Minkä kirjan luit viimeksi?

[Astro]

Hannu Mäkelä:Muistan - Lapsuus.

[Banana Joe]

Michael Innes: Matkaava poika.
Suom. Eero Ahmavaara

Tyylikäs ja hallitun humoristinen jännityskertomus arvostetun brittiläisen ydinfyysikon teini-ikäisen pojan lomamatkasta Irlantiin 1940-luvun lopulla. Matkaseuraksi ja kaitsijaksi pestattu kotiopettaja huomaa pian, että tekeillä on outoja asioita. Korkeatasoisen jännitysromaanin henkilöt ovat uskottavia ja viihdyttäviä, ja kerronta kirjallisesti taitavampaa kuin mitä lajityypiltä on tottunut odottamaan. Suomennos on 1950-luvun kelpo laatutyötä, mutta paikoin joustamaton sanakirjamääritelmämäisyydessään - esim. sanaa tyttölapsi (ol. alk. girl) käytetään jatkuvasti ja mitä epäsopivimmissa yhteyksissä. Kaikkiaan ilahduttava löytö.

Lukuun menee

[kahtia sahaus]

Katriina Huttunen: Surun istukka (S&S, 2019)

Kirjoittelin rogeen tästä jotain:

Spoiler:

Tämä oli aika pitkään varauksessa, mutta sain viimein haltuuni. Pitää ehkä ostaa itselle myös hyllyyn, tai haluaisin. Löysin tästä paljon ajatuksia ja kappaleita ja virkkeitä, joiden ääreen haluaisin palata tai jotka haluaisin kirjoittaa johonkin ylös. Laitoin nyt Throatin Bareback (Stripped & Remasked) -2CD:n ensimmäisen levyn soimaan, sen äänimaisemat saavat nyt soida taustalla kun kirjoitan tästä ylläolevassa kuvassa näkyvästä kirjasta jotain. Ensinnäkin, lainaten:

Mutta suurin kaikista on suru

Naisen tytär on tehnyt itsemurhan. Selviää, että masennukseen sairastunut tytär on lunastanut apteekista kahtena peräkkäisenä päivänä kaikki hänelle määrätyt reseptilääkkeet. Minkäänlaista viestiä tytär ei ole jättänyt.
Mikään äidin elämässä ei enää koskaan ole kuten ennen. Suru on tullut hänen elämäänsä jäädäkseen. Lohtua ei ole.
Äidin koti on nyt vanhalla hautausmaalla, jonka hautoja katsellessaan hän tuntee kuuluvansa johonkin. Vain siellä hän tuntee hetken rauhaa, siellä hän voi olla tyttärensä luona, surunsa kanssa.
Menetyksen mukana tulee viha. Itsesyytökset, raivo, pettymys itseen, toisiin. Pelko, kauhu, häpeä. Katumus. Mutta suurin kaikista on suru. Ja syvän surun keskellä on salaisuus, tytär, lapsi jota ei enää ole.
Menetyksen mukana tulevat myös sanat. Nainen alkaa kirjoittaa, eikä hän halua lopettaa.
Surun istukka on Katriina Huttusen omaelämäkerrallinen esikoisromaani, joka on täynnä epätoivoa, raivoa ja yllättävää kauneutta. Kertoja katsoo armottomin silmin elämää, kuolemaa, itseään ja ihmisiä ympärillään. Romaani ravistelee lukijaa kohtaamaan kuoleman tabut ja kyseenalaistaa koko olemassaolollaan kulttuurin, joka haluaa unohtaa kuoleman jokapäiväisen mahdollisuuden.

Toiseksi: tämä kosketti nyt tosi kovasti. Kirjoittaja on armoton maailmaa, masennuksen medikalisaatiota, apteekkareita, Valviraa ja Fimeaa, itsekkäitä ystäviä ja tuttavia ja heiloja ja, aivan erityisesti ja ensisijaisesti, itseään kohtaan. Surun istukka ei ole kertomus, joka päättyisi jonkinlaiseen "hyväksymiseen" tai "eteenpäin menemiseen" tai "armoon". Ei, Huttunen on ankara, ankarista ankarin, niin syyttäjä, tuomari kuin syytettykin (ja: syyllinen). Ei banaliteetteja, ei polkua ahdingon kautta valoon. Teksti riipii ja raatelee, runnoo rikki.

