Pentti Linkolan elämäkerta

[Maukkis]

Lisääntymättömyysväite perustui sataprosenttisesti olettamukseen. Vittu mikä Poseri-Pena, saatana...

[Poistunut käyttäjä 03ec59]

Linkolan utopiassa siis on köyhää kansaa, jokka kärsii koska niin kuuluu olla, ja vähän yläluokkalaista herrarotua joka on pyyteetöntä, älykästä, ruumiillisesti kaunista ja muutenkin vaan ansaitsee asemansa ihan olemalla sisäsyntyisesti parempaa porukkaa. Elikäs tää on se totuus, jonka Linkola uskaltaa sanoa kun muut vaan hymistelee.

onkos tää sun oma tulkinta

[Poistunut käyttäjä 03ec59]

kuvaa muuten hyvin tyypin ristiriitaisuutta, että jos se on kerran yläluokkainen hymistelijä niin silti asui koko aikuisikänsä sähköttömässä mökissä ja souti veneellä joka paikkaan

[Heissan vaan!]

kuvaa muuten hyvin tyypin ristiriitaisuutta, että jos se on kerran yläluokkainen hymistelijä niin silti asui koko aikuisikänsä sähköttömässä mökissä ja souti veneellä joka paikkaan

Fillaroi myös, veneellä ei päässy vissiin torille myymään kalaa

[Clockin Lika Muthafuka Man]

Just hyvä äijä. Jotku jutut menee vähän överiks, mutta monissa asioissa oon samoilla linjoilla.
Olen päättänyt olla lisääntymättä.
Ja harva pystyy vetään noin rankkaa pakolais/turvapaikka läppää olematta rasisti.

[Heissan vaan!]

Just hyvä äijä. Jotku jutut menee vähän överiks, mutta monissa asioissa oon samoilla linjoilla.
Olen päättänyt olla lisääntymättä.
Ja harva pystyy vetään noin rankkaa pakolais/turvapaikka läppää olematta rasisti.

[ontuva hollantilainen]

Ville Lähteen jauhotus hyysärissä. Kannattaa lukea etenkin jos a) pitää Linkolaa hyvänä jätkänä ja b) perustelee Linkolafanituksen itselleen luonnon suojelulla tai c) on ihan oikeasti kiinnostunut luonnon suojelemisesta.

Tutkija tyrmää Pentti Linkolan ”todellisuuspakoiset” ajatukset: ”Niitä ovat viljelleet äärioikeistolaiset tai uskonnolliset fundamentalistit”

Tutkija Ville Lähde tyrmää Pentti Linkolan ajatukset väestönkasvun pysäyttämiseksi. ”Usein linkolaisiksi tunnustautuvat sellaiset ihmiset, joita ympäristöasiat eivät niinkään kiinnosta”, hän sanoo.



PENTTI LINKOLAN analyysi maailmantilanteesta on yksi­oikoinen, kaikenkattava – ja väärä. Näin voi tiivistää tutkija ja tietokirjailija Ville Lähteen mielipiteen Linkolan ajattelusta.

Linkolan elämäkerta Pentti Linkola – ihminen ja legenda (Siltala) julkaistiin keskiviikkona, ja hän valotti filosofiaansa HS:n haastattelussa.

Haastattelussa Linkola piti tuttuun tapaansa väestönkasvua maailman suurimpana ongelmana, vaati rajojen sulkemista ja kehitysavun lopettamista.

”Kaikki materiaalinen kehitysapu pitäisi ottaa heti pois Afrikan mailta. Ainoastaan kondomeja saisi jakaa. Kun ihmiset lähtevät Afrikasta, heitä ollaan pelastamassa Välimerellä. Tulee kyynel silmään, kun ajattelee toiminnan järjettömyyttä. Se olisi luonnollista, että edes pieni ylijäämä hukkuisi Välimereen. Mutta sitäkään ei anneta tapahtua”, Linkola sanoi haastattelussa.

Lähteelle Linkolan jyrkkä sanailu on tuttua, sillä hän on ollut kymmenisen vuotta sitten kirjoittamassa esseekokoelmaa Linkolan ajamana (Like, 2008), jossa ruoditaan tämän ajattelua.

Tutkija pitää Linkolan analyysia vajavaisena.

”Hänen perusanalyysinsa pohjautuu aina pelkästään väestömäärään. Hänelle kaikki maa­ilman ihmiset ovat harmaata massaa, joka lisääntyy kuin kanilauma, mutta hän ei ota huo­mioon, missä se väestö on ja mitä se tekee.”

