Toksinen terapiakulttuuri

[Mörkyli]

Toihan on ihan typerä juttu mörssää toi Hochschildin alkuperäinen ja työläästi tehty erottelu emotion workin ja emotional labourin välillä yhteen.

Oon miettinyt, miten ton erottelun tekee suomeksi. Varmaan joku on tehnytkin.

Ehdotetaan vaikka: emotionaalinen työ ja emotionaalinen palkkatyö.

Typeryydestä voi olla mitä mieltä vaan, mutta Hochschild has endorsed Hackman’s book

[armashenrik]

Kun isäpuoli kuoli muutamisen vuotta sitten ja soitin tuttavilla koska täytyi puhua joillekkin aika moni sano tätä, että mene terapiaan. Vittu mitä mullkkuja

[skibidi murder]

Toihan on ihan typerä juttu mörssää toi Hochschildin alkuperäinen ja työläästi tehty erottelu emotion workin ja emotional labourin välillä yhteen.

Oon miettinyt, miten ton erottelun tekee suomeksi. Varmaan joku on tehnytkin.

Ehdotetaan vaikka: emotionaalinen työ ja emotionaalinen palkkatyö.

Typeryydestä voi olla mitä mieltä vaan, mutta Hochschild has endorsed Hackman’s book

No kai se ny voi olla hyvä kirja muuten.

[Huolestunut keskiluokka]

En tiiä mutta tuli taas mieleen kun yksi kaveri ei meinannut uskoa kun sanoin etten ole koskaan käynyt psykiatrilla tai psykologilla.

Ite etehdyin pari kertaa käymään mutta kun terapeutti neuvoi että kannattaa nukkua hyvin, syödä säännöllisesti ja keittää lapsille puuroa aamupalaksi, totesin että ihan hyviä neuvoja mutten varsinaisesti ole niitä vailla ja lopetin.

Kuulostaa ihan hyviltä neuvoilta noin alkuun pääsemiseksi terapiakeskusteluissa. Veikkaan et tollasia perusasioita ehdotellaan haasteiden kartoitusvaiheessa, että päästään tietynlaisesta peruspisteestä kohti ydinhaasteita, sinne mistä vaikka masennus ja ahdistuneisuus kumpuaa. Normoihmisiähän ne terapeutit usein on pohjimmiltaan, lähtee normokulmasta liikkeelle. Tunnen poikkeuksiakin, vanhoja punkkareita yms.

Multa on yleensä erilaisissa kartoituksessa tentattu just et millaset on perusrutiinit, liikunta ja alkoholinkäyttö, saanko asioita tehtyä ja niistä tyydytystä jne.

Noi vaan kuulostaa usein tosi erikoiselta noi ihmisten avunhakemisprosessit, kun usein tuntuu että ollaan kovin yllättyneitä kun ei vaan ohjata terapiaan, terapia ei vaan tikkaa henkistä haavaa ja elämäntilannetta ekasta kerrasta alkaen ja on aika tommosta kömpelöäkin joskus alkuhapuiluissa, ei ollenkaan ole sopivin hoitomuoto just sille yksilölle tai ihan vaan kemiat tietyn terapeutin kanssa ei toimi.

Mut joo tuolla oli hyvin avattu (edit. kiitos esim. Tollundin mies) sitä laajempaa ongelmaa mitä tämmöiseen terapiakulttuuriin liittyy, enkä missään tapauksessa kiistä etteikö sellaista valtaongelmaa olisi ollenkaan.

Sit on tietysti myös paskoja terapeutteja, haastavia terapoitavia jne.

Olen mieleen liittyvissä kriisitilanteissa ensin hakeutunut ongelmineni saatavilla olevan terveydenhuollon pariin, tehnyt noi terapianavigaattorit yms. masennus- ja ahdistuskartoitukset ja saanut ensin joltain arvioivalta asiantuntijalta keskusteluapua muutaman kerran. Minun kohdallani ei yleensä olla suositeltu terapiaa hoitomuotona. Viimeksi ehdotettiin mut totesin itse, että sillä kertaa ehdotettu lyhytterapia ei ole minulle paras mahdollinen varsinkaan siinä kohtaa ja sain vastauksen, että vaikuttaisi että olen hyvin perillä tilanteestani ja se on varmasti ihan valistunut päätös. On kuitenkin jätetty joku ikkuna auki jos tilanne kriisiytyy jälleen.

