Neuvostoliitossa ei ollut tätäkään ongelmaa
https://www.punkinfinland.net/forum/
https://www.punkinfinland.net/forum/viewtopic.php?f=60&t=190421
Casa Di Risu wrote: ↑10 Feb 2020, 17:43Scriptaa lukiessa turhauttaa aina kun Olmi toteaa ja implikoi. Hännikäinen sentään sanoo suoraan, että hän haluaa pillua.
Helvetinmoinen kyrvän imu wrote: ↑13 Apr 2020, 11:46Casa Di Risu wrote: ↑10 Feb 2020, 17:43Scriptaa lukiessa turhauttaa aina kun Olmi toteaa ja implikoi. Hännikäinen sentään sanoo suoraan, että hän haluaa pillua ja on kateellinen kaikille ketkä siinä onnistuvat, kun itse vain fantasioi nuuskivansa kokaiinia prostituoitujen tisseiltä.
neekerineekerineekerineekerineekerineekeri?
https://areena.yle.fi/1-2316565 wrote:Oivalluksia ja ajattelun sytykkeitä. Päivän mietelause on toimittajan harkiten valitsema teksti, joka tarjoaa kuuntelijalle mielleyhtymiä, koskettaa, naurattaa, pysähdyttää, yllättää tai huvittaa.
Itsenäisyyspäivänä päivän mietelause sitten vaikka Laiton Lehti? -blogistahttps://areena.yle.fi/1-50475379 wrote:Ote Timo Hännikäisen esseekokoelmasta Taantumuksellisen uskontunnustus
Tänään vietetään Eurooppa-päivää. Euroopan unionin perustuslain ristiriitoja pohtii runoilija ja esseisti Timo Hännikäinen teoksessaan Taantumuksellisen uskontunnustus. Mietelauseen on valinnut Riikka Kaihovaara. Lukija on kuuluttaja Arto Salomaa.
jotain eu:sta siinä ehkä puhuttiin. tulee varmaan yle areenaan kohta
ihan paskapää wrote: ↑09 May 2020, 12:16jotain eu:sta siinä ehkä puhuttiin. tulee varmaan yle areenaan kohta
Tämä kirja oli kuitenkin vielä Savukeitaan kustantama, ei tietääkseni ollut mikään natsikustantamo.superlemmikki wrote: ↑09 May 2020, 12:14https://areena.yle.fi/1-2316565 wrote:Oivalluksia ja ajattelun sytykkeitä. Päivän mietelause on toimittajan harkiten valitsema teksti, joka tarjoaa kuuntelijalle mielleyhtymiä, koskettaa, naurattaa, pysähdyttää, yllättää tai huvittaa.Itsenäisyyspäivänä päivän mietelause sitten vaikka Laiton Lehti? -blogistahttps://areena.yle.fi/1-50475379 wrote:Ote Timo Hännikäisen esseekokoelmasta Taantumuksellisen uskontunnustus
Tänään vietetään Eurooppa-päivää. Euroopan unionin perustuslain ristiriitoja pohtii runoilija ja esseisti Timo Hännikäinen teoksessaan Taantumuksellisen uskontunnustus. Mietelauseen on valinnut Riikka Kaihovaara. Lukija on kuuluttaja Arto Salomaa.
Hevosenkyrpä wrote:
Fanaatikon muotokuva
Viime syksynä ilmestyneessä kirjassani Pyhä yksinkertaisuus käsittelin ajattelutapaa, jolle on tunnusomaista moraalisen oikeassaolemisen passio. Kyse ei ole tavanomaisesta tarkoitus pyhittää keinot -ajattelusta, vaan tietyssä mielessä jopa sen vastakohdasta, täydellisestä välinpitämättömyydestä keinojen ja niiden seurausten suhteen. Moraalisen oikeassaolemisen riivaamalle pragmaattisuus on mahdotonta: hän ei koskaan ota huomioon ratkaisujen todellisia seurauksia ihmisten käyttäytymisessä ja ympäristössä. Hän ei piittaa vaikka vahingot olisivat saavutettuja etuja suuremmat, jos vain ollaan toimittu oikein.
Tämä ihmistyyppi tarvitsee ideologista kiintopistettä, johon alati tuijottaa. Tarve voi olla sisäsyntyinen tai kokemusten myötä kehittynyt – kummassakin tapauksessa se on suhteellisen pysyvä. Sivuilleen vilkuilemattomuus tarjoaa suojan epämiellyttäviltä tosiasioilta ja psykologisilta ristiriidoilta. Ennen kaikkea sen avulla välttyy havaitsemasta elämän traagisuutta: sitä, että edut menevät usein ristiin ja että moraalisesti hyvät ratkaisut eivät aina ole mahdollisia.