LÄHDE huomauttaa, että väestönkasvu on jo pysähtynyt suuressa osaa maailmaa. Tällä hetkellä se keskittyy etenkin Saharan eteläpuoliseen Afrikkaan, missä on eniten nälkää, köyhyyttä ja heikoimmat naisten oikeudet.

”Todelliset keinot väestönkasvun hidastamiseen ovat terveydenhuolto, sosiaaliturva, koulutus ja yhteiskunnallinen vakaus”, hän sanoo. ”Ne ovat siis vastakkaisia niille keinoille, joita nämä Linkolan kaltaiset profeetat toistelevat.”

Tutkija tyrmää myös yleisen ajatuksen siitä, että terveydenhuolto vain lisäisi köyhien maiden väestönkasvua. Liioin Afrikan maita riivannut aids-epidemia ei ole johtanut väestönkasvun taittumiseen.

Linkolan ehdottama kondomien tarjoaminenkaan ei yksin riitä, vaan sen rinnalle tarvitaan neuvolatoimintaa, raskausajan terveydenhuoltoa, abortteja ja muunlaista valistustyötä.

”Kehitystyön lopettaminen olisi järjettömintä mahdollista politiikkaa tässä maailmantilanteessa”, Lähde sanoo.

Väestökysymys ei Lähteen mukaan olekaan omiaan Linkolan kovien asenteiden ajamiselle. Kuoleman, tautien, rajoitusten ja pakkojen sijaan väestönkasvun hillitseminen rakentuu ”hyvien asioiden kierteelle”.

”Linkolan räväkät lausunnot puolestaan ovat todellisuuspakoisia. Niissä päädytään siihen, että asioille ei yksinkertaisesti voi tehdä mitään, ja ajaudutaan tahallisesti yksinäisen metsäajattelijan asemaan.”

HELSINGIN SANOMIEN haastattelu aiheutti satoja kommentteja Linkolan puolesta ja häntä vastaan. Lähteen mielestä Linkolan täydellistä tuhoprofetiaa onkin helppo kannattaa, sillä se ei jätä minkäänlaisia mahdollisuuksia toiminnalle.

Kun ydinsota on ainoa mahdollinen keino toteuttaa Linkolan toivoma nopea väestöromahdus, on helppo nostaa kädet pystyyn ja olla tekemättä mitään.

”Usein linkolalaisiksi tunnustautuvat sellaiset ihmiset, joita ympäristöasiat eivät niinkään kiinnosta”, Lähde väittää.

”Näin he voivat olla hänen kanssaan periaatteessa samaa mieltä ja vain pyöritellä päätään sille, miten huonossa kunnossa maailma on. On liian helppo sanoa, että ’Linkola on periaatteessa oikeassa, mutta eihän sitä oikeasti voi toteuttaa.’”

Ville Lähde (s. 1972) on väitellyt kymmenisen vuotta sitten Rousseaun filosofiasta. Hän työskentelee itsenäisessä Bios-tutkimusyksikössä, joka saa saa rahoituksensa Koneen sää­tiöltä. Tutkimusyksikkö tarkastelee nyky-yhteiskuntien aineellisia ja ekologisia reuna­ehtoja. Samoja asioita, joista Linkolakin on vuosikausia saarnannut.

Lähde ei usko Linkolan vaatimille koville keinoille olevan suurempaa kannatusta.

”En usko, että sellainen ajattelu on yleistymässä. Tällaiset mielipiteet ovat aaltoilleet julkisessa keskustelussa 1960-luvulta lähtien, ja niitä ovat yleensä viljelleet äärioikeistolaiset tahot tai uskonnolliset fundamentalistit.”

”Lähinnä ne ovat olleet tällaisia äärioikeistolaisia nyyttikestejä, joilla ei ole ollut suurempaa vaikutusta.”

Huolta maapallon tilasta Lähde ei halua sivuuttaa. Vuonna 2017 maailman väestömäärä oli liki 7,6 miljardia. Väkeä on tullut miljardi lisää 12 viime vuoden­ ­aikana, ja kaikkien ennusteiden mukaan väestö kasvaa väistämättä.

Viime aikoina julkisuuteen on tullut kaksikin tutkimusta, joista toinen kertoi eliöpopulaatioiden joukkotuhosta ja toinen syntyvyydensäännöstelyn tehosta ilmastonmuutoksen hillinnässä.