No joo tää nyt tämmöstä tarinointia, mut yritin kai avata henkilökohtaisesta kulmasta et miten noi terapian ja terapiapuheen ongelmat on kaksisuuntaisia ja omalla kohdalla ei ole terveydenhuollon tasolla ainakaan tullut toksista terapiakulttuuria vastaan, enemmänkin olen sellaista kohdannut niiden toimesta jotka ite ovat uskoneet siitä kostuneensa eivätkä ymmärrä ettei kaikille sovi ja sit käänteisesti sellaisia mustavalkoisia tarinoita miksi toivottu ja yritetty terapia ei oo onnistunut, joten se on tietysti kaikki toksista huuhaata.

[Mörkyli]

Toihan on ihan typerä juttu mörssää toi Hochschildin alkuperäinen ja työläästi tehty erottelu emotion workin ja emotional labourin välillä yhteen.

Oon miettinyt, miten ton erottelun tekee suomeksi. Varmaan joku on tehnytkin.

Ehdotetaan vaikka: emotionaalinen työ ja emotionaalinen palkkatyö.

Typeryydestä voi olla mitä mieltä vaan, mutta Hochschild has endorsed Hackman’s book

No kai se ny voi olla hyvä kirja muuten.

Juu tietty, tosin mä valkkasin nyt on jutun vaan siksi, että täällä kyseltiin, että mitä se tunnetyö on ja tossa oli noita esimerkkejä että mitä se vois olla. Samassa jutussa nyt vaan sattui toi alkuperäinen ajatus ja kysyin siksi, että meinaatko sitä ajatusta.

[Huolestunut keskiluokka]

Kun isäpuoli kuoli muutamisen vuotta sitten ja soitin tuttavilla koska täytyi puhua joillekkin aika moni sano tätä, että mene terapiaan. Vittu mitä mullkkuja

Tökerösti sanottu, mutta voi ymmärtää myös mistä kumpuaa. Ei silleen pitäis tietty töksäyttää.

Läheiset (saati tuttavat) ovat läheisiä omine ongelmineen, ne saattavat olla liian "lähellä" ja ruohonjuuritasolla toimiakseen tietynlaisena kaivattuna keskusteluapuna vaikeissa tilanteissa.

Mulla on läheisiä, joiden pitäisi hakeutua avun piiriin kriiseissään ja olen heitä aikani kuunnellut ja yrittänyt auttaa, vain todetakseni, että en ole oikea taho siihen ja se hajottaa myös mun psyykettä.

Otan osaa, oma isäni lähti pari vuotta sitten ja eri mutkien kautta sekin on johtanut siihen, että täytyi hakea ammattiapua siksikin, etten kuormittaisi läheisiäni tai vähentäisi minuun tukeutuvien ihmisten haasteita osaamattomuuttani olla itse keskusteluapuna.

[skibidi murder]

Joo meinaan. Emotional labour oli tunteiden riiston tarkastelua palkkatyön kontekstissa ja vaikka sillä on yhteyksiä yksityiselämän tunnevuorovaikutukseen ja mm. sen sukupuolittuneisuuteen ja muihin kulttuuris-rakenteellisiin seikkoihin, siinä on keskeistä yleensä tietyt ylhäältä päin sanellut ja usein myös todella tiukat normit, siinä missä yksityiselämässä tapahtuva tunnetoiminta on vapaampaa ja avoimempaa. Emotionaalisen (palkka)työn tarkastelussa voidaan myös kiinnittää huomiota muihin kuin mukaviin tunteisiin tai tarpeiden huomiointiin. Esim. Hochschild pani merkille, että laskujen perinnässä asiakkaita uhkaillaan ja peloitellaan.

[Kapteeni Lara Corleone Koukku]

Täällä on varmaan jo tuotu tämäkin kulma esiin mutta tuodaan silti uudestaan, että kehotus terapiaan menemisestä tuntuu aika paskalta jos ei ole mahdollisuutta sellaiseen, esim. jos kelan terapiatuet on jo käytetty tai jos on työkyvyttömyyseläkkeellä jolloin sinne on paljon hankalampi putki. Itse olen jälkimmäisessä tilanteessa ja on se työn alla sinne hakeutuminen, ollut jo aivan todella monta vuotta. Nyt on ehkä nippa nappa jaksamista yrittää katsoa arpaonni loppuun asti, mutta kaikilla minun tilanteessani olevilla ei todellakaan ole sitä jaksamista.

[Kapteeni Lara Corleone Koukku]

^ ja noissa kelan terapioissakin on vielä se omavastuuosuus mikä on helposti aivan liikaa köyhälle. Eläkeläisen vaihtoehdossa on sentään se hyvä puoli, että kela maksaa sen kokonaan jos sinne sattuu pääsemään.

