Ian Curtis wrote:Tomhet heräsi asunnon ohi kiitävään poliisiautoon. Parin sekunnin ajan, seinää tuijottaen, hän kävi läpi mielessään perinteisen sunnuntairutiinin - missä ollaan, missä kunnossa ollaan, onko kaikki vielä tallessa. Muistista löytyi vastaus kaikkiin kolmeen, joskaan paikka ei järin miellyttänyt. Saadessaan tiedot tilanteesta, Tomhet sulki silmänsä ja analysoi tilannetta niin selvästi kuin juuri herännyt voi. Kovin pitkälle ei päästy, sillä miehen mahassa rupesi kiertämään pahemman kerran. Yhtäkkiä päätäkin särki järjettömän paljon - oli varmaan särkenyt tähänkin asti mutta nyt sen vasta huomasi. Tomhet ei uskaltanut liikkua, mutta ainakin vartin verran hän makasi sängyssä silmät kiinni miettien mitä tehdä.
Tomhet päätti rohkaistua ja avasi silmänsä. Jonkun aikaa hän joutui harkitsemaan voisiko todellakin kääntyä toiselle kyljelleen, vai seuraisiko siitä pikainen paha olo. Eihän Tomhet kuitenkaan törkeä halunnut olla, ja hänellä oli ikävä yleensäkin tapana nukkua aivan liian kauan nukkuessaan jonkun sohvalla. Toisaalta hän ei täsmälleen muistanut, missä asunnon vessa oli, joten oksennus lentäisi suoraan lattialle. Hän kuitenkin kääntyi toiselle kyljelleen, nähden nettifoorumeita selaavan bybiksen selän. Bybis huomasi tapahtuneen ja tahtomattaan hänen kehonsa lihakset tiukkenivat puoleksi sekunniksi. Tomhetin mielestä yläruumiin kääntyminen näytti groteskilta, mutta tämä johtui enemmän hänen fyysisestä tilastaan kuin bybiksen ulkonäöstä.
"Huomenta", bybis sanoi niin hiljaa, että olisi voinut kuvitella hänen pelkäävän että hänen asuntoaan kuunnellaan.
"Tota... Hyvää huomenta joo", Tomhet vastasi omaksuen kuiskauksen tilaansa sopivaksi keinoksi käyttää ääntä.
"Mulla on kahvit tippumassa tuolla..." bybiksen lause jäi kesken, sillä hän unohti miten aikoi jatkaa.
"Kiitti... Mä tota käyn vessassa ensin" Tomhet ei ollut vielä ihan tarpeeksi hereillä käytöstapoihin.
Matka saniteettitiloihin tuntui pidemmältä kuin eilinen matka Oulusta Helsinkiin. Tomhetin nousu sängystä kesti ainakin minuutin, mutta rakko tiedotti itsestään tässä vaiheessa sen verran pahasti, että eteneminen tapahtui nousemisen jälkeen puolijuoksua pienessä asunnossa. Tomhet pääsi kuin pääsikin helpottamaan itseään, mutta uusi dilemma syntyi: oksetuksen tunne ei ollutkaan mennyt pois, siirtynyt vain taka-alalle. Mielessään Tomhet rukoili että eilinen Kuopiossa syöty lihis ja järjetön määrä alkoholijuomia ei tulisi hänen suustaan ulos... Ainakaan vielä. Tomhet saikin virtsattua loppuun, ja housut kiinni vetäessä ne sitten tulivat. Onneksi hän ei tosiaan ollut syönyt paljon edellisenä päivänä, ja oksennus oli lähes pelkkää nestettä. Kaiken osuessa vessanpönttöön Tomhet oli toisaalta iloinen siitä, ettei ollut sotkenut mitään, mutta jopa tässä tilassa hänen kasvoilleen roiskuneet pisarat oksettivat häntä uudelleen - niiden sekoittuneisuus pöntössä jo olleen eritteen kanssa ei erityisesti miellyttänyt.