Satunnainen lainaus:

Itsemurhan tehneen lapsen äiti on talvipakkasessa värjöttelevä pystyyn kuivunut maksaruoho, sammaloitunut hautakivi jonka kylkiä jäkälä peittää. Hautausmaan terve home. Mustarastaat saattelevat kulkuani kalmiston poikki. Ajattelen miten vaikea monelle kolumbaarioon haudatun läheiselle avotulikielto on, mutta kun kynttilät sytytetään ikkunoiden ulkopuolelle, ne valaisevat tasapuolisesti kaikkia ja ovat ikään kuin jokaista kuollutta varten. Kolumbaario on yksilöllinen joukkohauta. Säilömö.

Bonus: Kirjan sivuilla törmäsin kahteen (ihan omilla nimillään mainittuun) tuttavaan, mikä oli vähän hämmentävää. Toisen yhteydessä säikähdin ihan kunnolla.

[Ananaskääpiö]

Luin ton Huttusen holokaustikirjallisuus-kirjan, minkä aihepiiri on kai osana surutyötä tai käsittelyä.

[kahtia sahaus]

Luin ton Huttusen holokaustikirjallisuus-kirjan, minkä aihepiiri on kai osana surutyötä tai käsittelyä.

Tää on mulla ollut jonkin aikaa varauksessa, toivottavasti tulee pian.

[Rage Kandelin]

Pidin sapatti vuoden ja luin Apulanta kirian.

[Astro]

Hannu Mäkelä:Muistan - Nuoruus.

[Astro]

Hannu Mäkelä:Muistan - Elämän oppivuodet.

[Ananaskääpiö]

Eeva Joenpelto: Sataa suolaista vettä

Lohja-saaga oli vissiin alunperin trilogiaksi tarkoitettu ja tämä sen päätösosa, mutta se muuttu. 20-luvun loppua eletään ja Lohjallekaan "ulkopuolisten" juurtumista ei voi estää. Hauskasti kun juuri luki Walter Ahlstömin elämäkerran niin tässäkin on kunnon sahabisneksiä ja lakkoja. Vasemmiston hajaantuminen on isossa osassa tässä kuin edellisessäkin osassa. Jotenkin tuntuu, että henkilöhahmot alkavat saada jonkinlaista otetta ympäröivästä maailmasta ja jonkinlaista tasaantumista, mutta luetaas nyt se neljäskin osa.

[seksikeinutuoli]

Saul Bellow: Tartu tilaisuuteen

[seksikeinutuoli]

Antoine de Saint-Exupéry: Pikku Prinssi

[Hexa]

Arja Tiainen: Lapsilta kielletty!

[Ananaskääpiö]

Brander, Cederberg, Iitti, Niemelä (toim.): Perttu Häkkinen -Valonkantaja

Sopi tällaiseen kirjoituskokoelmaan hyvin palasteleva lukutyyli ja aika pitkään tämä sitten luvussa olikin. Osa jutuista ei ollut niin kiinnostavia kuin toiset, mutta kiinnostavaa ja koskettavaa oli tarpeiksi.

[Astro]

Hannu Mäkelä:Muistan - Otavan aika.

[OJ Petkunterä]

Umberto Eco: Numero Zeron tapaus. Suom. Helinä Kangas

Econ viimeiseksi jäänyt romaani on satiiri mediasta, politiikasta ja Italian sodanjälkeisestä yhteiskunnasta. Berlusconia muistuttava pohatta perustaa 1990-luvulla Milanossa pseudosanomalehden uhkaillakseen ja kiristääkseen sillä tiensä maan korkeimpiin ja eksklusiivisimpiin piireihin. Hanke muuttuu vaaralliseksi, kun salaliittoihin ja salaliittoteorioihin hurahtanut toimittaja ryhtyy selvittämään totuutta Mussolinin viimeisistä päivistä.
Vähän hajanaista ja tuntuu hieman loppuvan kesken tai ainakin kaipaavan lisää kehittelyä ja juonta – ehkä kirjailijan sairaus pakotti kiirehtimään, tiedä häntä. Selvästi kuitenkin heikompi kuin aiemmat lukemani Ecot. Parhaat osiot ovat toimituspalavereita, joissa irvitään journalismia ja tabloidinlukijoita. Selitetään esimerkiksi, miten lehti vastaa kieltävästi oikaisupyyntöön, jonka lähettänyt henkilö on lehdessä väitetty osalliseksi Julius Caesarin murhaan. Kirjassa oletetaan lukijan olevan jossain määrin perillä Italian poliittisesta historiasta, ja mediasatiirista kasvaakin koko italialaisen yhteiskunnan läpäisevän epäluottamuksen, konspiratorisen ajattelun, paranoian, korruption ja typeryyden kitkerä tuomio, jossa ei nähdä juuri aiheita toiveikkuuteen.