Tutkimusten teemoilta HS julkaisi jutun, jossa kerrottiin, että pienempi lapsiluku on autottomuutta tehokkaampi keino hiilidioksidipäästöjen vähentämisessä.

Tätäkään väitettä Lähde ei ole valmis nielaisemaan.

”Väestön merkitys ei ole sama kaikkialla, eikä alueita voida verrata toisiinsa yhdellä akselilla”, hän sanoo. ”Suomessa väestö ei kasva vaan vähenee, kuten suuressa osassa länsimaita. Täällä yhteiskunnan ympäristövaikutukset keskittyvät ennen kaikkea ilmastopäästöihin ja luonnon­varojen kulutukseen.”

”Niihin verrattuna yksilön päätös kieltäytyä lasten tekemisestä on ympäristövaikutuksiltaan vähäinen.”

[ontuva hollantilainen]

Ja nostetaas tuolta Ville Lähteeltä tuo jauhotus piffin teininihilisteille ja muille joukkotuhohymistelijöille:

”Usein linkolalaisiksi tunnustautuvat sellaiset ihmiset, joita ympäristöasiat eivät niinkään kiinnosta”, Lähde väittää.

”Näin he voivat olla hänen kanssaan periaatteessa samaa mieltä ja vain pyöritellä päätään sille, miten huonossa kunnossa maailma on. On liian helppo sanoa, että ’Linkola on periaatteessa oikeassa, mutta eihän sitä oikeasti voi toteuttaa.’”

Pif much?

[Heissan vaan!]

Oon enemmän tämmönen valikoiva George Carlin nihilisti.

[vox sipuli]

Oon enemmän tämmönen valikoiva George Carlin nihilisti.

eli paskin of both worlds, koska voi kokea osallistuvansa johonkin joukkoitsemurhaan, vaikka todellisuudessa kyseessä on vain itsekäs joukkotuho

[Heissan vaan!]

Oon enemmän tämmönen valikoiva George Carlin nihilisti.

eli paskin of both worlds, koska voi kokea osallistuvansa johonkin joukkoitsemurhaan, vaikka todellisuudessa kyseessä on vain itsekäs joukkotuho

Tämmöisestä minä nautin tai no en nauti mutta selviytymiskeinona käytän päihteiden lisäksi.

[ontuva hollantilainen]

Eniten Linkolassa vituttaa se, että sen täysin turha ja epärelevantti provokatiivinen mölinä, joka vetoaa asiasta mitään ymmärtämättömiin toopeihin, vie aika paljon palstatilaa oikealta ympäristöfilosofiselta keskustelulta. Toivottavasti äijä kuolee asap.

Pelkästään tässä yhdessä Guardianin haastattelussa on enemmän annettavaa ympäristöfilosofialle kuin koko kalastajan tuotannossa. Ja niille ketä jaksaa tän lukea, niin varmaan käy aika nopeasti ilmi mikä täysin oleellinen ero tässä on Linkolan taskubiljardiin.

'A reckoning for our species': the philosopher prophet of the Anthropocene



Timothy Morton wants humanity to give up some of its core beliefs, from the fantasy that we can control the planet to the notion that we are ‘above’ other beings. His ideas might sound weird, but they’re catching on. By Alex Blasdel

A few years ago, Björk began corresponding with a philosopher whose books she admired. “hi timothy,” her first message to him began. “i wanted to write this letter for a long time.” She was trying to give a name to her own singular genre, to label her work for posterity before the critics did. She asked him to help define the nature of her art – “not only to define it for me, but also for all my friends, and a generation actually.”

It turned out the philosopher, Timothy Morton, was a fan of Björk. Her music, he told her, had been “a very deep influence on my way of thinking and life in general”. The sense of eerie intimacy with other species, the fusion of moods in her songs and videos – tenderness and horror, weirdness and joy – “is the feeling of ecological awareness”, he said. Morton’s own work is about the implications of this strange awareness – the knowledge of our interdependence with other beings – which he believes undermines long-held assumptions about the separation between humanity and nature. For him, this is the defining characteristic of our times, and it is compelling us to change our “core ideas of what it means to exist, what Earth is, what society is”.