[Mörkyli]

Joo meinaan. Emotional labour oli tunteiden riiston tarkastelua palkkatyön kontekstissa ja vaikka sillä on yhteyksiä yksityiselämän tunnevuorovaikutukseen ja mm. sen sukupuolittuneisuuteen ja muihin kulttuuris-rakenteellisiin seikkoihin, siinä on keskeistä yleensä tietyt ylhäältä päin sanellut ja usein myös todella tiukat normit, siinä missä yksityiselämässä tapahtuva tunnetoiminta on vapaampaa ja avoimempaa. Emotionaalisen (palkka)työn tarkastelussa voidaan myös kiinnittää huomiota muihin kuin mukaviin tunteisiin tai tarpeiden huomiointiin. Esim. Hochschild pani merkille, että laskujen perinnässä asiakkaita uhkaillaan ja peloitellaan.

Kiitos tiivistelmästä!

[Mörkyli]

Emotionaalista palkkatyötä toki oonkin paiskinut melkoisesti.

[ei vittu mikä meno]

En tiiä mutta tuli taas mieleen kun yksi kaveri ei meinannut uskoa kun sanoin etten ole koskaan käynyt psykiatrilla tai psykologilla.

Ite etehdyin pari kertaa käymään mutta kun terapeutti neuvoi että kannattaa nukkua hyvin, syödä säännöllisesti ja keittää lapsille puuroa aamupalaksi, totesin että ihan hyviä neuvoja mutten varsinaisesti ole niitä vailla ja lopetin.

Kuulostaa ihan hyviltä neuvoilta noin alkuun pääsemiseksi terapiakeskusteluissa. Veikkaan et tollasia perusasioita ehdotellaan haasteiden kartoitusvaiheessa, että päästään tietynlaisesta peruspisteestä kohti ydinhaasteita, sinne mistä vaikka masennus ja ahdistuneisuus kumpuaa. Normoihmisiähän ne terapeutit usein on pohjimmiltaan, lähtee normokulmasta liikkeelle. Tunnen poikkeuksiakin, vanhoja punkkareita yms.

Spoiler:

Multa on yleensä erilaisissa kartoituksessa tentattu just et millaset on perusrutiinit, liikunta ja alkoholinkäyttö, saanko asioita tehtyä ja niistä tyydytystä jne.

Noi vaan kuulostaa usein tosi erikoiselta noi ihmisten avunhakemisprosessit, kun usein tuntuu että ollaan kovin yllättyneitä kun ei vaan ohjata terapiaan, terapia ei vaan tikkaa henkistä haavaa ja elämäntilannetta ekasta kerrasta alkaen ja on aika tommosta kömpelöäkin joskus alkuhapuiluissa, ei ollenkaan ole sopivin hoitomuoto just sille yksilölle tai ihan vaan kemiat tietyn terapeutin kanssa ei toimi.

Mut joo tuolla oli hyvin avattu (edit. kiitos esim. Tollundin mies) sitä laajempaa ongelmaa mitä tämmöiseen terapiakulttuuriin liittyy, enkä missään tapauksessa kiistä etteikö sellaista valtaongelmaa olisi ollenkaan.

Sit on tietysti myös paskoja terapeutteja, haastavia terapoitavia jne.

Olen mieleen liittyvissä kriisitilanteissa ensin hakeutunut ongelmineni saatavilla olevan terveydenhuollon pariin, tehnyt noi terapianavigaattorit yms. masennus- ja ahdistuskartoitukset ja saanut ensin joltain arvioivalta asiantuntijalta keskusteluapua muutaman kerran. Minun kohdallani ei yleensä olla suositeltu terapiaa hoitomuotona. Viimeksi ehdotettiin mut totesin itse, että sillä kertaa ehdotettu lyhytterapia ei ole minulle paras mahdollinen varsinkaan siinä kohtaa ja sain vastauksen, että vaikuttaisi että olen hyvin perillä tilanteestani ja se on varmasti ihan valistunut päätös. On kuitenkin jätetty joku ikkuna auki jos tilanne kriisiytyy jälleen.

No joo tää nyt tämmöstä tarinointia, mut yritin kai avata henkilökohtaisesta kulmasta et miten noi terapian ja terapiapuheen ongelmat on kaksisuuntaisia ja omalla kohdalla ei ole terveydenhuollon tasolla ainakaan tullut toksista terapiakulttuuria vastaan, enemmänkin olen sellaista kohdannut niiden toimesta jotka ite ovat uskoneet siitä kostuneensa eivätkä ymmärrä ettei kaikille sovi ja sit käänteisesti sellaisia mustavalkoisia tarinoita miksi toivottu ja yritetty terapia ei oo onnistunut, joten se on tietysti kaikki toksista huuhaata.