Yhdelle kiintopiste on ihmisoikeudet, toiselle kansan tai rodun puhtaus, kolmannelle Raamatun sana, neljännelle yksityinen omistusoikeus, ja niin edelleen. Kyse on aina asiasta, josta ei voi tinkiä ja joka menee kaiken muun edelle. Sille ovat alisteisia myös muut moraaliset ja soveliaisuuden periaatteet, joiden rikkominen ei ole pelkästään sallittua vaan myös pakollista, jos ne menevät ristiin pyhimmän kanssa.
Historia tuntee monia tämän tyypin edustajia. Mieleeni parhaiten jääneisiin kuuluu Louis Antoine Léon de Saint-Just, poliittinen teoreetikko ja yksi Ranskan vallankumouksen terrorikauden arkkitehdeistä. Vallassa ollessaan Saint-Justia tuskastutti tavallisen ranskalaisen välinpitämättömyys vallankumouksen ihanteita kohtaan, ja eniten hän pelkäsi vallankumouksen ”jähmettymistä”, sen ankarien periaatteiden laimenemista käytännön politiikassa. Myöhäisissä kirjoituksissaan hän julisti puukottavansa itsensä hengiltä, jos jonakin päivänä huomaisi, etteivät ranskalaiset ole kasvatettavissa lempeiksi, demokraattisiksi ja oikeudenmukaisiksi. Idealismia murentavat voimat olivat Saint-Justille uhka koko persoonallisuuden eheydelle ja elämän mielekkyydelle.
Selvimmin moraalisen fanatismin ovat suomalaisessa nykypolitiikassa omaksuneet vihreät. Tämänhetkisistä hallituskumppaneistaan puolue on yrittänyt erottua olemalla niitä joustamattomampi ja uskonkiihkoisempi. Se on pyrkimässä punavihreän rintaman sisäiseksi siveyspoliisiksi, joka heristää sormea aina kun oikealta tieltä ollaan vaarassa harhautua.
Tällaisen linjan valinneelle puolueelle on vaikea kuvitella sopivampaa johtajaa kuin tehtäväänsä viime vuoden kesäkuussa valittu Maria Ohisalo. Vielä muutama vuosi sitten lähes tuntemattoman sosiologian tohtorin urakehitys oli jo sitä ennen huipentunut nimitykseen sisäministeriksi. Virassaan Ohisalo alkoi toimia kuin olisi odottanut nimitystä vuosikausia ja laatinut samalla yksityiskohtaista toimenpidelistaa sitä varten. Hänen ensimmäinen merkittävä julkinen lausuntonsa kuului, että ”turvapaikan hakeminen on perusoikeus joka menee kaiken muun edelle.” Lausunto, varsinkin sen loppuosa, paljasti johtomotiivin jota Ohisalo on noudattanut halutessaan yhdistää muslimihuivin poliisin virka-asuun, vaatiessaan niin sanottua maalittamista yleisen syytteen alaisuuteen, nimittäessään epäpätevän mutta ideologisesti samanmielisen Kirsi Pimiän sisäministeriön kansliapäälliköksi ja määritellessään rajavalvonnan tehtäväksi ”mahdollistaa sujuva ja turvallinen rajanylitysliikenne.”
Sanalla sanoen Ohisalo on ihmisoikeusfundamentalisti. Joidenkin mielestä tällaista sanaa ei voi käyttää, koska ihmisoikeudet ovat joukko yksiselitteisiä ja muuttumattomia sääntöjä, joiden kohdalla kaikki relativismi johtaa ihmisoikeudettomuuteen. Mutta juuri tässä on fundamentalismin ydin. Fundamentalistille mikä tahansa ihmisoikeus ja sitä tukevat kansainväliset sopimukset menevät kaiken muun edelle, esimerkiksi kansallisen lainsäädännön, valtion turvallisuuden ja siellä jo asuvien ihmisten ihmisoikeuksien edelle. Kun turvapaikanhakijakriisi puhkesi Kreikassa alkuvuodesta, Ohisalon linja oli luultavasti fundamentalistisin koko Euroopassa. Johdonmukaisesti tulkittuna se olisi tarkoittanut, että valtio voisi miehittää toisen laukaustakaan ampumatta, jos jokainen sotilas erikseen hakisi turvapaikkaa. Punavihreän hallituksen muut ministeritkin näyttivät tajuavan tämän, mutta Ohisalo jatkoi valitsemallaan tiellä kuin silmälaputettu ravihevonen.
