoasiainvaliokunnan puheenjohtaja Eliot Engel julkaisi tiedotteen, jossa hän piti palkinnon kumoamista törkeänä. Lisäksi Engel sanoi olevansa huolestunut tiedoista, joiden mukaan Aron palkinnon peruuttaminen johtui hänen Trump-kritiikistään. Uskon, että näin on. Trump ja Putin ovat samassa leirissä eikä kumpaakaan saisi arvostella edes aiheesta.

Tämän jälkeen on vielä pakko sanoa, että en ole mustavalkoinen, vaan näen sekä Trumpin että Putinin toiminnassa myös paljon hyvää. Mutta kummankin politiikassa on myös piirteitä, joita ei voi hymistellen ohittaa, tai tekee hallaa moraalilleen ja omalletunnolleen, joka voi lopulta paatua turtuneeseen tilaan, jos valheita, vääryyksiä ja väkivaltaa katsoo jatkuvasti läpi sormien.

Kirjassa on myös 21 sivua mielenkiintoisia värivalokuvia.

Suosittelen Jessikka Aron kirjaa ”Putinin trollit” kaikille Venäjästä, Putinista, propagandasta, informaatiosodasta, sananvapaudesta, moraalista, politiikasta, historiasta ja Jessikka Arosta kiinnostuneille. Olen varma siitä, että kaikki ihmiset voivat saada kirjasta jotakin ja paljonkin, oli sitten putinisti, russofobi, suvakki, nationalisti tai kuka tai mikä tahansa.

No hemmetti

[Poistunut käyttäjä f3b019]

Tämä mies saanee isämmmaallisten taholta kansanvihollisen syytteen, tuomion ja täytäntöönpanon heti tavattaessa.

[Sosiaalisesti äärimmäisen hapokas]

Piho vitun suvakki!

[Hetkinen. Nyt en ymmärrä.]

Piho pääsy nyt kyllä yllättämään.

[Balam-Acab]

kiitos kirja-arviosta jorma piho

[Juhani Korholainen]

Piho on myös perustanut Facebookiin uuden Suur-Suomi-sivun missä sotimisen sijaan sovitaan Suomelle uudet rajat. Oon ymmärtänyt että nää tämmöset asiat hoidetaankin just siellä.

[Balam-Acab]

Piho on myös perustanut Facebookiin uuden Suur-Suomi-sivun missä sotimisen sijaan sovitaan Suomelle uudet rajat. Oon ymmärtänyt että nää tämmöset asiat hoidetaankin just siellä.

piholla on kuitenkin profeetallinen näkemys näihinkin asioihin ja käsittääkseni sen sortin jumalusko, että kyllä jahve tarvittaessa ohjaa rajahommat kohilleen vaikka facebookitsekin