N: Vastikkeeton natsi töräyttelee taas! (grand unified Jari Ehrnrooth -topik)

[viemäri-INTEGRITY]

Rakelilta pitäisi vaatia rosteriin vastapainoksi joku kunnon sosialistista tai anarkistista utopiaa propagoiva tyyppi tykittelemään omia juttujaan fiilispohjalta. Kelpuutan myös Elmurin.

Elmurille paikka!

[Se vanha Laine]

Mä luulin et tää oli ees jonkin tason kristitty. Vaikka onhan tuo laaja käsite, mut jos luomistyötä ruvetaan kieltämään niin ei sillä (teologisten) konservatiivien kannatusta ainakaan saada. Toisaalta se voidaan saada sitten sillä muulla öyhötyksellä.

Musta noi sen jutut ei oo ikinä viitanneet minkäänlaiseen kristillisyyteen.

Ok. Mä muistan varmaan jotenkin väärin. Ehkä se oli sit se kun oli julkaissut jotain Kirjapajan kautta (vaikka ei se toki sinällään mitään kerro).

Hauska nähdä pitkästä aikaa ja siis oikeassa olit: https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/kirja ... a#9260d453 Erikoisajattelija toi toki on kristillisyydenkin saralla.

[Jesse Python]

Päivän kolumni. ei mitään ihmeellistä tykitystä tällä kertaa, mutta en mä tästä saanut mitään irti. Oli varmaan pakko saada jotain aikaiseksi.

https://yle.fi/uutiset/3-11104555

Jari Ehrnroothin kolumni: Totuutta edeltävä aika jatkuu yhä
Politiikassa totuuden puhumisen taitoja koetellaan. Totuus on tarkoituksenmukainen väline vallan saavuttamiseksi, pohtii Jari Ehrnrooth.

9.12.2019 klo 06.45


Presidentin virkarikostutkinta Washingtonin Capitol Hillillä ja pääministerin eroon johtanut selvittely Helsingin Arkadianmäellä todistavat, että totuuden jälkeinen aika politiikassa ei ole alkanut.

Yhä vain korkeimman vallan käyttäjät joutuvat vastaamaan teoistaan ja sanoistaan kansanedustajien edessä. Silloin Donald Trumpin vaihtoehtoiset faktat ja Antti Rinteen sepustukset menettävät uskottavuutensa.

Hallitusvallan käyttäjien lausumien pätevyyttä ei kuitenkaan arvioida filosofisesti vaan poliittisesti, sillä kiistan ensisijaisena kohteena ei ole totuus, vaan valta.

Lainsäätäjät, ministerit ja presidentit suosivat usein totuuden hienovaraista muuntelua ja käytännöllistä relativismia pelkästään siksi, että politiikassa totuudella ei voi olla itseisarvoa.

Jos tiede julistaa löytäneensä lopullisen totuuden, ollaan yleensä kaukana totuudesta.

Kun kaikki ja kaikkien edustajat käyvät jatkuvaa kamppailua siitä, kuka saa vallan ja mikä on politiikan sisältö, on tarkoituksenmukainen totuus vain yksi väline päämäärien saavuttamiseksi.

Tieteessä sitä vastoin ikuisen kiistan kohteena on totuus. Jos tiede julistaa löytäneensä lopullisen totuuden, ollaan yleensä kaukana totuudesta.

Esimerkiksi Neuvostoliitossa Trofim Denisovits Lysenko loi oman kiistattoman perinnöllisyystieteensä siitä, miten hankitut ominaisuudet periytyvät, ja sen seurauksena maa- ja karjatalouden tuotanto romahti. Näennäistieteellistä lysenkolaisuutta opetettiin ja kehitettiin varmana totuutena yli kolmekymmentä vuotta, koska kommunistinen puolue ja toveri Stalin päättivät niin.

Vapaassa filosofiassa, tieteessä ja politiikassa on aina eletty ja tullaan aina elämään totuutta edeltävää aikaa, koska mikään muu ei ole tieto-opillisesti mahdollista.