Nykyinen ajatus ihmisoikeuksista kaiken mittana ja perimmäisenä velvoitteena syntyi toisen maailmansodan jälkeisissä sekasortoisissa oloissa, jättimäisen humanitaarisen katastrofin seurauksena. Kukaan tuskin silloinkaan oletti sen pätevän kaikissa tilanteissa sellaisenaan, mutta Ohisalolle ja hänen hengenheimolaisilleen ideasta on tullut muotti, johon koko todellisuus on väkisin ahdettava kuin rekka henkilöauton parkkiruutuun.
Ohisalolla yhteen kiintopisteeseen tuijottamiseen liittyy voimakas kansallisvaltion vastaisuus ja globaalin yhden ihmisyyden fantasia. Ajatus kansallisten rajojen vastustamisesta ruokkii hänen uskonkiihkoaan siinä määrin, ettei hän missään vaiheessa tajua olevansa kaiken yli jyräävän pääoman ja suuryritysten liittolainen. Valtiollista suvereniteettia ja rajoja vastustaessaan tämä latentti libertaari kannattaa tosiasiassa vahvimman oikeutta, mutta omassa sfäärissään hän on pienten ja heikkojen esitaistelija. Rajojen yli pyrkivät ihmiset ovat hänelle pikkulapsia vailla täysimittaista harkintakykyä, tai abstrakteja pelimerkkejä vailla kulttuuria ja identiteettiä.
Mutta juuri Ohisalon päästyä täyteen vauhtiin ministerinä tielle tuli odottamaton este: koronavirus. Ohisalo oli rakentanut koko poliittisen profiilinsa vähemmistö-, tasa-arvo- ja rajattomuuspolitiikan varaan, ja yhtäkkiä ne eivät enää kiinnostaneetkaan ketään. Kuin historian vitsinä sateenkaariperheessä kasvaneesta sosiaalidemokraatista Sanna Marinista tuli se pääministeri, joka sulki Suomen rajat, ja kansallinen turvallisuus nousi politiikan pääkysymykseksi.
Muutos näkyi Ohisalon julkisessa esiintymisessä ja koko habituksessa. Monesta hallituksen tiedotustilaisuudesta hän jättäytyi pois, ja osallistuessaan esiintyi ponnettomasti. Aiemmin Ohisalo oli terävine piirteineen ja ylenkatseellisine ilmeineen tuonut mieleen Maximillien Robespierren muotokuvan, mutta uusissa lehtikuvissa hän näytti jotenkin väsähtäneeltä ja fokuksensa kadottaneelta. Vieraillessaan Uudenmaan rajalla maakunnan eristyksen astuttua voimaan hän näytti paikalle sattumalta eksyneeltä turistilta, vaikka oli auktoriteettiaseman osoitukseksi pukenut ylleen poliisin keltaisen huomioliivin. Julkisuudessa hän yritti edelleen nostaa esiin lempiteemojaan, mutta ne eivät juuri saaneet vastakaikua, ja hallituksen muut jäsenet tuntuivat lähinnä vaivaantuvan hänen ulostuloistaan. (Sivumennen sanoen, ohisalomaiseen virheeseen sortuivat kriisin alkuvaiheessa myös perussuomalaiset, joiden maahanmuuttopoliittinen levy jäi pyörimään vaikka Suomen rajojen yli oli käytännössä mahdoton päästä jo ennen maan virallista sulkemista.)
Koronaepidemia oli idealisti Ohisalolle antikliimaksi. Paitsi että hänen päähänpinttymänsä olivat menettäneet ajankohtaisuutensa, hänen oli hallituksen ministerinä osallistuttava ihmisoikeusideologian kannalta epämiellyttäviin toimiin kuten liikkumisvapauden rajoittamiseen. Mikä pahinta, hänen arkkivihollisensa kansallisvaltio oli saanut avainroolin taudin torjunnassa ylikansallisten rakenteiden halvaannuttua täysin. Kompromissit vievät yhden asian ihmiseltä puhdin ja suunnan, ja hänen persoonaansa kuuluva tietty mekaanisuus johtaa vaikutelmaan, että kone on alkanut yskiä. Ohisalo on kuitenkin hiljalleen alkanut saada energiaansa takaisin, kun tiukimpia koronarajoituksia on alettu purkaa. Alkaa jälleen olla aikaa turvapaikanhakijoiden työnteko-oikeuden laajentamiselle ja Kreikan pakolaisleirien asukkaiden siirtämiselle Suomeen.
