Death Metal

[EVIL Chief Satanist]

[youtube][/youtube]

Oli aivan päässyt unohtumaan kuinka kova tämä meksikon Cenotaphin eka kokopitkä on

[....]

^ On päässyt joo, en muista tosta oikein mitään, mut se onkin vähä semmosta musaa. Tenebrous Apparitions EP ihan kova kans, kun on tuossa Distorted Harmony kokiksella.

Uus Undergang menee tsekkaukseen kun tulee semmonen fiilis.

[mikko1]

Uus Death Fortress-rieska ja Cosmic Void Ritual-demo ollu kovassa kuuntelussa. Jälkimmäinen vammasesta nimestä huolimatta aika kovaa jälkeenjääneen miehen Demilichiä.

Ja suositukset myös meikältä Abominator-demoille.

[Lance Pursuit]

jälkeenjääneen miehen Demilichiä

jooh testiin

[Suoraan ignoreen!]

MEMORIAM - to release »The Hellfire Demos III« 7" EP!

The band states:
"This track was never meant for release, it was recorded early on at Hellfire purely for ourselves. Sacrilege, and particularly Tam the vocalist was the reason Karl wanted to be a vocalist himself. If Sacrilege had not existed there would also be no Bolt Thrower as they were the reason Baz BT formed Bolt Thrower to create a band in the same vein. Karl wanted to do some recording with Tam. She lives close to the Hellfire studio so it was just a case of Frank asking his band mate if she would sing on a demo with us. She said yes, we recorded it alongside the other demos then that was it, another tick on Karl's bucket list! We are getting pretty far into the creation of album #2 as we speak. We went through some of our ideas we have stored and came across this demo track, played it again and thought this was just too good not to release! So here we have the final part of the Hellfire demo's. We make no apologies for releasing it on its own on a limited vinyl single. It deserves its own place. It closes the door now on the first year of our journey that we have shared with you all the way from the demos to "For The Fallen". Enjoy!"

No niin kyseessä on siis Sacrilege-cover The Captive, jonka Karl Willets vetää duettona Sacrilegen Tamin kanssa ja B-puolella etsaus. Helvetin hyvältä kuulostaa vaikka onhan tää nyt jo aika postimerkkeilyä jotain yhden coverbiisin seiskoja julkaista.

[....]

LUNARTERIAL, vittu.

[blondi söpöliini]

LUNARTERIAL, vittu.

erittäin kunnolinen levy siinä

[Mike Progehevi]

[....]

Saattaapi olla paras Suomi death metal LP koskaan. Toki hyvä muistaa, että eri asia sitten jos ruvetaan äänitteistä (demot, minarit) ylipäätään puhumaan...

[ManowaRäiä]

Swallowed on pääkaupunkiseudulta käsin vuodesta 2007 operoinut death/doom-yhtye. Muutaman lyhytjulkaisun ja seitsemän vuoden työn jälkeen yhtye julkaisi ensimmäisen, ”Lunarteriar”-nimisen täyspitkänsä viime vuonna.

Tuotos on varustettu rujon anteeksipyytelemättömällä kansitaiteella ja -viholla. Takakantta koristavat kappaleiden nimien sijaan erikoiset symbolit, jotka löytyvät myös lyriikoiden yhteydestä. Itse lyriikat taas on kirjoitettu niin suttuisella käsialalla, että niihin syventyminen vaatii oman aikansa. Kappaleiden selkokieliset nimet löytyvät vasta kansivihon viimeiseltä sivulta. Visuaaliselta toteutukseltaan paketti enteilee kaikin puolin sitä, ettei itse musiikkikaan ole sieltä helpoimmasta, puhtaimmasta tai iloisimmasta päästä.

Eikä se olekaan. Kiekko alkaa ”Opening of the Key”-introlla, helvetillisellä äänikollaasilla joka kasvaa hiljalleen ja ottaa kuulijasta kuristusotteen heti kättelyssä. Vajaan puolentoista minuutin kohdalla meteli pysähtyy ja levyn varsinainen avauskappale ”Reverence Through Darkness” polkaistaan käyntiin. Hidasta ja äärisynkkää runttaamista, joskin rumputyöskentely on aktiivisempaa kuin alan musiikissa yleensä. Alun hidastelun jälkeen tulee täysin varoittamatta pitkähkö blast beat-osio. Mieleeni nousee toistuvasti sama adjektiivi: ”helvetillinen”. Helvetillisen karut soundit, helvetilliset vokaalit, helvetillisiä sävellyksiä. Tunnelman ja soundinsa puolesta tämä epäilemättä toimii likaisen ja primitiivisen black metallin ystäville. Mustissa ja syvissä vesissä uidaan genreluokituksista piittaamatta.