Over the past decade, Morton’s ideas have been spilling into the mainstream. Hans Ulrich Obrist, the artistic director of London’s Serpentine gallery, and perhaps the most powerful figure in the contemporary art world, is one of his loudest cheerleaders. Obrist told readers of Vogue that Morton’s books are among the pre-eminent cultural works of our time, and recommends them to many of his own collaborators. The acclaimed artist Olafur Eliasson has been flying Morton around the world to speak at his major exhibition openings. Excerpts from Morton’s correspondence with Björk were published as part of her 2015 retrospective at the Museum of Modern Art in New York.

Morton’s terminology is “slowly infecting all the humanities”, says his friend and fellow thinker Graham Harman. Though many academics have a reputation for writing exclusively for their colleagues down the hall, Morton’s peculiar conceptual vocabulary – “dark ecology”, “the strange stranger”, “the mesh” – has been picked up by writers in a cornucopia of fields, from literature and epistemology to legal theory and religion. Last year, he was included in a much-discussed list of the 50 most influential living philosophers. His ideas have also percolated into traditional media outlets such as Newsweek, the New Yorker and the New York Times.

Part of what makes Morton popular are his attacks on settled ways of thinking. His most frequently cited book, Ecology Without Nature, says we need to scrap the whole concept of “nature”. He argues that a distinctive feature of our world is the presence of ginormous things he calls “hyperobjects” – such as global warming or the internet – that we tend to think of as abstract ideas because we can’t get our heads around them, but that are nevertheless as real as hammers. He believes all beings are interdependent, and speculates that everything in the universe has a kind of consciousness, from algae and boulders to knives and forks. He asserts that human beings are cyborgs of a kind, since we are made up of all sorts of non-human components; he likes to point out that the very stuff that supposedly makes us us – our DNA – contains a significant amount of genetic material from viruses. He says that we’re already ruled by a primitive artificial intelligence: industrial capitalism. At the same time, he believes that there are some “weird experiential chemicals” in consumerism that will help humanity prevent a full-blown ecological crisis.

Morton’s theories might sound bizarre, but they are in tune with the most earth-shaking idea to emerge in the 21st century: that we are entering a new phase in the history of the planet – a phase that Morton and many others now call the “Anthropocene”.

For the past 12,000 years, human beings lived in a geological epoch called the Holocene, known for its relatively stable, temperate climes. It was, you might say, the California of planetary history. But it is coming to an end. Recently, we have begun to alter the Earth so drastically that, according to many scientists, a new epoch is dawning. After the briefest of geological vacations, we seem to be entering a more volatile period.

The term Anthropocene, from the Ancient Greek word anthropos, meaning “human”, acknowledges that humans are the major cause of the earth’s current transformation. Extreme weather, submerged cities, acute resource shortages, vanished species, lakes turned to deserts, nuclear fallout: if there is still human life on earth tens of thousands of years from now, societies that we can’t imagine will have to grapple with the changes we are wreaking today. Morton has noted that 75% of the greenhouse gases in the atmosphere at this very moment will still be there in half a millennium. That’s 15 generations away. It will take another 750 generations, or 25,000 years, for most of the those gases to be absorbed into the oceans.



The Anthropocene is not only a period of manmade disruption. It is also a moment of blinking self-awareness, in which the human species is becoming conscious of itself as a planetary force. We’re not only driving global warming and ecological destruction; we know that we are.

One of Morton’s most powerful insights is that we are condemned to live with this awareness at all times. It’s there not only when politicians gather to discuss international environmental agreements, but when we do something as mundane as chat about the weather, pick up a plastic bag at the supermarket or water the lawn. We live in a world with a moral calculus that didn’t exist before. Now, doing just about anything is an environmental question. That wasn’t true 60 years ago – or at least people weren’t aware that it was true. Tragically, it is only by despoiling the planet that we have realised just how much a part of it we are.

Morton believes that this constitutes a revolution in our understanding of our place in the universe on a par with those fomented by Copernicus, Darwin and Freud. He is just one of thousands of geologists, climate scientists, historians, novelists and journalists writing about this upheaval, but, perhaps better than anyone else, he captures in words the uncanny feeling of being present at the birth of this extreme age.

“There you are, turning the ignition of your car,” he writes. “And it creeps up on you.” Every time you fire up your engine you don’t mean to harm the Earth, “let alone cause the Sixth Mass Extinction Event in the four-and-a-half billion-year history of life on this planet”. But “harm to Earth is precisely what is happening”. Part of what’s so uncomfortable about this is that our individual acts may be statistically and morally insignificant, but when you multiply them millions and billions of times – as they are performed by an entire species – they are a collective act of ecological destruction. Coral bleaching isn’t just occurring over yonder, on the Great Barrier Reef; it’s happening wherever you switch on the air conditioning. In short, Morton says, “everything is interconnected”.