Ohisalon tapaus on oppikirjaesimerkki siitä, millaisia seurauksia fanaattisen luonteen nousemisesta valta-asemaan useimmiten on. Ohisalon monomaanisuus on johtanut paitsi absurdeihin linjauksiin, myös säröihin hallituksen sisällä. Noin kuukausi sitten hallitus ajautui riitelemään, kun Ohisalo ja Tytti Tuppurainen kannattivat ainoina ministereinä Suomen vastuun lisäämistä EU:n koronakriisipaketissa. Sisäministerin toiminta oli täysin johdonmukaista ja noudatti hänen oman puolueensa perinteistä linjaa: kriisipakettiin kuuluvat joukkovelkakirjalainat tarkoittaisivat todennäköisesti kansallisesta finanssipolitiikasta luopumista, mikä vihreiden näkökulmasta olisi vain hyvä asia. Varaukseton sitoutuminen näin epäsuosittuihin ratkaisuihin osoittaa kuitenkin poliittisen pelisilmän ja todellisuudentajunkin puutetta, mikä on kostautunut vihreiden kannatuksen huomattavana laskuna. Ohisalo on suurin yksittäinen syy sille, miksi vihreiden kannattajia siirtyy tällä hetkellä SDP:n leiriin.
Onkin ehkä syytä toivoa, että Ohisalo pysyy asemassaan mahdollisimman pitkään. Vihreiden ydinkannattajille Ohisalon poliittinen fundamentalismi ei ole mikään ongelma, mutta liikkuvia äänestäjiä hänen toimintansa varmasti karkottaa – kenties siinä määrin, että Vihreät päätyy lopulta pienpuolueeksi, jollaisena siitä olisi vähiten haittaa. Ohisalon suurimpana ansiona voidaan pitää vihreiden todellisen karvan paljastamista ääripuolueena.
Mutta olisi virhe luulla, että yhteen kiintopisteeseen tuijottavat fanaatikot olisivat vain yhteen puolueeseen tai poliittiseen liikkeeseen liittyvä ilmiö. Mariaohisaloja on ehkä vähän, mutta heitä on kaikkialla ja heidän poliittinen potentiaalinsa on suuri. Fanaatikko voi nousta näkyvään tai merkittävään asemaan, koska hän on muita sinnikkäämpi ja määrätietoisempi. Hän saattaa vaikuttaa monista epämiellyttävältä tai omituiselta, mutta hänen persoonassaan on myös vetovoimaa, joka auttaa keräämään ympärilleen uskollisen kannattajakunnan.
Demokratian puitteissa fanaatikon on vaikea saavuttaa ehdotonta valta-asemaa ja aiheuttaa sieltä käsin äärimmäistä vahinkoa, mutta hierarkiassa edetessään hän alkaa yleensä toimia hajottavana voimana. Ehdottomuudessaan hän ei kykene yhteistyöhön ellei saa itse määrätä tahtia, mikä synnyttää jatkuvia riitoja. Riitelyn takia organisaatio voi halvaantua ja tasapainoisemmin ajattelevat saattavat erkaantua siitä. Tähän fanaatikko usein pyrkiikin, sillä muiden kaikotessa valta jää viimein hänelle ja hänen uskollisille liittolaisilleen. Tämä puolestaan johtaa koko liikkeen marginalisoitumiseen, mutta se ei fanaatikkoa häiritse, koska hänelle tärkeintä on oikein toimiminen.
Minkä tahansa poliittisen liikkeen kannattaa siis opetella tunnistamaan fanaattiset luonteet ja käsittelemään heitä. Heidän siivoamisensa riveistä kokonaan on tuskin mahdollista tai edes suotavaa – fanaatikon yli-inhimillinen tarmo on vaikeasti korvattava voimavara. Mutta pitää muistaa, että he ovat hyödyllisiä tavallisina aktiiveina ja vahingollisia johtajina. Muut puolueet ovat onnistuneet pitämään omat mariaohisalonsa erossa vallan ytimestä, mikä varmaankin viestii siitä, että vihreät ovat erityisen haavoittuvaisia sellaisten yksilöiden valtapyrkimyksille. Mutta vaarattomia he eivät millekään ryhmälle ole.
