#67
Post
by Trollface-mies » 07 Jul 2024, 21:03
Jos nyt jotain nostais esille, niin meillä on kolme flashpointia. Vuosi 1918, talvi- ja jatkosota ja suomettuneisuus.
Näiden pohjalta luodaan sitten nykyäänkin historiaselityksiä, joiden kautta perustellaan nykymaailmassa tehtyjä toimia kiintoisalla tavalla. Sipilän hallituksen työvoimapolitiikka nähtiin jo aikoinaan valkoisen Suomen kunnianpalautuksena, ja Jari Ehrnrooth kirjoitteli ihan vakavissaan siitä, miten aktiivimalli merkitsi irtautumista punaisen Suomen varjosta. Tällä hetkellä on vastaavasti meneillään selvä revanssi siitä kun tässä välillä oli tamperelaisen nuoren naisdemarin johtama hallitus.
Ylipäätään oikeistolaisessa historiakäsityksessä halutaan nähdä sotienjälkeinen konsensus-Suomi vain jonkinlaisena historiallisena oikkuna, jossa esimerkiksi ammattiyhdistysten asema ei suinkaan ollut omaehtoisen yhteiskunnallisen kehityksen tulosta, vaan perustui vain kylmän sodan ja suomettuneisuuden synnyttämään asetelmaan. Tämä selittää nykyhallituksen patologisen himon murskata ammattiliitot. Siinä soditaan Neuvostoliittoa vastaan, näin se koetaan.
Ja totta kai asiaan kuuluu, että sotienjälkeistä hyvinvointivaltiota halutaan kyllä nostalgisesti vaalia, mutta sitä ei nähdä työväenliikkeen ansiona. Hyvinvointiyhteiskunta spinnataan mielellään kokonaan oikeiston ansioksi.
Ja sitten on tietysti kulttuurisodat. Jostain kumman syystä yhä vieläkin parin vuoden välein alkaa mouhoaminen siitä, miten Väinö Linna oli stalinisti tai vähintäänkin historian vääristelijä.
No mistä tämä kaikki kumpuaa? Olen kovasti pitänyt Wolfgang Schivelbuschin "Tappion kulttuuri" -teoksesta, joten luodaanpa lyhyt katsaus siihen. Schivelbusch esitteli teoksessaan kolme modernia esimerkkiä tappion kärsineistä yhteiskunnasta, jotka yrittivät tulla toimeen tappionsa kanssa. Yhdysvaltain etelävaltiot; Ranska vuoden 1871 jälkeen; ja vuoden 1918 jälkeinen Saksa. Nämä ovat aika helppoja esimerkkejä. Vituiks meni kaikilla, ja seurauksena oli rasismi, revansismi ja natsismi.
Siirrytäänpä sitten Suomeen. Valkoisen Suomen perinnössä näkyy hieman monitahoisempi piirre: se ei ole suoranaisesti tappion kulttuuria, koska valkoiset voittivat vuoden 1918 sodan, mutta siinä on kyse, valkoisesta perspektiivistä jos asiaa tarkastelee, eräänlaisesta menetetyn voiton kulttuurista.
Oula Silvennoinen on puhunut fasismin alkusyitä kuvatessaan "syrjäyttämisen ja marginalisoinnin" kokemuksista, joiden pohjalta luodaan militantteja ja kumouksellisia pyrkimyksiä. Hieman samalla tavoin kuin vasemmistossa, mutta konservatiivisten ja kiihkokansallisten arvojen puolesta. No, meillä Suomessa vuoden 1918 voittoon voimakkaasti sitoutuvilla oli ja joillakin on yhä se tuntemus, että heiltä on viety jotain, joka heille oikeuden myötä kuuluisi. Eli heiltä on riistetty se voitto. Se riistettiin heiltä vuosina 1944-1945.
Ja koska kyse on kansallisesti tärkeästä asiasta, sitä ei ole viety vain heiltä, vaan koko Suomelta: oikeus voittoon, oikeus kunniaan, oikeus kansakunnan syntytarinaan, jonka perustana on voitettu sota, ja sitä myöten oikeus itsenäisyyteen. Toisin sanoen, oikeus historiaan; ei ainoastaan omaan historiaan, vaan sellaiseen historiaan, jonka pitäisi olla kansakunnan yhteistä historiaa. Mikään tutkimuksen tai tulkintojen vapaus ja moninaisuus ei tätä tunnetta lievitä, koska tämän menetyksen tunteen voi palauttaa vain palauttamalla heille kuuluvan status quon ja hegemonian.
Miten tähän päästiin? Viime kädessä kaikki vuoden 1918 sotaan liittyvät traumat nousivat valkoisellakin puolella siitä, että sota oli maata jaksanut kansalaissota, ja vaalittua voiton kulttuuria oli tämän vuoksi täysin mahdotonta saada juurrutettua kansakunnan yhteiseksi omaisuudeksi. Vuoden 1939-1940 talvisodan jälkeen seurasi lyhyt historianvaihe, jossa maan eliitti vuoden 1918 valkoista ylipäällikköä myöten tuumasi ykskantaan, että ehkäpä on turha edes yrittää; kansakunnalla oli nyt käytössään paljon tuoreempi ja taatusti yhteinen sotamyytti.
Roseliuksen ohella Tuomas Tepora on sivunnut tätä käännekohtaa. Siinä vaiheessa tilalle astuivat vuoteen 1918 liittyen "kansamme kärsimystien", "veljessodan" ja "murhenäytelmän" narratiivit, joissa tavallaan oli se eheyttävä ja yhdistävä elementti. Nämä selitykset siirtyivät sotienjälkeisenkin ajan historiakäsitykseen ja vaikuttavat yhä edelleen. Vielä tässä vaiheessa, eli heti talvisodan jälkeen, prosessi tapahtui siten, että valkoinen Suomi silloisine instituutioineen oli siinä mukana.