Tätä ilmeistä realiteettia vasten on asetettava kysymys, miksi on tarve puhua totuuden jälkeisestä ajasta – erityisesti politiikassa?

Kulttuurifilosofiassa on puhuttu postmodernista tilasta jo neljäkymmentä vuotta ranskalaisen filosofin Jean-Francois Lyotardin tunnetun pamfletin(siirryt toiseen palveluun) jälkeen. Vähitellen on selvinnyt, että kyseessä on aikakauden sijasta pikemminkin vain yksi ajattelun suuntaus ja filosofinen koulukunta, joka korostaa kaikkien arvojen ja myös totuuden suhteellista käyttökelpoisuutta. Postmodernistien mielestä kaikki käy, mitä tahansa voi rakentua ja mikä tahansa voi olla totta.

Me muut kuitenkin tavoittelemme perimmäistä totuutta niin kuin ennenkin. Kulttuuriarvojen piirissä etsimme eettistä ja esteettistä mielekkyyttä, koska uskomme ihmisen kykyyn kehittyä kohti korkeinta hyvää, jonka määrittelystä käydään kiistaa.

Joka tapauksessa myös totuuden rajoittamattomalle suhteellistamiselle jää tilaa ja tilausta, koska totena pitämiselle on mahdotonta löytää havainnoista ja niiden tulkinnoista riippumattomia kriteereitä.

Periaatteessahan poliitikko ei saa jäädä kiinni valheesta. Mutta jos jää, on valehdeltava lisää ja enemmän niin kauan, että totuus jää historiantutkimuksen aiheeksi.

Ilmiöiden takainen olioiden sinänsä maailma voi olla tuolla jossakin, mutta siitä me emme saa tietoa.

Politiikassa, mahdollisen taiteessa, kaikki on toisin.

Periaatteessahan poliitikko ei saa jäädä kiinni valheesta. Mutta jos jää, on valehdeltava lisää ja enemmän niin kauan, että totuus jää historiantutkimuksen aiheeksi.

Periaatteessahan poliitikon on tunnettava ja tunnustettava tosiasiat. Mutta jos faktat kallistavat vaakaa väärään suuntaan, on parasta konstruoida sellaiset, jotka palvelevat kulloistakin tarkoitusta.

Periaatteessahan poliitikon on kuunneltava tiedeyhteisöä. Mutta jos kuultua on vaikea ymmärtää valitun linjan tueksi, on parasta palkata asiantuntija, joka haluaa antaa tukensa.

Donald Trump ei ole keksinyt näitä periaatteita, mutta kieltämättä hän on tehnyt uudet Yhdysvaltain ennätykset. Ne jäävät vielä kauaksi Saksan ja Italian huippuaikojen saavutuksista viime vuosisadalla.

Se, että esimerkiksi Trumpin, Boris Johnsonin ja Antti Rinteen perustelujen totuudenmukaisuutta punnitaan parlamenteissa, osoittaa, että emme elä totuuden jälkeistä aikaa.

Silti jotkut filosofit esittävät(siirryt toiseen palveluun), että postmodernistinen ajattelu(siirryt toiseen palveluun) on luonut totuuden jälkeisen ajan ja antanut maailmankatsomukselliset aseet Trumpille ja muille(siirryt toiseen palveluun) kansansuosiota tavoitteleville poliitikoille röyhkeästi valehdella tarpeen mukaan.

Jos kyseessä ei olisi jatkuva demokraattinen kamppailu, yhtyisin huoleen.

Kuitenkin jo se, että esimerkiksi Trumpin, Boris Johnsonin ja Antti Rinteen perustelujen totuudenmukaisuutta punnitaan parlamenteissa, osoittaa, että emme elä totuuden jälkeistä aikaa.

