Pienen pojan suuri trauma
John Irvingin menestynein teos oli Suomessakin myyntilistojen kärkisijoilla 30 vuotta sitten. Nuoruudessaan kirjasta vaikuttunut toimittaja Jussi Lehmusvesi luki teoksen uudelleen.
Tilaajille
Jussi Lehmusvesi HS
Julkaistu: 19.11. 2:00 , Päivitetty: 19.11. 10:23
”SINUN ÄIDILLÄSI ON ÄIDEISTÄ PARHAAT TISUT”, Owen Meany toteaa ystävälleen Johnny Wheelwrightille. Pian tämän jälkeen hän kumauttaa äitiä päähän baseball-pallolla ja tämä kuolee.
Erikoinen alku syvälle ystävyydelle.
Ja kommentti erityisen sopimaton.
Sillä niin vaarallisena John Irvingin menestyneimmän romaanin joitain kohtia on pidetty, että puritaanisimmissa amerikkalaiskoulussa Ystäväni Owen Meany (1989) on kielletty vielä tällä vuosituhannellakin.
Syynä on epäilemättä uskonnollisuuden yhdistyminen teinipoikien heräävään seksuaalisuuteen.
”On ironista, että ne kolme kirjaani (Garpin maailma (1978), Oman elämänsä sankari (1984) ja Ystäväni Owen Meany), joita opetetaan eniten yliopistoissa, ovat ne samat, jotka on kielletty monissa kouluissa ja joissakin kirjastoissakin”, kirjailija on itse todennut teoksestaan.
Yksi kirjan mielipiteitä jakava hahmo on Wheelwrightin serkku Hester, joka on seksuaalisesti jopa pelottavan aktiivinen nuori nainen.
Hahmossa on Irvingin mukaan kaikuja hänen omista nuoruudenkokemuksistaan.
Irvingin myydyin romaani on yhä Ystäväni Owen Meany. Sen jälkeen hän on saavuttanut suurin piirtein kaiken minkä kirjailija voi. Hänen kirjojaan on myyty pitkälle toistakymmentä miljoonaa kappaletta, hän on voittanut lukuisan määrän kirjallisuuspalkintoja ja pokannut jopa Oscarin Oman elämänsä sankarin sovitetusta käsikirjoituksesta.
Myös Owen Meanysta tehtiin vuonna 1998 elokuva, tosin Irvingin vaatimuksesta Ystäväni Simon Birch -nimellä.
Vuonna 1989 julkaistu ja Kristiina Rikmanin suomentama romaani alkaakin mahtavasti.
”Kohtaloni on muistaa tuo surkeaääninen – ei äänen vuoksi, eikä siksi, että hän aiheutti äitini kuoleman, vaan siksi, että minun on kiittäminen häntä uskostani Jumalaan: minä olen kristitty Owen Meanyn ansiosta.”
Ystäväni Owen Meany kertoo heti alussa olennaisimman. Siinä kertoja – Johnny Wheelwrightiksi myöhemmin paljastuva mies – kertoo olevansa kristitty ystävänsä ansiosta.
Samalla Owen Meanysta selviää kaksi muutakin asiaa: hänen äänessään on jotain vikaa, ja hän on aiheuttanut kertojan äidin kuoleman.
Jutun kirjoittaja Jussi Lehmusvesi noin 17-vuotiaana ja nykyisin.
Kun Owen Meany ilmestyi, olin seitsemäntoistavuotias. Irving taas oli kirjan ilmestyessä juuri saman ikäinen kuin minä nyt: 47-vuotias.
Olen luultavasti lukenut kirjan melko tuoreeltaan sen ilmestyttyä; kirjahyllystäni löytynyt painos on vuodelta 1990. Käpristyneistä ja turvonneista sivuista päätellen kirja on kastunut, ja muistelen kirjan tipahtaneen joskus kylpyammeeseen nukahdettuani kesken lukemisen.