Ongelmana on nähdäkseni se, ettei tämä prosessi silloisessa muodossaan saanut jatkua. Menetetyn voiton tunne kumpuaa siitä, että vuosi 1944 peitti alleen vuoden 1940. Se peittää sen edelleenkin. Torjuntavoitto-puheet sikseen, mutta viime kädessä vuoden 1944 lopputulos oli, että valkoisen Suomen keskeiset instituutiot, ennen muuta suojeluskuntajärjestö, lakkasivat olemasta, vieläpä niin, että ne lakkautettiin nimenomaan Neuvostoliiton sanelemana.
Kaikki, mikä tapahtui tämän jälkeen, tapahtui valkoisen Suomen perintöön vihkiytyneiden näkökulmasta maassa, jonka ei oltu annettu tehdä omia valintojaan, vaan joka oli kaikessa painostettu Neuvostoliiton ja kommunistien taholta. Siinä samalla oli helppo unohtaa sekin, että valkoisen Suomen perinnön hataruus oli käynyt selväksi jo 1930-luvun lopulla, samoin kuin myös se, että talvisodan jälkeen vanhasta vapaussotamyytistä oli jo de facto kansallisella tasolla luovuttu.
Vuoden 1944 jälkeen tuntemukseksi siis jäi, että voitto oli anastettu, riistetty, ja nämä ryöstäjät vaikuttivat politiikan vasemmalla laidalla. Näkemyksen aiheuttama katkeruus periytyi edelleen kotoisalle oikeistollemme ja sitten myös äärioikeistolle.
(Sivuutan tässä nyt hetkellisesti sen, että sotienjälkeisessä Suomessa monet silloiset vaikuttajat, mukaan lukien muuan presidentinlinnassa istunut henkilö, olivat vuoden 1918 valkoisia rintamamiehiä, jotka itse ja oma-aloitteisesti tekivät tiliä kokemuksistaan tavalla, joka sekin merkitsi irtiottoa niistä vanhoista valkoisista arvoista. Keskityn tässä niihin, jotka eivät ikinä hellittäneet.)
Uutta vauhtia tämä tietysti sai vuosina 1989-1991 ja sen jälkeen, jolloin niinsanottu uuspatriotismi nosti päätään. Noihin aikoihin 1990-luvun alussa käytiin aika paljon keskustelua, jossa yleensä oikeistolaisittain asemoituneet kommentaattorit pyrkivät vuoden 1918 valkoisen voiton kunnianpalautukseen Neuvostoliiton romahduksen kautta. Tässä vaiheessa sekä talvisota että vuoden 1944 loppuratkaisu esitettiin taisteluina, jotka olivat pelastaneet Suomen neuvostovallalta ja Baltian maiden ja Itä-Euroopan kohtalolta.
Koska tilaisuus oli tuolloin otollinen, myös vuoden 1918 valkoisten voitto haluttiin esittää samanlaisena tapahtumana; Suomi oli jo tuolloin pelastettu neuvostovallalta ja myös Stalinin puhdistuksilta. Pertti Haapala on maininnut näistä ulostuloista "Kun yhteiskunta hajosi" -teoksessaan. Tavoite oli siis uuspatrioottinen vapaussodan restauraatio. Se, että sitä ei tuossa vaiheessa sitten kuitenkaan saatu aikaiseksi, todennäköisesti vain lisäsi ärtymyksen tunnetta niissä, jotka sitä havittelivat. Näitä henkilöitä ei ollut paljoa, mutta monesta heistä tuli vaikutusvaltaisia, esimerkiksi Jussi Niinistöstä.
Samalla vakiintui näkemys siitä, että sotienjälkeinen hyvinvointivaltio on historiallinen erhe, ja kellonviisarit pitäisi kääntää takaisin toista maailmansotaa edeltävään aikaan. Arvokonservatiivit halusivat sosiaalipolitiikan ohella suoraviivata myös arvoliberaalin kehityksen, mutta se oli 1990-luvulla jo liian vaikeaa. Ei ole mikään ihme, että oikeiston oli aluksi helpompi hyväksyä arvoliberalismi ja ympätä se hyvinvointivaltion tuhoamiseen tähtäävän politiikan kanssa.
Myöhemmin poliittinen rasismi löi läpi, ja se on tarjonnut porttihuumeena kelpo väylän myös arvoliberalismin alasajon yrittämiseen. Nykyään jopa normipoliitikolta on ihan tavanomaista vastustaa vaikka aborttia. Ja sekin on taistelua suomettuneisuuden aikaa vastaan.
Ihmisten suhde historiaan määräytyy monasti -- liian usein -- heidän poliittisen vakaumuksensa mukaan. Suhde historiaan voi yksinkertaisimmillaan olla ihan silkka identiteettivalinta; halua samastua johonkin, mikä tuntuu oikealta, tuo tyydytystä tai tarjoaa sen mielekkäimmän tuntemuksen.
Tai en tiedä, kirjoittelen jotain paskaa tässä vaan. Jos menis nukkuun, pitää herätä huomenna jotain viideltä taas.
"Sen verta 100% täyttä vihaa, väkivaltaa, solvauksia, olkiukkoiluja ja huonoja käytöstapoja on kaverin ihan random postauksetkin täynnä." --Boromir