Oikeastaan tilanne on päinvastainen. Totuuden käsite politisoituu ja siirtyy valtataistelun keskiöön. Se on ikään kuin viimeinen linnake, jossa käydään lopullinen taistelu uskottavuudesta.

Miksi tämä totuuden harmageddon juuri nyt?

Viestinnällisen avaruuden ehdot ovat muuttuneet. Sosiaalisen median syötteessä kamppailevat hetki hetkeltä kaikki jotka haluavat vaikuttaa toisten mielenmaisemaan.

Tällä samalla populistisella rintamallaratkeaa se, kenelle puolueiden välissä liikkuvat kansalaiset antavat äänensä seuraavissa vaaleissa.

Olemme edustuksellisessa demokratiassa siirtyneet tauottoman infosodan aikaan. Jos astut mielipiteinesi someen, olet rintamalla.

Kun puoluetta vaihtavien osuus samalla kasvaa, heidän äänistään käydään ennennäkemätöntä taistelua.

Näiden tekijöiden vuoksi olemme edustuksellisessa demokratiassa siirtyneet tauottoman infosodan aikaan. Jos astut mielipiteinesi someen, olet rintamalla.

Vanhan sanonnan mukaan sodan ensimmäinen uhri on totuus.

Mutta totuuden harmageddonissa siitä ja sen periaatteellisesta puolustamisesta on jo hyvää vauhtia tulossa sivistyneen poliittisen argumentaation kokoava tekijä yli puoluerajojen.

Koko maailmahan seuraa Washingtonin virkarikostutkinnan hullunmyllyä, jossa totuuden puhumisen ja muuntelun taitoja koetellaan. Ja taistelu ratkeaa juuri totena pidettävän poliittisen totuuden rajojen määrittelyissä.

Julkisen tutkinnan edetessä on todennäköisintä, että tosiasiat ja totuuden kunnioitus voittavat kamppailun. Mutta se mikä voittaa Capitol Hillillä, ei välttämättä voita vaaleissa.

Lopultahan demokratiassa harjoitettavan politiikan laatutason ratkaisee kansalaisten sivistystaso.

Totuuden kunnioituksen voitto sosiaalisessa mediassa edellyttäisi populistisen rintaman vaihtumista valistuksen rintamaksi.

Tähän on vaikea uskoa.

Voittoisan valistusfilosofisen kampanjan olisi kyettävä puhuttelemaan jokaisessa piilevää itsenäistä yksilöä, joka ajattelee kriittisesti omilla aivoillaan.

Itsenäisen ajattelun vahvistuminen jää unelmaksi niin kauan kuin enemmistöä kiinnostaa se kuvitteellinen vaikutusvalta, jonka he saavat liittyessään infosodan voittajasuosikkiin.

Yhä uudestaan on edessämme tämä poliittisen karisman pulma, johon en löydä sivistyksen voittoa puoltavaa ratkaisua.

[Doctor Muñiz]

Lähinnähän nää oli nationalismiin ja romantiikkaan liittyneitä kantoja, joissa luonnonmaisemia alettiin pitää itsessään arvokkaina. Luonto puhtaasti ihmistä varten luotuna (toki myös viljeltävänä ja varjeltavana) on sen verran kristinuskon kovassa ytimessä, että siitä on aidosti alettu erkaantua vasta meidän aikanamme.

Tää saatanan spede nyt sitten repi, että koskemattoman luonnon pyhittäminen on keskiaikaista kristillisyyttä. Pitää varmaan Kari Väyrysen opuksesta tarkistaa, että löysikö se jonkun margìnaaliajattelijan tältäkin segmentiltä.

Franciscus Assisilainen tulee lähinnä itsellä mieleen jos ajattelee jotenkin ei-välineellistä suhdetta luontoon kristinuskon piirissä.

On se fransiskaanisessa traditioassakin tavallaan välineellinen eli luonto Jumalan luomistyönä ylistää häntä ja on uskonnollisen kokemuksen lähde.