Varma siitä en ole: muistini ei ole yhtään luotettavampi kuin kirjan kertojankaan.
Sen muistan, että tuo surkeaääninen poika teki minuun aikoinaan suuren vaikutuksen.
Irvingin kirja on tarina kahden pojan ystävyydestä. Owen Meany on pienikasvuinen ja erittäin älykäs lapsi, jonka huomiota herättävin ominaisuus on kuitenkin hänen äänensä. Johnnyn arvelujen mukaan hänen ystävänsä äänijänteet eivät olleet täysin kehittyneet, tai ehkä perheyrityksen kivipöly oli vahingoittanut hänen ääntään.
Irvingin (vai kustannustoimittajan?) neronleimaus on ollut laittaa Meanyn sitaatit kirjaan suurilla kirjaimilla. Näin Owen Meanyn puhe vaikkapa jumalanpalvelusten surkeudesta saa vahvasti megalomaaniset mittasuhteet.
”JUURI KUN MINÄ RUPEAN PITÄMÄÄN JOSTAIN VIRRESTÄ, KAIKKI JYSÄHTÄVÄT POLVILLEEN RUKOILEMAAN. JUURI KUN MINÄ KUUNTELEMAAN RUKOUSTA, KAIKKI POMPPAAVAT PYSTYYN VEISAAMAAN. JA MITÄ TEKEMISTÄ JOLLAIN TYHMÄLLÄ SAARNALLA ON JUMALAN KANSSA? KUKA SEN TIETÄÄ MITÄ MIELTÄ JUMALA ON AJANKOHTAISISTA ASIOISTA? KUKA SIITÄ PIITTAA?”
Edellistä ei kannata ymmärtää väärin. Owen Meany on erittäin uskonnollinen ihminen, ja hänellä on siihen hyvä syykin: hän näkee tulevaisuutensa ennalta.
Kirja ilmestyi suomeksi vuonna 1989.
Pääosa tarinasta kertoo poikien lapsuudesta ja nuoruudesta 1950- ja 1960-luvuilla, mutta mitä pidemmälle teos etenee, sitä lähemmäksi 1980-luvun loppua tullaan.
Irvingin mukaan hänen teoksensa on velkaa toiselle hienolle romaanille. 17-vuotiaana hän luki Günter Grassin Peltirummun, eikä teos ole sen jälkeen ole jättänyt häntä rauhaan.
”Annoin Owen Meanylle [Peltirummun päähenkilön] Oskar Matzerathin nimen alkukirjaimet. Olin jo runsaat kaksikymmentä vuotta aikaisemmin opiskellessani Wienissä – vuosina 1962 ja 1963 – lukenut Peltirummun englanninnoksen, mutta kannoin mukanani sen saksankielistä pokkaripainosta. Peltirumpu auttoi tyttöjen tapaamisessa”, Irving kertoi puhuessaan kirjailijaystävänsä hautajaisissa vuonna 2015.
Kommentti on tyypillinen Irvingille, joka viittaa usein haastatteluissa seksikokemuksiinsa. Hän on esimerkiksi kertonut olleensa viisikymmentäluvulla hormonihuuruissa hyörivä teini, joka kävi kirkossa sunnuntaisin ja ajatteli seksiä kaiken aikaa.
”Olin hullaantunut ikäisiini tyttöihin, kavereitteni äiteihin ja jopa joihinkin vanhempiin poikiin painiseurassani”, Irving on kertonut myöhemmin.
”Tuohon aikaan kaksi kolmannesta seksifantasioistani pelotti minua.”
Suomessa kirjaa odotettiin rauhallisesti. Edellisestä Oman elämänsä sankari -romaanista oli kulunut jo aikaa, eikä uudelta odotettu ihmeempiä.
Hesarissa juonta kuvailtiin yhdellä virkkeellä syksyn uutuuskirjoja esitelleellä listalla.