Niin tai siis itellä ei ollut itse asiassa kyse terapeuttista tai terapiasta (vaikka niin väärin sanoin) vaan työpsykologista. Soittelin terveyskeskukseen vai olikohan jopa ihan netissä joku tsätti jonne kirjoittelin yöllä että vähän liikaa käy mielessä itsemurha, ja sitä kautta päädyin tommoseen. Siitä olisi sit voinut jatkaa johonkin varsinaseen terapiaan jos olis katsottu tarpeelliseksi. Mutta parin käynnin jälkeen totesin että hommat alkaa olla paremmassa jiirissä ja aika joutavalta tuntui jutustella mitään jonkun ventovieraan kanssa joka kertoo asioita jotka jo tiedän valmiiksi. Nii sit totesin että juuuh jatkan keskenäni näitä sessioita. Toisilla toki voi toimia paremmin eri tai samoihin ongelmiin

[suoranaista mielenvikaisuutta]

Oma kokemukseni työelämässä asiantuntijatehtävässä toimivana on, että naisena multa odotetaan huomattavasti empaattisempaa, ymmärtävämpää ja kuuntelevampaa otetta kuin mieskollegoilta, vaikka se tekee mun työstä usein vaikeampaa ja johtaa keskustelujen teemat kauas niistä, missä pitäisi oikeasti olla. Ollaan vertailtu kokemuksia aika paljon kollegoiden kanssa, ja todella harva samassa ammatissa toimiva mies kuvaa sellaisia tilanteita, että puheluista menee suuri osa asiakkaan itkukohtauksen lohdutteluun tai erittäin pitkien avautumissähköpostien lukemiseen ja mulla se taas on ihan basic, vaikka se ei sinänsä tosiaan kuulu mun työnkuvaan kun en ole mikään terapeutti enkä hoida sitä asiakasta tai hänen mielenterveyttään. Jotkut miespuoliset kollegat myös saattaa suht tylysti keskeyttää, jos keskustelu menee kovasti relevantin aihepiirin ulkopuolelle mutta jos itse yritän sitä edes hennosti ohjaten, niin suhtautuminen ei ole hyvä. Tällaisena itse koen sen odotuksen siitä, että nainen tekee tunnetyötä työssäänkin, eli sellainen jatkuva empaattisuuden oletus. Teen paljon enemmän jatkuvasti, että asiakkaalla olisi hyvä olla.

[Mörkyli]

Juu samaistumista suoranaista mielenvikaisuutta henkilön kommentteihin.

[skibidi murder]

Spoiler:

Oma kokemukseni työelämässä asiantuntijatehtävässä toimivana on, että naisena multa odotetaan huomattavasti empaattisempaa, ymmärtävämpää ja kuuntelevampaa otetta kuin mieskollegoilta, vaikka se tekee mun työstä usein vaikeampaa ja johtaa keskustelujen teemat kauas niistä, missä pitäisi oikeasti olla. Ollaan vertailtu kokemuksia aika paljon kollegoiden kanssa, ja todella harva samassa ammatissa toimiva mies kuvaa sellaisia tilanteita, että puheluista menee suuri osa asiakkaan itkukohtauksen lohdutteluun tai erittäin pitkien avautumissähköpostien lukemiseen ja mulla se taas on ihan basic, vaikka se ei sinänsä tosiaan kuulu mun työnkuvaan kun en ole mikään terapeutti enkä hoida sitä asiakasta tai hänen mielenterveyttään. Jotkut miespuoliset kollegat myös saattaa suht tylysti keskeyttää, jos keskustelu menee kovasti relevantin aihepiirin ulkopuolelle mutta jos itse yritän sitä edes hennosti ohjaten, niin suhtautuminen ei ole hyvä. Tällaisena itse koen sen odotuksen siitä, että nainen tekee tunnetyötä työssäänkin, eli sellainen jatkuva empaattisuuden oletus. Teen paljon enemmän jatkuvasti, että asiakkaalla olisi hyvä olla.

Kuulostaa paskalta hommalta, mutta tosi tyypilliseltä. Joissain duuneissa joissa kohdataan mahdollisesti kiihtyneitä tai aggressiivisia asiakkaita suositaan mies-nais-työpareja, koska yleensä jomman kumman läsnäolo saa sen hankalan tyypin kierrokset laskemaan, toisella taas voi olla päinvastainen vaikutus. Eikä kenenkään edes tarvii välttämättä avata suuta. Erot voi johtua kulttuuritaustasta, iästä, jostain henkilökohtaisista asenteista, mistä lie mutta tämmösiä erilaisia vasteita löytyy.