[sössön sössön]

taas on töräytelty

yle.fi
Jari Ehrnroothin kolumni: Jokaiselle kuuluu jakamaton ihmisarvo, mutta mitä se ihmisarvo on?
5–6 minuuttia

Kysyn itseltäni, mikä on keskeisin käsite 2020-luvun poliittisessa ja älyllisessä elämässä?

Viidessäkymmenessä vuodessa on tapahtunut iso harppaus. Kaikkein pyhin ei enää ole Jumala, vaan Ihminen.

Väitteen pitävyyttä voi testata kiistämällä julkisessa keskustelussa Jumalan arvon ja armon. Kukaan ei hätkähdä saati hermostu.

Mutta kyseenalaistapa ihmisarvo, niin saat kimppuusi kaikki – oikealta, vasemmalta ja keskeltä. Pian muutut epäihmiseksi niiden silmissä jotka kiihkeimmin ihmisyyttä puolustavat.

Oikea vastaus on siis jokaiselle kuuluva jakamaton ihmisarvo.

Olkoon poliittisen kuohunnan aiheena maahanmuutto, ilmastonmuutos tai tekoäly, hyvinvointivaltion uudistaminen, Lähi-idän konflikti tai ihmissalakuljetus, Venäjä, Kiina tai islam, talouskasvu tai eriarvoisuuden kasvu, kohta joku alkaa täristä ja ravistaa ässän hihastaan: Onko tällainen politiikka enää ihmisarvon mukaista? Kuumassa keskustelussa herkästi unohtuu, kuinka hataralla perustalla ihmisarvon käsite seisoo.

Me niin kovasti haluaisimme olla mittaamattoman arvokkaita pelkästään olemalla olemassa, mutta sen jälkeen kun paljastui, että Luoja ei oikeasti luonut meitä, on ihmisarvo jäänyt vaille ihmisluonnossa annettua vankkaa perustaa. Ihmisyyden kaikkein pyhin on pikemminkin tyhjä tila, jossa me tutkimme itseämme vapaasti.

Kun katson peiliin tai toisen ihmisen silmiin, järkeni alkaa etsiä jotakin häilyväistä satunnaisuuksista riippumatonta.

Mutta mitä tai mikä se voisi olla?

Luonnonpyhittäjät ovat vielä suuremmissa vaikeuksissa oman ihmiskäsityksensä kanssa. Ensin he sanovat, että ihminen uhkaa tuhota luonnon. Sitten he sanovat, että ihmisen on pelastettava luonto, koska hän on osa luontoa.

Kaikki nämä lujat uskomukset mahtuvat samaan ihmiskäsitykseen jollakin minulle tuntemattomalla viherlogiikalla.

Jos ihmisarvon perusta olisi siinä, että ihminen on osa luontoa, niin silloin tietysti kaikilla luonnon olioilla olisi sama arvo kuin ihmisellä.

Kun tulee puhe ihanneyhteiskunnasta, luonnon itseisarvoisuudelle alistettu ihmiskäsitys muuttuu yhä hämmentävämmäksi. Ensin ihmisarvo on niin ehdottoman pyhä, että jokaisen ihmisen on saatava kansalaispalkkaa pelkästään olemassaolonsa ansiosta, mutta kohta jo muistutetaan, ettei ihminen ole yhtään sen arvokkaampi kuin valas, hyeena, hevoskärpänen tai paju.

Jos ihmisarvon perusta olisi siinä, että ihminen on osa luontoa, niin silloin tietysti kaikilla luonnon olioilla olisi sama arvo kuin ihmisellä. Pitäisikö siis kaloille antaa äänioikeus?

Toisen maailmansodan jälkeinen kansainvälinen humaani järjestys perustuu ihmisoikeuksien yleismaailmalliseen julistukseen (siirryt toiseen palveluun) vuodelta 1948. Sen ensimmäinen artikla sanoo, että jokaiselle ihmiselle on syntymässä annettu vapaus, järki ja omatunto. Näiden nojalla jokaiselle ihmiselle sitten kuuluvat paitsi vapausoikeudet myös oikeus koulutukseen, terveydenhoitoon, asuntoon ja muihin hyvän elämän edellytyksiin.