As Morton’s work spreads beyond cultural hierophants such as Björk to the pages of major news outlets, he is arguably becoming our most popular guide to the new epoch. Yes, he has some seemingly crazy ideas about what it’s like to be alive right now – but what it’s like to be alive right now, in the Anthropocene, is pretty crazy.

[ontuva hollantilainen]

Jatkuu

In the course of its young life, the Anthropocene has grown into a concept as grand in its scope as any other world-historical paradigm worth its salt (which, if it’s sea salt, now includes a good dose of synthetic waste in tiny particles called microplastics). What began as a technical debate within the earth sciences has led, in Morton’s view, to a confrontation with some of our most basic ways of understanding the world. In the Anthropocene, he writes, we are undergoing “a traumatic loss of coordinates”.

The Anthropocene idea is generally attributed to the Nobel prize-winning atmospheric chemist Paul Crutzen and the biologist Eugene Stoermer, who started popularising the term in 2000. From the outset, many took Crutzen and Stoermer’s concept seriously, even if they disagreed with it. Since the late 20th century, scientists have viewed geological time as a drama punctuated by great cataclysms, not merely a gradual accretion of incremental changes, and it made sense to see humanity itself as the latest cataclysm.

Imagine geologists from a future civilisation examining the layers of rock that are in the slow process of forming today, the way we examine the rock strata that formed as the dinosaurs died off. That civilisation will see evidence of our sudden (in geological terms) impact on the planet – including fossilised plastics and layers both of carbon, from burning carbon fuels, and of radioactive particles, from nuclear testing and explosions – just as clearly as we see evidence of the dinosaurs’ rapid demise. We can already observe these layers forming today.

For a couple of years, a lively debate over the usefulness of the concept unfolded. Detractors argued that humanity’s “geological signal” was not yet loud enough to justify the coronation of a new epoch, or that the term had no scientific use. Supporters wondered when they should date the Anthropocene’s start. To the advent of agriculture, many millennia ago? To the invention of the steam engine in the 18th century and the beginning of the Industrial Revolution? To 5.29am on 16 July 1945, the moment when the first-ever nuclear test exploded over the New Mexico desert? (Morton, in his all-embracing way, treats each of these moments as pivotal.) Then, in 2002, Crutzen set out his arguments in the scientific journal Nature. The idea of a moment in planetary history in which human influence was predominant seemed to tie together so many disparate developments – from retreating glaciers to fresh thinking about the limits of capitalism – that the term quickly spread to other earth sciences, and then beyond.

Since then, at least three academic journals devoted to the Anthropocene have been founded, several universities have established formal research groups to ponder its implications, Stanford students have started a popular podcast titled Generation Anthropocene, and thousands of articles and books have been written on the subject, in fields ranging from economics to poetry.

Some thinkers object to the term, arguing that it reinforces the human-centric view of the world that has led us to the verge of ecological catastrophe. Others say the blame for the despoliation of the Earth should be laid at the feet not of humanity in general, but of (predominantly white, western and male) capitalism. Several alternative designations have been minted, including “Capitalocene”, but none has caught on. They don’t have the disquieting existential ring of Anthropocene, which stresses both our culpability and our fragility as humans.



Around 2011, the Anthropocene “began to crop up regularly in newspapers for the first time”, according to the scholar Jeremy Davies’s recent history of the concept. The BBC, the Economist, National Geographic, Science and others covered the idea. Planetary changes had increasingly led journalists to set their environmental reporting in the context of geohistory – atmospheric carbon dioxide levels of 400 parts per million? Not seen since the Pliocene, three million years ago – and the Anthropocene became a useful shorthand for placing human activity in the perspective of geological deep time. For Morton, who had recently begun writing about it, it captured his concern with the way beings of different kinds, including humans, depend on each other for their existence – a fact the various calamities of the Anthropocene drove home.

