Tuukka himself wrote:Tarina ideologisesta etsikkoajasta ja suuren teorian kaipuusta
Thomas Taussi kertoi uusimmassa kirjoituksessaan lukeneensa uudelleen kymmenen vuotta vanhoja tekstejään, joissa esitetyt väitteet ja näkökulmat toimivat tänä päivänä hyvänä aikakapselina menneen ajan poliittisesta ympäristöstä, kuin myös niiden kirjoittajan sen hetkisestä maailmankatsomuksesta. Olen itse Thomasin kanssa samaa ikäluokkaa ja aloittanut säännöllisen kirjoittamisen häneen kanssaan aika lailla samoihin aikoihin. Olemme kummatkin toimineet samassa poliittisessa viiteryhmässä 2010-luvun alussa ja kohdanneet muutamia kertoja ihan kasvotustenkin. Thomasin kirjoitus tarjoaa siten kosolti tarttumapintaa myös omaan elämääni, sillä aatteellisessa mielessä olen hyvin samanlaisessa tilanteessa hänen kanssaan. Tämän kirjoituksen myötä aloitan oman aikamatkani poliittiseen menneisyyteeni.
Lukiessani vanhoja tekstejäni, näen väistämättä rivien välistä myös niiden kirjoittajan. Parikymppinen, monilta osin rasittavan yli-innokas ja konfliktinhakuinen nuorukainen, joka luuli jo nuorella iällä löytäneensä kaikenkattavan yhteiskunnallisen teorian, on kirjoittajana hyvin erilaisessa asemassa kuin 30-vuotias insinööri, joka on kokenut elämässään onnistumisten, epäonnistumisten ja niiden välissä olevien hetkien sarjatulen. Monet individualismia korostaneista julistuksistani olivat yhtä aikaa poliittista ideologiaa ja oman egoni heijastumaa. Voidaankin sanoa, että hain tuohon aikaan poliittisesta teoriasta oikeutusta henkilökohtaisille tarpeilleni, joka myös väistämättä hämärsi näiden kahden asian välistä eroa. On hyvä muistaa, että poliittiset ideologiat eivät ole koskaan objektiivisia, sillä niitä tulkitseva ihminen on aina subjektiivinen toimija, joka näkee jokaisessa aatteessa vain ne asiat, jotka vastaavat hänen omia tarpeitaan.
Olen sanonut monille ihmisille vuosien aikana, että poliittiset mielipiteemme ovat paljaimmillaan henkilökohtaisten toiveidemme, kykyjemme ja arvojemme heijastumia. Kun jokin asia muuttaa perustavanlaatuisesti ihmisyksilön henkilökohtaisia ominaisuuksia, myös hänen maailmankatsomuksensa tuppaa usein muuttumaan. Ihmisen on esimerkiksi helppo kieltää ja vastustaa asioita, joita hän ei itse elämässään tarvitse, kuin myös oikeuttaa yhteiskunnallisessa ajattelussaan niitä asioita, jotka tuovat hänelle itselleen mielihyvää ja onnistumisen tunteita. Henkilö, jonka omassa luonteessa esiintyy esimerkiksi tunnekylmyyttä, kilpailuhenkisyyttä ja riippumattomuutta muista, ajautuu väistämättä sen kaltaiseen poliittiseen viiteryhmään, joka antaa näille persoonallisuuden piirteille eniten vastakaikua. Tämä ajautuminen on selvästi nähtävissä erityisesti niissä poliittisissa yhteisöissä, joiden toiminta on puhdasta harrastetoimintaa, ilman välitöntä materiaalista hyötyä.
Ideologinen kasvu ei kuitenkaan ole kiinni pelkästään ihmisyksilön omista valinnoista, vaan siihen vaikuttavat väistämättä myös ympäristössä esiintyvät ärsykkeet ja kyseisiin ärsykkeisiin reagoivat muut ihmiset. Nämä ärsykkeet pakottavat meidät valitsemaan ensinnäkin sen viiteryhmän, johon haluamme samaistaa itsemme, kuin myös sen ryhmän, jota vastaan suuntaamme oman toimintamme. Oman aatteellisen kehitykseni kannalta merkittävin muutos onkin tapahtunut omassa poliittisessa viiteryhmässäni, siinä missä vastustajikseni määrittelemäni tahot ovat pysyneet melkoisen samoina. Todettakoon kuitenkin, että ne perusteet, joilla aiemmin vastustin esimerkiksi vasemmistoa, EU:ta tai monikulttuuria, ovat kokeneet vuosien aikana melkoisen muutoksen. Aiemmin vastustin niitä pääosin siksi, koska ne eivät iskulauseistaan huolimatta ajaneet ”oikeaa yhdenvertaisuutta”. Nykyään vastustan tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden ihannetta itsessään. Libertarismi toimi omalla kohdallani ensiaskeleena egalitarismin kyseenalaistamiselle, josta tulikin lopulta nykyisen maailmankatsomukseni yksi hallitsevimmista elementeistä.