Jos ihmislapsi jää apinoiden kasvatettavaksi, hänestä tulee apinoiden kaltainen. Mitään syntymässä annettua ihmisolemusta ei siis ole.

Eleanor Rooseveltin johtama toimikunta laati tämän Yhdistyneiden Kansakuntien perustuslain. Sillä on vaikutusvaltaa niin kauan kuin uskomme, että on olemassa kaikille ihmisille annettu ihmisolemus, kuten ensimmäinen artikla väittää. Kehitys ihmistieteissä ja filosofisessa antropologiassa on kuitenkin kulkenut toiseen suuntaan. Jos ihmislapsi jää apinoiden kasvatettavaksi, hänestä tulee apinoiden kaltainen. Mitään syntymässä annettua ihmisolemusta ei siis ole.

Kukapa sen olisikaan antanut, jos ihmisen Luojaa ei ole ja homo sapiensin lajiominaisuudet eivät sitä sisällä.

Näin ihmisarvon perusta häviää ja ihmisoikeuksien julistus seisoo tyhjän päällä. Se on ja pysyy vain jos me tahdomme niin.

Alakaneen vuosikymmenen pääkäsite ei siis olekaan horjumaton ja pyhä vaan yhteiskunnallisesti välttämätön ja perustava yksilönvapauteen perustuvassa tasavallassa.Koska jokainen omistaa elämänsä, on jokaiselle annettava sama perusarvo.

Ihmisarvo on perustuslaissa ihmiselle annettu panttaamaton ja kulumaton arvopääoma, joka takaa tasaveroisen aseman suhteessa kaikkiin muihin vapaisiin yksilöihin.

Mutta mutta. Tärkein kysymys on yhä vastaamatta. Onko meissä jokin vain ihmiselle erityinen ominaisuus, jonka vuoksi perustuslaki ja ihmisoikeuksien julistus turvaavat ihmisarvon koskemattomuuden?

Minusta ainoaksi mahdollisuudeksi jää yksilön vapaus, joka on kaikkien arvojen lähtökohta. Me toivomme ja uskomme, että ihmiset voivat kyetä moraalisen vastuullisuuden edellyttämään valinnan vapauteen ja siksi jokaiselle annetaan jakamaton ihmisarvo.

Näin yhteinen uskomme vapauden kykyyn on korvannut uskomme ihmisyyden Luojaan.

Sen on riitettävä, sillä muuta yhteistä meillä ei ole.

Jari Ehrnrooth

jokseenkin kaukaa haettuja rinnastuksia, kehnoja olkiukkoja, vähän köyhien ja sosiaaliturvan dissausta ja tönkköliberalismin ylistystä eli aika perus turautus joka ei oikein lähde kunnon lentoon missään vaiheessa, 2/5

[vankilasääntö-Suomi]

joo nyt oli kyllä tylsä töräytys. "punavihreiden mielestä kärpänen ja ihminen ovat yhtä arvokkaita" meni liian selvästi trollauksen puolelle, että ketään jaksaisi kiinnostaa.

[Se vanha Laine]

Rakelilta pitäisi vaatia rosteriin vastapainoksi joku kunnon sosialistista tai anarkistista utopiaa propagoiva tyyppi tykittelemään omia juttujaan fiilispohjalta. Kelpuutan myös Elmurin.

Elmurille paikka!

Kannatetaan!

Nimim. Laine aka "HERRAT TYÖLÄISTEN VERTA JUO!"

[Jesse Python]

Mä en aamulla jaksanut edes kuunnella

[Se vanha Laine]

Menee Jarin touhu samanlaiseksi kun persujugendin sinimusta-hassuttelut, saa nähdä tuleeko myös samanlaista epätoivoa kun Lapuan kävijöillä. Tässä tietty se että persujen jutut jossain määrin kiinnostaa, kun taas tommonen brutaalinen tekninen kapitalismi kiinnostaa kansaa ainoastaan liberaalimmassa sössötysmuodossa.