Tomhet pesi kätensä ja kasvonsa. Peilissä näkyi mies, joka ei ole täysin varma siitä mitä tekee. Mies joka ei loppujen lopuksi halua muuta kuin jonkinlaista täyttymystä elämäänsä. Tässä oli krapulan pahin osuus. Fyysisen pahoinvoinnin kestää helposti, masennuksen viime illasta vielä jotenkuten, mutta eksistentiaalinen kriisi joka sunnuntai on vähän liikaa. Käsipyyhettä hän ei uskaltanut hygieenisena käyttää, vaan pyyhki märät kasvonsa ja kätensä hupparinsa hihoihin.
"Siinä kahvinkeittimen vieressä on kahvimuki" bybis huikkasi tietokoneelta, jota oli kääntynyt tällä aikaa katsomaan. Tomhet huomasi tärisevät kätensä vasta kaataessaan kahvia. Muki jäi puolityhjäksi. Normaalisti hän laittoi kahviinsa sokeria, mutta sen kysyminen tässä tilanteessa olisi ollut erittäin moitittavaa, joten hän päätti juoda kahvin sellaisenaan. Hän kiinnitti myös huomiota pannun ja suodattimen likaisuuteen.
"Mä oon tota aika pahoillani nyt tästä jutusta... Pitäis vissiin rajoittaa tota juomista välillä", Tomhet jatkoi taas kuiskaten.
"Ei se mitään... Eihän tässä nyt mitään vahinkoa tullu", bybis vastasi valkoisena valheena. Totta kai häntä harmitti se, että Tomhet oli kutsunut itsensä hänen luokseen ja ilmoittanut asiasta n. kuusi tuntia ennen saapumistaan. Se oli hänen mielestään ihan normaali reaktio normaalilta ihmiseltä. Tomhet kuitenkin näytti suhteellisen säälittävältä krapulassaan, ja bybiksen empatia heräsi.
Näiden sanojen jälkeen bybiksen katse suuntautui taas tietokoneeseen. Tomhet sen sijaan seisoi keskellä huonetta näyttäen siltä että oli unohtanut jotakin. Pian hän istuikin sängylle. Kahvikuppiaan hän joutui pitämään kaksin käsin juodessaan. Olisi ollut mahtavaa unohtaa koko juttu ja ruveta nukkumaan uudelleen - kai se olisi bybiksellekin käynyt - mutta syyllisyydentunne kalvoi Tomhetia liikaa että hän olisi kyennyt siihen. Hänellä oli tarve sanoa jotain enemmän, mutta hänen päässään ei tuntunut syntyvän yhtäkään koherenttia lausetta.
Kahvin juomisessa kesti ainakin kymmenen minuuttia. Tänä aikana Tomhet oli keksinyt, miten tilanteessa kuuluu toimia. Pohjan häämöttäessä hän laski mukinsa ja alkoi pukemaan takkia.
"Mä taidan lähteä, huomenna ois töitä", Tomhet sanoi hiukan lujempaa kuin aikaisemmin.
"Voisitsä jäädä lepäämäänkin jos tarvii" bybis antoi mahdollisuuden, jota Tomhet salaa mielessään toivoi.
"En mä kuitenkaan, enköhän mä oo rasittanut sua jo ihan tarpeeksi" Tomhet sai takin päälleen ja nousi sängyltä. Eteneminen sai mahan taas kiertämään.
"Okei... Oli kuitenkin kiva nähä", bybis tunnusti itselleenkin.
"Joo."
"Osaatsä rautatieasemalle?", bybis kysyi huolestuneena. Poikahan ei tiennyt kaupungista mitään.
"Joo", Tomhet jatkoi, tietenkin täysin valehdellen. Jostain syystä tämä asunto kuitenkin herätti tuntemuksen, että sieltä piti päästä pois.
"No... Moikka sitten."
"Moro."
Tomhet yritti sulkea oven hiljaisesti lähtiessään, muttei onnistunut. Rappukäytävä kaikui.
No... Moikka sitten.
Mites se menikään, "Rakkauden taistelukentille ei mennä varoen vaan vittu tankilla ja täysii"?