Levyn edetessä peruskaava alkaa selkeytyä: samaa äkkiväärää hidastelu/mättö-vaihtelua on levy pullollaan ja levy tuntuu enemmän yhdeltä kokonaisuudelta kuin kuudelta erilliseltä biisiltä. Mitään hittipotentiaalia ei siis yhdelläkään kappaleella ole, koska sävellykset eivät varsinaisesti erotu toisistaan muuten kuin raitojen numeroinnissa, mutta toisaalta jokainen sävellys antaa tasavahvan kuvan yhtyeestä. Joissain nopeammissa osuuksissa aiemmin mainitut ”helvetilliset” soundit muodostuvat myös ongelmaksi: on häiritsevää, jos joutuu erikseen pohtimaan, kaahataanko tässä nyt lujaa vai suhisevatko vain rumpalin pellit. Mistään aivan räkäisimmästä ääripäästä soundit eivät kuitenkaan ole, sillä pääosin äänimaailma tukee ilmaisua juuri sopivasti. Tokkopa tälläistä musiikkia kukaan edes haluaisi kuunnella kristallinkirkkailla ja puhtoisilla soundeilla.

Useamman kymmenen kertaa levyn kuunnelleena voin sanoa, että levy on äärimmäisen hankalasti sulateltava, eikä ehkä missään kohtaa tulekaan aukeamaan kuulijalleen niin antoisasti, kuin tällaisen levyn toivoisi. Sävellykset kun on tehty käytännössä vain ja ainoastaan mustaan tunnelmointiin nojaten, eikä mitään muita vivahteita ole kuultavissa. Tälläinen yksivärisyys alkaa käydä lähes tunnin mittaista levyä kuunnellessa jo puuduttavaksi. Myöskään lyriikkapuolella ei ole mitään sykähdyttäviä kokemuksia tarjolla, paitsi toisinaan hymynkaaren huulille nostavaa Yoda-englantia: ”How many years here travelled have I?”.

Lopetusbiisinä onkin sitten todellinen haaste, jossa testataan onko kuuntelija vannoutunut doom-diggari vai armoton paskahousu. Jos tähänastista materiaalia olen kuvaillut haastavaksi, 25-minuuttista ”Libations”-raitaa kuvaamaan tarvitaan jokin aivan uusi adjektiivi, jollaista Suomen kieli, tai ainakaan kirjoittaja ei vielä tunne. Jokaisella kuuntelukerralla tätä biisiä odotti yhtäläisellä kauhulla ja mielenkiinnolla: painaisiko pause-nappulaa ja jatkaa biisiä myöhemmin, vai

kurittaisiko istumalihaksia ja hermoja oikein kunnolla? Onneksi kappaleen loppumetreiltä alkaa jo löytyä sellaista hautausmaa-groovea ja atonaalisia efektiulvotuksia, että ne auttavat jaksamaan loppuun saakka, mikäli vain sinne asti selviää.

Levyn kuusi raitaa kestävät yhteensä 53 minuuttia, josta lopetuskappale vie lähes puolet. Onko levy tutustumisen, rahankäytön ja syventymisen arvoinen? Ehdottomasti. Jäikö siltä kuitenkin kaipaamaan jotain? Paljonkin. Omassa karsinassaan yhtye kyllä tekee kaiken lähes niin hyvin kuin on mahdollista, mutta toivottavasti se ymmärtää ja kykenee jatkossa ylittämään nykyiset rajansa sekä näyttämään, että pikimustallakin voi olla 50 sävyä.

8½/10

[Kun Rane tulee alas]

Toi Libationsin loppu

[(The True)HAKONEN]

LUNARTERIAL, vittu.

erittäin kunnolinen levy siinä

Aivan hullua musaa

[....]

Tarvitsisin muuten DISGRACE "1990" LP:n. Tuli mieleen tästä Undergangin Disgrace-koverista.

[Räppi-Turre]

Tarvitsisin muuten DISGRACE "1990" LP:n. Tuli mieleen tästä Undergangin Disgrace-koverista.

Ei liene paha nakki hommata

[Ridge Porridge]

Ite ostin CDnä jokin aika sit ja paikallisilla levykaupoilla tuli vastaan. Makso mammonaa