”11-vuotias Owen Meany vetäisee baseball-pallon kuolettavalla voimalla ystävänsä äidin ohimoon.”
Ilta-Sanomat puolestaan kirjoitti kirjailijan tulevasta Helsingin-vierailusta lakoniseen sävyyn.
”Keskinkertainen ja viihteellinen amerikkalaiskirjailija John Irving tulee jo toisen kerran Suomeen lokakuun alussa.”
John Irwing kävi Suomessa markkinoimassa kirjaansa 2. lokakuuta 1989. (KUVA: Timo Hämäläinen)
Kirjailijan saapuessa Suomeen paljon oli muuttunut. Yhdysvalloissa teos oli ollut tapaus, ja suomalaislehdissä kirjailijaa kerrottiin tituleerattavan ”Dickensin perilliseksi” ja ”kerronnan mestariksi”.
”Ystävämme Owen Meany on harkitusti kirjoitettu romaani, jonka osaset loksahtavat kuin loksahtavatkin lopulta kohdalleen. Tarkkaan pohdittu juoni tuo mieleen uskomattomme käänteineen Kurt Vonnegutin”, Jukka Petäjä kirjoitti arviossaan Hesarissa.
Suomessa kirja pysytteli koko syksyn myydyimpien kirjojen joukossa; sitä myytiin muutamassa kuukaudessa yli kymmenentuhatta kappaletta, mikä on käännöskirjalta huima saavutus.
Muut kustantajat katselivatkin Tammen kustantaman teoksen myyntiä kateellisina, ja Otava rukkasi käännöskirjallisuuslistaansa yleisöä vetävämpään suuntaan.
Muuallakin teos menestyi. Siitä olisi todennäköisesti tullut vuoden myydyin kirja maailmassa, jos Iranin johtaja Ajatollah Khomeini ei olisi luvannut kolmea miljoonaa dollaria kirjailija Salman Rushdien surmaajalle.
Asian saaman julkisuuden ansiosta Saatanalliset säkeet nousi myyntilistalla Owen Meanyakin korkeammalle.
”Soitin Salmanille hänen painuttuaan piiloon ja onnittelin häntä ykköstilasta”, Irving kertoi myöhemmin. ”Salman naurahti ja kysyi haluanko vaihtaa osia?”
Suomen-vierailullaan kirjailija paljasti myös, mikä sai hänet aloittamaan kirjan kirjoittamisen. Irving kertoi kysyneensä itseltään, millainen ihminen vakuuttaisi hänet Jumalan olemassaolosta.
Vastaus oli Owen Meany.
”Halusin näyttää, miten ihmiset ovat valmiita uskomaan niin paljon kuin ovat” hän sanoi Helsingin-vierailullaan. ”Sillä Kristusta ei voi olla olemassa ilman opetuslapsia. Kristuksen ympärillä on aina oltava uskovia.”
Myöhemmissä haastatteluissaan Irving on myös selittänyt syytä seksuaalisesti aggressiivisten naisten toistumiseen romaaneissaan. Owen Meanyn Hesterin lisäksi sellaisia on lähes kaikissa hänen kirjoissaan.
Irving on kertonut joutuneensa 11-vuotiaana itseään huomattavasti vanhemman naisen hyväksikäyttämäksi.
Millään tavoin miellyttävänä hän ei tapahtumaa kokenut.
”Ja silti aina kun kerron tästä toisille miehille, he iskevät silmää ja toteavat, että sehän oli varmaan mahtavaa. Mahtavaa? 11-vuotiaalle? Kuka reagoisi noin, jos uhri olisi 11-vuotias tyttö?”, Irving sanoi Suomen Kuvalehdessä vuonna 2016.
”Vasta vanhempana tajusin, mitä hän oli tehnyt ja miksi tunsin läpi teinivuosieni salamyhkäistä, syyllisyyttä aiheuttavaa ja suorastaan sairasta vetoa huomattavasti vanhempia naisia kohtaan.”