[Doctor Muñiz]

En tiiä miks tolle maksetaan siitä, että se on kirjoittanut jo useamman kolumnin, joiden tosiasiallinen siältö on, ettei se ymmärrä arvoteoriasta: mitään. Ei olis tohtorismiehelle oikeasti iso vaiva selvittää asiaa vähän itselleen. Samalla vois vähän lukea sopimusetiikan perusjuttuja ja miettiä, miten niiden avulla ihmisoikeuksien sitovuus perustellaan.

Ja voi vittu näitä tällaisia:

Jos ihmisarvon perusta olisi siinä, että ihminen on osa luontoa, niin silloin tietysti kaikilla luonnon olioilla olisi sama arvo kuin ihmisellä. Pitäisikö siis kaloille antaa äänioikeus?

Pitäisikö pikkulapsille antaa äänioikeus vai oletko Jari sitä mieltä, ettei heillä ole ihmisarvoa?

En ole ympäristöfilosofian alalla nähnyt kenenkään esittävän, että "ihmisarvon perusta olisi siinä, että ihminen on osa luontoa".

[Se vanha Laine]

Mites vanha juttu joku Jeremy Bentham tai sit vähän tuoreempi rojekti eläinten oikeuksista onkaan? Tietysti kuulunee kuvaan ettei sellaisia SAA lukea jos on kunnon konservatiivi ja toisaalta toi olkiukkoilu lienee kannattajakunnan (jos sellaista on) mielestä hauskaa. Äänioiketeen liittyvät pohdiskelut jopa Timo Soini -asteikollakin väsynyttä, ennemmin sitten ois vaikka keksinyt jonkun absurdimman vertauskuvan tuohon niin ois ees etäisesti viihdyttävää.

[Henkkamaukka Perusjätkä]

Pitäisikö pikkulapsille antaa äänioikeus vai oletko Jari sitä mieltä, ettei heillä ole ihmisarvoa?

Kiitos tämä nauratti ääneen

[Doctor Muñiz]

Mites vanha juttu joku Jeremy Bentham tai sit vähän tuoreempi rojekti eläinten oikeuksista onkaan? Tietysti kuulunee kuvaan ettei sellaisia SAA lukea jos on kunnon konservatiivi ja toisaalta toi olkiukkoilu lienee kannattajakunnan (jos sellaista on) mielestä hauskaa. Äänioiketeen liittyvät pohdiskelut jopa Timo Soini -asteikollakin väsynyttä, ennemmin sitten ois vaikka keksinyt jonkun absurdimman vertauskuvan tuohon niin ois ees etäisesti viihdyttävää.

Se Benthamin kuuluisa tekstinpätkä on julkaistu 1789, mutta nää tuli kunnolla tapetille vasta Peter Singerin Animal Liberationin myötä 1975. Kyse ei kummallakaan ole varsinaisesti eläinten oikeuksista, koska ovat utilitaristeja.

Joka tapauksessa 2020 tollanen menee luokkaan Esson baarin filosofiset pohdiskelut.

[Sydän sanoo emt]

Upea päättelyketju.

Jumalaa saa pilkata, ihmisarvon kyseenalaistamisesta tulee paskaa niskaan -> ihmisarvo on kaikkein keskeisin käsite 2020-luvulla poliittisessa ja älyllisessä elämässä.

Sössön sössön.

Mikä määrittelee ihmisen? Vedän hatusta että vapaus.

Siispä: Vapaus on kaikkein tärkeintä.

Hienosti päätelty. Ei tuolla kyllä logiikan alkeiskurssin luennolla selviäisi mutta Jariksi ihan ok suoritus.

[Doctor Muñiz]

No, voi tossa vapauden korostamisessa halutessaan nähdä Sartrea.