Aiemmasta libertaarista maailmankatsomuksestani eheytyminen oli monisyinen prosessi, eikä sen taustalta löydy vain yhtä dramaattista kääntymisen hetkeä. Olin suhteellisen aikaisessa vaiheessa aikuisikääni (viimeistään vuonna 2010 ilmestyneestä norjalaisesta Hjernevask-dokumentista lähtien) hyväksynyt ihmisten välillä esiintyvien biologisten erojen olemassaolon, jotka selittivät ihmisten toisistaan poikkeavaa käyttäytymistä. Miesten ja naisten väliset tuloerot johtuivat erilaisista preferensseistä, jotka olivat synnynnäisten ominaisuuksien aiheuttamia. Mustien, valkoisten ja aasialaisten erot koulumenestyksessä, elintavoissa ja rikollisuudessa olivat myös mahdollisesti synnynnäisten erojen aiheuttamia, eikä mikään määrä julkisen vallan tekemiä toimenpiteitä saisi näitä eroja kurottua umpeen. Vaikka en kyseenalaistanutkaan näiden synnynnäisten erojen olemassaolon mahdollisuutta, halusin siitä huolimatta uskoa Thomas Sowellin kaltaisten ajattelijoiden näkemyksiin, joiden mukaan vapaa markkinatalous ja minimivaltio synnyttäisivät lopulta mahdollisuudet kaikkien rotujen ja ihmisryhmien menestykselle. Ja jos ne kykenisivät mahdollistamaan yksittäisten ihmisten ja ryhmien menestymisen, silloinhan ne mahdollistaisivat lopulta myös kokonaisten kansakuntien menestymisen. Tämän kaltainen pohdinta johti kuitenkin väistämättä hieman koomisiin johtopäätöksiin, joiden perusteella hyvinvoivan ja osittain sosialistisen Ruotsin menestys johtui mukamas sen pinnan alla vaikuttavasta kapitalistisesta pohjavireestä, siinä missä Afrikan käytännössä anarkokapitalististen maiden täydellinen takapajuisuus johtuikin jostain rakenteellisesta muotoseikasta, joka vieritti vastuun pois korkealentoisen teorian harteilta.
Tämän kaltainen ajattelu perustui muutamaan aivan perustavanlaatuiseen virheeseen. Ensinnäkin siinä oletetaan, että poliittiset järjestelmät olisivat riippumattomia niiden alaisuudessa elävistä ihmisistä. Mikäli jonkin poliittisen toimenpiteen nähtiin tuottavan haluttuja lopputuloksia yhdessä maassa, sen nähtiin toimivan ihan yhtä hyvin kaikissa muissakin maissa, riippumatta kyseisten maiden asukkaiden kulttuurista, älykkyydestä tai temperamentista. Syy sille, miksi nämä poliittiset onnistumiset tapahtuivat lähestulkoon aina valkoisissa maissa, oli tämän viiteryhmän edustajille puhdas mysteeri. Toinen ilmeinen virhe oli se, että libertaarit halusivat nähdä maailman ainoastaan kilpailevien ideaalien, eivätkä kilpailevien etnisyyksien areenana. Libertaarit eivät koskaan osanneet kunnolla perustella sitä, miksi värilliset vähemmistöt muodostivat kaikissa länsimaissa valkoisista selvästi erottuvan äänestäjäjoukon, ja miksi libertaarien oma ajattelu kaikessa universalistisuudessaan ja mekaanisuudessaan ei koskaan vedonnut mihinkään muuhun ryhmään kuin valkoisiin kauppatieteitä tai insinööritieteitä opiskeleviin heteromiehiin. Kolmas ilmeinen virhe oli liikkeen välinpitämättömyys arvopoliittisia kysymyksiä kohtaan, jonka vuoksi se oli kyvytön kamppailemaan radikaalivasemmistoa vastaan, jonka arvopoliittinen aktivismi sai lopulta valjastettua libertaarien palvomat yksityiset yrityksetkin taisteluun rasismia, transfobiaa ja naisvihaa vastaan.
Kaikkien näiden yhteiskunnallisten haasteiden edessä libertaarit ovat täysin avuttomia, sillä heidän omaa teoriaansa voidaan tehokkaasti soveltaa heitä itseään vastaan. Värillisen ja ainoastaan vasemmistoa hyödyttävän maahanmuuton torjuminen muuttuu mahdottomaksi, sillä maahanmuuton rajoittaminen on itsessään libertaarien ihanteiden vastaista. Yksityisten yritysten muuttuminen vasemmistolaisiksi ajatushautomoiksi voidaan helposti kuitata yksityisten yritysten oikeudella päättää itse asiakkaistaan, eikä modernin identiteettipolitiikan negatiivisia seurauksiakaan saisi arvostella ilman, että henkilö muistaa joka kerta vastustaa kaikkia identiteettipolitiikan muotoja, mukaan lukien valkoista identiteettiä. Lopulta libertaarit huomaavatkin olevansa tilanteessa, jossa heidät on suljettu kaikilta julkisilta foorumeilta vastustajiensa toimesta, eikä heillä ole enää mitään mahdollisuutta osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun. Todellisuudessa libertaarien ihanteet voivat menestyä ainoastaan valkoisessa korkean luottamuksen yhteiskunnassa, jonka syntymiselle kyseinen aate ei kuitenkaan luo minkäänlaisia mahdollisuuksia.