Romaanin elokuvasovitus Ystäväni Simon Birch julkaistiin vuonna 1998. Pääosissa olivat Ian Michael Smith (vas.) , Ashlay Judd ja Joseph Mazzello. (KUVA: ALAN MARKFIELD / HOLLYWOOD PICTURES)
Teini-iän seksuaalikysymyksiin kirjailija palasi kolmannessatoista romaanissaan Minä olen monta (2013). Siinä Billy Abbott -niminen nuorimies huomaa taipumuksensa ihastua ”vääriin ihmisiin” eli toisiin poikiin ja vanhempiin naisiin.
Ystäväni Owen Meanyssa Johnny Wheelwright peittää oman seksuaalisuutensa, mutta Abbott on melkein kirjan alusta asti sinut seksuaalisuutensa kanssa.
Irving on kertonut murrosikäisenä pelänneensä olevansa homo, ja tuntevansa himoa ”vääriin” ihmisiin. Myöhemmin pelko poistui, mutta kirjailijan mukaan varhaiset fantasiat antoivat hänelle opetuksen siitä, miten vaihtelevaa seksuaalinen halu voi olla.
Minä olen monta -romaania onkin pidetty Irvingin suorimpana kannanottona seksuaalivähemmistöihin kohdistuvaa suvaitsemattomuutta vastaan. Yksi syy suorempaan tyyliin lienee hänen poikansa Everett, joka oli 2000-luvun alkupuolella kertonut isälleen olevansa homoseksuaali.
”Olin alkanut kirjoittaa romaania jo ennen keskusteluamme, mutta uskon, sen vaikuttaneen päätökseeni saattaa se loppuun nopeammin” Irving on kertonut. ”Halusin Everettin lukevan sen, kun hän oli alle kaksikymppinen.”
Näin Irving päätti Minä olen monta -romaanissa sen, minkä oli aiemmassa romaanissaan aloittanut.
Nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin luettuna teeman käsittely tuntuu Ystäväni Owen Meanyssa varovaiselta.
Lopussa Owen Meanyn tarina saa täyttymyksensä. Pienestä surkeaäänisestä pojasta kasvaa ennustuksensa mukainen kristushahmo, joka kuolee muiden tekojen tähden.
”EIKÄ YKSIKÄÄN JOKA ELÄÄ JA USKOO MINUUN, IKINÄ KUOLE”, hän sanoo.
Meanya kiinnostavampaa kuitenkin on se, mitä tapahtuu Johnny Wheelwrightille, tarinan kertojalle. Tarinan päätösluvussa hän on katkera ja rikkinäinen mies, joka palaa ystävänsä kuolemaan yhä uudelleen.
Toisin kuin kristikunnalle, hänelle ei viattoman karitsan veri tuonut armoa tai vapahdusta, vaan pelkän syyllisyyden taakan. Hänen pitäisi pystyä päästämään irti ystävänsä kuolemasta ja kyetä siirtymään elämässään eteenpäin.
Nykyisissä uushenkisyyden virittämässä ajassamme kirjan loppu herättääkin kysymyksiä. Olennaista länsimaiselle uushenkisyydelle on ajattelu, jossa kristillisiä aineksia yhdistellään aasialaisten uskontojen oppeihin, tai sitten omaa sisintä tutkitaan esimerkiksi meditaation keinoin ilman uskonnollista kytkentää.
Viimeisellä sivulla tuskainen Wheelwright rukoilee ystäväänsä takaisin.
Vastaako Jumala?
Vai pitäisikö Johnnyn löytää itse itsensä uudelleen?
En sit tiedä onko suomennokseen saatu sama enkä toisaalta ihan joka sivua oo tolla mielellä kattonu läpi. Ihan vitun hieno kirja ja tippa tuli linssiin pariinkin otteeseen lopun paikkeilla.