In 2014, the Anthropocene was inducted into the Oxford English Dictionary, and last year, the epoch was formally endorsed by a working group within the International Commission on Stratigraphy, the official keeper of geological time. As a tentative start date, they chose the year 1950, when one of the clearest markers of human activity shows up globally in the earth’s crust: plutonium isotopes from widespread nuclear testing. The working group’s announcement was considered so significant that it made the front page of the Guardian. (Across the media, the Anthropocene is now used to frame everything from fiction reviews to discussions of the Donald Trump presidency.) As Jan Zalasiewicz, the chair of the group and one of the leading scientists studying the Anthropocene, said at the time, the new epoch “sets a different trajectory for the Earth system” and we are only now “realising the scale and permanence of the change”.

There have been periods of intense climate fluctuation coupled with mass extinction before. The most recent was 66m years ago, when a meteorite six miles in diameter struck what is now the Yucatán Peninsula. The impact released an estimated 2m times the energy of the most powerful atomic bomb ever detonated, altering the planet’s atmosphere and wiping out three-quarters of its species. But that was a comparatively simple event, which the physical sciences are well-equipped to understand.

To make sense of an epochal change that is being driven by human activity, we need more than geology, meteorology and chemistry. If this is a reckoning for our species, we need an intellectual guide – someone to tell us just how panicked we should be, and how our recognition that we are transforming the planet will change us in turn.

The awareness we’ve gained in the Anthropocene is not generally a happy one. Many environmentalists now warn of impending global catastrophe and urge industrial societies to change course. Morton stakes out a more iconoclastic position. Instead of raising the ecological alarm like some Paul Revere of the apocalypse, he advocates what he calls “dark ecology,” which holds that the much-feared catastrophe has, in fact, already occurred.

Morton means not only that irreversible global warming is under way, but also something more wide-reaching. “We Mesopotamians” – as he calls the past 400 or so generations of humans living in agricultural and industrial societies – thought that we were simply manipulating other entities (by farming and engineering, and so on) in a vacuum, as if we were lab technicians and they were in some kind of giant petri dish called “nature” or “the environment”. In the Anthropocene, Morton says, we must wake up to the fact that we never stood apart from or controlled the non-human things on the planet, but have always been thoroughly bound up with them. We can’t even burn, throw or flush things away without them coming back to us in some form, such as harmful pollution. Our most cherished ideas about nature and the environment – that they are separate from us, and relatively stable – have been destroyed.

Morton likens this realisation to detective stories in which the hunter realises he is hunting himself (his favourite examples are Blade Runner and Oedipus Rex). “Not all of us are prepared to feel sufficiently creeped out” by this epiphany, he says. But there’s another twist: even though humans have caused the Anthropocene, we cannot control it. “Oh, my God!” Morton exclaimed to me in mock horror at one point. “My attempt to escape the web of fate was the web of fate.”

The chief reason that we are waking up to our entanglement with the world we have been destroying, Morton says, is our encounter with the reality of hyperobjects – the term he coined to describe things such as ecosystems and black holes, which are “massively distributed in time and space” compared to individual humans. Hyperobjects might not seem to be objects in the way that, say, billiard balls are, but they are equally real, and we are now bumping up against them consciously for the first time. Global warming might have first appeared to us as a bit of funny local weather, then as a series of independent manifestations (an unusually torrential flood here, a deadly heatwave there), but now we see it as a unified phenomenon, of which extreme weather events and the disruption of the old seasons are only elements.

e. Teksti on pitkä. Jos jaksoit lukea tähän asti, lue loput tuolta. En jaksa copypastettaa kaikkea.

[vox sipuli]

itsekin olen ehdottomasti sitä mieltä että linkolan populistiset ja helposti tajuttavat statementit on korvattava jollain epistemologisella yläpilvellä jota kukaan ei ymmärrä ja joka ei kiinnosta ketään

[Unski Kumbayah]

Pitäis varmaan joskus lukea ihan oikeasti joku Linkolan kirja tai pamfletti. Ainoa tuotos, minkä häneltä olen lukenut, on se muinainen pasifismipamfletti. Lehtijuttujen perusteella hän on kahden markan korpifilosofi menneestä maailmasta. Ehkä niistä kirjoista voi löytyä jotain enemmän kuin sitä ainaisen perinteistä lööppiotsikkomässäilyä.

Ensimmäistä kertaa elämässäni lainaan Jussi Halla-ahoa (Helena Erosen fb -seinältä):

"Kuten joku toisaalla huomautti, Linkolalle tappamisesta ja mahdollisimman laajasta tappamisesta on tullut vähän kuin itseisarvo. Ei väestöä saada tappamalla pienenemään kuin tilapäisesti. Hyvinvointi on se, mikä romahduttaa syntyvyyden."